Disneyn taikaa osa 1: jättiläisen värikäs historia

***

Joulu lähestyy. Useimmille suomalaisille se tarkoittaa vuoden ainoaa lupaa juhlia enemmän tunnelman kuin viinan voimalla. Samalla kun kaivetaan ne vanhat kyntteliköt ja enkelilyhdyt kaapeista, tuntee meistä moni lämpimän tunteen pilkahtavan sydämessään. Sen, jonka aiheuttaa elävä muisto menneestä. Jouluna se on tyypillistä, onhan kyseessä kaikkein nostalgisin juhla! Ja kun nostalgiasta puhutaan, omalle sukupolvelleni se kiteytyy yhteen asiaan.

Walt Disney esittää...

Nuo neljä sanaa ovat pienestä pitäen olleet tae laadusta, kenties jopa jostain elämää suuremmasta. Turha sitä on kiistää: Disney määrittelee meidän 80-90-luvun lasten lapsuutta. Kun puhumme Disney-elokuvista, tiedämme täsmälleen, mitä toinen tarkoittaa. Osaamme kaikki laulut ulkoa ja pystymme osallistumaan väittelyyn parhaasta Disney-pahiksesta. Jokaisella meillä on myös selvä käsitys siitä, mikä on Disneyn paras elokuva.

Marraskuun kunniaksi ajattelin kirjoittaa kaksiosaisen tekstikokonaisuuden aiheesta. Ensimmäisessä osassa esittelen Disneyn piirroselokuvien vaiheet, jälkimmäisessä keskityn hehkuttamaan omaa suhdettani lapsuuteni kuuluviin tapauksiin. Tervetuloa opastetulle kierrokselle kollektiiviseen lapsuuteemme!

***

Täytyy olla todella onnellinen siitä, että on itse saanut viettää lapsuutensa 90-luvulla. Se jos mikä oli vuosikymmen olla lapsi! Silloin ei yksinkertaisesti ollut vuotta ilman Disneyn uutuuselokuvaa, joka mentiin katsomaan teatteriin  ostettin kotivideolle heti ilmestymisensä jälkeen ja jota katsottiin antautumuksella aina siihen asti, kunnes seuraava ilmestyi. Ja niitähän ilmestyi! Klassikoita klassikoiden perään joka vuosi aina vuodesta 1989 uuden vuosituhannen alkuun.

Tästä se kaikki alkoi! Lumikki oli elokuvahistorian
ensimmäinen pitkä ainaamtioelokuva.

Uskokaa tai älkää, aina ei ollut näin. Suuren ja mahtavan Disneyn historiaan mahtuu monenlaista mutkaa ja vaihetta, eikä yhtiö missään tapauksessa ole aina ollut animaatioelokuvien suvereeni valtias.

Walt Disney perusti Disney-yhtiön vuonna 1923. Kerättyään kahden vuosikymmenen ajan Lumikki ja seitsemän kääpiötä vuonna 1937. Kyseinen elokuva määritteli animaatiogenren uudelleen vuosikymmeniksi eteenpäin, niin kaukana sen eeppisyys, sadunomainen lumovoima ja vaikuttava kuvamaailma (on hyvä huomioida, että Hollywoodissakin elettiin vielä pääasiassa mustavalkoisten elokuvien aikakautta) olivat edeltäneistä Mikki Hiiri -lyhäreistä. Tätä seurasivat uudet, kokeelliset ja uraauurtavat elokuvat Pinokkio, Dumbo, Fantasia ja Bambi. Nämä elokuvat kuuluvat Disneyn klassiseen kauteen, joka katkesi toisen maailmansodan syttymiseen 1942.
kokemusta lyhyiden piirrosfilmien parissa teki se historiaa kaikkien aikojen ensimmäisellä täyspitkällä animaatioelokuvalla

Uusklassinen kausi päättyi Prinsessa Ruususeen

Sodan aikana Disney tyytyi koostamaan lyhyistä animaatioista parsittuja kooste-elokuvia (mm. Pennitön ja suruton, Melody time, Make mine music jne.), joita saattoi esittää sotilaille piirrettyinä ja kotimaan iltamatineoissa siten, ettei ilmahälytykset tai sähkökatkokset pilanneet koko katsomiskokemusta. Näitä elokuvia katsotaan nykyään harvoin, suurinta osaa ei enää edes ajatella samalla tavalla elokuviksi kuin ennen. Monet esimerkiksi Kolmen Caballeron lyhäreistä ovat Suomessa tutumpia Disneyn jouluvideoilla.

Sodan jälkeen Disenyn lumovoimalle oli jälleen tilausta. Sodasta selvinnyt maailma tarvitsi todellisuuspakoa ja sitä Disney tarjosi jatkamalla klassisten satujen elokuvaversiointeja. Tuhkimo, Liisa ihmemaassa, Peter Pan, Kaunotar ja kulkuri ja Prinsessa ruusunen näkivät päivänvalon. Näiden elokuvien hulppea suureellisuus ja luovat taiteelliset ratkaisut toivat niille ansaitun maineen, joista iso kiitos kuuluu taiteelliselle johtajalle ja suurimman osan ohjauksesta vastanneelle John Lounsberylle. Hieman yllättäen uusklassisen kauden päätepisteeksi muodostui sen paras elokuva, Prinsessa Ruusunen, joka aikansa kalleimpana animaatioelokuvana jäi pahasti katsojatavoitteistaan. Tätä on hyvä syy pitää yhtenä elokuvahistorian suurimmista vääryyksistä!

101 Dalmatialaista oli loikkaus kepeämpään animaatioon.

60-luvulle tultaessa Disney oli tavallaan pakotettu omaksumaan halvemman, kepeämmän tyylin, joka henkilöityy ohjaaja Wolfgang Reithermaniin. Hän oli ohjaava jokaisen Disney-elokuvan aina 80-luvulle asti. Uuden vuosikymmenen ensimmäinen tuotos oli 101 dalmatialaista, joka haki tyylillisen innoituksensa sanomalehtistripeistä ja lyhyemmistä piirrosfilmeistä. Elokuvasta tuli hitti ja kepeämmästä linjasta tuli pysyvä. Tämän vuoksi esimerkiksi Kuningas Artturin tarinan kertova Miekka kivessä ei ole lähelläkään sitä spektaakkelimaisuutta mitä esim. Prinsessa Ruusunen edustaa. Sama koskee seuranneita leffoja Viidakkokirja, Aristokatit ja Robin Hood. Nämä ovat sitä kaikkein yhdentekevintä Disney-tuotantoa.

Reithermanin kausi loppui semmoisiin kaupallisiin epäonnistumisiin kuin Nalle Puh ja Pelastuspartio Bernard ja Bianca, jotka yrittivät paluuta vanhaan klassiseen Disneyyn. John Lounsbery palasi elokuviin taustavaikuttajaksi ja kyseiset elokuvat ovatkin selkeästi laadukkaampia kuin muut Reithermanin elokuvat.

80-luvun Disney oli taloudellisesti todella heikossa hapessa. Animaatiot veivät jatkuvati enemmän aikaa, eivätkä elokuvat siitä huolimatta tahtoneet menestyä. Disney teki tuolloin vain neljä elokuvaa, jotka saivat hyvin ristiriitaisen vastaanoton. Topi ja Tessu oli laadukas eläinsatu ystävyydestä, mutta melko synkkä ja fiilikseltään ankea elokuva suuremmalle yleisölle. Sen sijaan fantasiaspektaakkeli Musta pata kaatoi koko studion - kirjaimellisesti, elokuvan jälkeen Disneyn animaatiostudio erotettiin omaksi yksikökseen emästudiosta. Elokuva oli Disneyn kallein ja jaetusti koko maailman kallein elokuva, mutta sekä yleisö että kriitikot inhosivat sitä - ymmärrettävistä syistä. Disney jopa kieltäytyi julkaisemasta elokuvaa kotivideolevitykseen ennen vuotta 1998.

Musta pata oli Disneyn suurin floppi.

Uuden Walt Disney Feature Animation -yksikön tehtävä oli tämän jälkeen nostaa Disney takaisin animaatioelokuvan kärkeen. Riippumattomuus emoyhtiöstä poiki aluksi pari kepeämpää "varainkeruuprojektia", joita olivat Basi Hiiri - mestarietsivä ja Oliver & kumppanit. Varsinkin jälkimmäinen menestyi hyvin ja mahdollisti uuden, uljaan nousun.

Pienestä merenneidosta 1989 alkanutta ajanjaksoa kutsutaan Disneyn renessanssiksi nimen omaan siksi, että tuolloin studio päätti ottaa uudelleen käyttöön sen konseptin, joka juurrutti studion aseman niin klassisella kuin uusklassisellakin kaudella: tunnettujen satujen isot, suureelliset ja luovat elokuvaversiot. Loppu on historiaa.

Disneyn rensessanssi nosti paitsi studion, myös animaatioelokuvat aivan uudenlaiseen arvostukseen.

Kaunotar ja hirviö, Leijonakuningas, Aladdin, Pocahontas, Notre Damen kellonsoittaja, Hercules, Mulan ja Tarzan olivat kaikki suuria hittejä ja enemmän tai vähemmän kriitikoidenkin suopeasti myhäilemiä elokuvia. Peräkkäisinä vuosina ilmestyessään ne nostivat Disneyn ennennäkemättömään suosioon. Eräänlaisena piikkinä suosiolle Kaunotar ja hirviö nousi jopa haastamaan näytelmäelokuvat vuoden 1992 Oscar-gaalassa parhaan elokuvan kategoriassa - ainutlaatuinen saavutus, joka pystyttiin toistamaan seuraavan kerran vasta, kun ehdokkuuksia alettiin jakaa selvästi useammalle. Roger Ebert tiivisti renesanssin ajan Disneyn ideologian täydellisesti arvostellessaan elokuvaa näin: "Kaunotar ja hirviö edustaa vanhempaa ja terveempää Hollywoodin tapaa kerätä yhteen parhaat käsikirjoittajat, muusikot ja elokuvantekijät yhteiseen projektiin sillä ajatuksella, että perhe-elokuvienkin ystävät ansaitsevat jotain mahtavaa".

Täsmälleen tästä Disneyn renessanssissa oli kysymys: yhtiö ymmärsi lähes puolen vuosisadan jälkeen Walt Disneyn keskeisen ajatuksen uudelleen. Elokuvia ei tule tehdä lapsille, vaan lapsille meissä jokaisessa.

***

Ajattelin lopettaa tämän luennon tähän, mutta luonpa vielä pikaisen katsauksen edelliseen vuosikymmeneen ja Disneyn nykytilaan. Jossain Fantasia 2000 ja Aarreplaneetta välillä studio menetti jälleen otteensa markkinoihin, mikä johtui pitkälti uusien tulokkaiden, Dreamworksin ja Pixarin esiinmarssista. Perinen animaatio ei enää kyennyt kilpailemaan samalla tavalla lähes fotorealistisiksi muuttuneiden digianimaatioiden kanssa. Atlantiksen ja Lehmäjengin (oikeasti, Disney?) kaltaiset flopit pakottivat studion muutokseen.

On ollut mielenkiintoista havaita, että viime aikoina pyörä onkin taas päässyt pyörähtämään Disneyn eduksi samalla, kun esim. Oscar-gaalassa suvereeniin tyyliin juhlineen Pixarin ote on hiipunut. Disneyn oma Räyhä-Ralf oli jo paljon enemmän "Pixar-elokuva" kuin Pixarin oma Urhea. Superhitti Frozenin jälkeen Disney lähtee tulevaan vuoteen jälleen kerran paalupaikalta. Edellisen ollessa jälleen taaperrusta, onko 2010-luku jälleen Disneyn vuosikymmen?

Osassa 2 kerron enemmän omasta suhteestani Disneyn klassikkoelokuviin. Jatkoartikkelia on lupa odottaa ensi viikolla.

Halloweenin kauhuelokuvahaaste: 31 kauhuelokuvaa!

Anglosaksisen maaailman suuri syysjuhla Halloween vyöryy yhä voimakkaammin myös Suomeen. Vaikka puhtaaseen hauskanpitoon, karkkiin genrekulttuuriin perustuva juhla sopii äärimmäisen huonosti luterilaiseen mökötyskulttuuriimme, on se tietyissä piireissä ottanut jo hyvästi tuulta siipiensä alle. Ja mikäs siinä, mahtava juhlahan se on!

Itse olen rakastunut Halloweeniin nimen omaan elokuvien kautta. Aikana jolloin en itse vastannut perheeni juhlaperinteistä, enkä näin ollen pystynyt juhlimaan sitä nykyiseen tapaani, olen pyrkinyt vaalimaan Halloweenia aina vähintäänkin elokuvien muodossa. Samalla tavalla kuin jouluna katsotaan jouluelokuvia, on Halloween mitä erinomaisin syy pyhittää kokonainen kuukausi lempigenrelleni kauhulle!

Tänä vuonna päädyin askeleen pidemmälle ja tein itseni kanssa haasteen: päätin katsoa lokakuun aikana joka päivä yhden kauhuelokuvan! Tämä tarkoittaa siis 31 päivää ja 31 kauhuelokuvaa. Aikaa lokakuun ensimmäisestä pyhäinpäivään.

(Kuvitan tätä tekstiä otoksillani kuvillani omasta Halloweenistani, osin tunnelman vuoksi ja osin siksi, että kaikki näkevät miten siistiä meillä on ollut. Olkaa kateellisia.)



1. päivä; Nosferatu (1922)

Aloitamme kaikkien aikojen klassikolla, joka on paitsi historian ensimmäinen Dracula-sovitus elokuvataiteen puolella, myös ensimmäinen aito kauhuelokuva. Saksalaisen F.W. Murnaun ohjaustyö on ikäisekseen harvinaisen tehokas ja teknisesti sensaatiomainen mykkäelokuva ja yllättävän oivaltava näkemys vampyyristä mustan surman vertauskuvana. Silti sen todellinen vetonaula on Max Schreckin jäljittelemätön tulkinta klassisesta hirviöstä, jonka varjo hiipii tuon tuosta herkemmän katsojan painajaisiin.

5/5

2. päivä: Häxan (1922)

Benjamin Christensenin ruotsalainen mykkäfilmi on ikäisekseen aivan käsittämätön tuotos. Noitavainoista kertova mykkä dokumentti muistuttaa rakenteeltaan opetuselokuvaa, mutta kuvasto on jotain aivan muuta. Välillä fiilis on kuin katsoisi kaitafilmiä helvetistä. Elokuvan vahvuus piilee kuitenkin ennen kaikkea sen aatehistoriallisessa autenttisuudessa ja aikalaisittain poikkeuksellisen voimakkaassa sosiokritiikissä, joka toi elokuvalle muun muassa Katolisen kirkon pannan. Jotain kertonee se, että itsekään en ole koskaan nähty Häxania vaikuttavampaa elokuvaa noitavainoista.

5/5

3. päivä: The Re-Animator (1985)

Stuart Gordonin Lovecraft-filmatisointi kuuluu suosikkikauhuelokuviini! Tämä postmoderni Frankenstein-sovitus esittelee katsojalle yhden genren parhaimmista propagonisteista koskaan: Herbert West, nerokas tiedemies ja täydellinen kusipää. Elokuva ei välttämättä tarjoa juonellisesti mitään kovin mullistavaa tai erikoista, mutta sen pidättelemätön sekopäisyys ja uskallus maalailla mitä sairaimpia näkyjä gorehunterin iloksi perustelee sen ansaitun maineen lajityyppinsä kutltiteoksena.

4/5

Tämän veikeän kaverin oli tarkoitus olla vampyyri,
mutta päätyikin muistuttamaan käärmettä.

4. päivä: Evil Dead (1981)

Ei pysty eikä kykene vastustamaan. Yksi lempielokuvistani ikinä! Sam Raimin pienen budjetin räkäisy vasten genre-elokuvan kasvoja esittelee maailmalle yhden innovatiivisimmista ohjaajakyvyistä samalla, kun pyörittelee H.P. Lovecraftin, Zombie-leffan ja survival horrorin pahimmat kliseet vastuttamattomaksi hurmeiloitteluksi. Kun tähän lyödään viehättävä kotikutoisuus ja Bruce Campbell, yläraja tulee vastaan.

5/5

5. päivä: Evil Dead II (1987)

Osin uusversio, osin jatko-osa alkuperäiselle klassikolle on vieläkin hullumpi tasapainottelu hurmeisen kauhuiloittelun ja slapstick-komedian välillä - ja se toimii! Osa edellisen elokuvan karheasta charmista on kadonnut suurempaan budjettiin, mutta tilalle on tullut stop motion -hirviöitä!

4/5

6. päivä: The Man They Could Not Hang (1939).

Turhan vähälle huomiolle jäänyt pieni helmi, jossa Boris Karloff tekee yhden parhaista roolisuorituksistaan väärinperustein kuolemaan tuomittuna lääkärinä, joka uskoo kehittäneensä keinon herättää kuolleet henkiin. Älykäs tarina pohtii tieteen ja yhteiskunnan ongelmallista suhdetta.

4/5

Makuuhuoneesta työntyy pelottava käsi.

7. päivä: Zombie Flesh Eaters (1979).

Lucio Fulcin kenties kuuluisin zombiexploitaatiopätkä tunnetaan Euroopassa George A. Romeron Dawn of the Deadin epävirallisena jatko-osana, mutta kovin suuria yhtäläisyyksiä näiden elokuvien välillä ei silti ole. Karhea, verinen, hölmö ja viihdyttävä zombieseikkailu antaa vähän kiriä kauhussa, mutta ottaa sen takaisin goressa ja viihdearvossa. Lisäksi: yksikään elokuva, jossa meren pohjasta löytyvä zombi yrittää syödä elävän hain, ei ole turha pala elokuvahistoriaa!

3/5

8. päivä: As above/So below (2014).

Kuukauden ainoa teatterifilmi on yksi tyhmimmistä näkemistäni kauhuleffoista, jonka takana on iso studio ja joka ottaa itsensä vakavasti. Ja arvatkaa mitä? Juuri se teki siitä erittäin viihdyttävän katsomiskokemuksen! Aluksi yhdistetään [Rec] ja The Descent, mutta haetaan motiivi National Treasuren ja Indiana Jonesin tyyliin. Sitten mennään Grave Encountersin kautta Aladdinista tuttuun ihmeiden onkaloon, josta löydetään Harry Potterista tuttu aarre, joka johtaa Danten Helvettiin. Loppu on täysin ennalta-arvaamatonta kohellusta, jossa ihan kaikki käy eikä mitään selitellä sen enempää. Viihdyin ja nauroin.

3/5

9. päivä: Horror Express - Kauhun pikajuna (1972).

Christopher Lee ja Peter Cushing samassa elokuvassa on aina katsomisen arvoinen tapaus, vaikka kyseessä ei olekaan Hammer-filmi. Tällaista brittiläistä herrasmieskauhua katsoo aina ilokseen. Tunnelmallinen ja jouhevasti etenevä elokuva jää mieleen myös astetta luovemmasta hirviöstään. Hauskaa muuten, että niillä Venäjällä näyttää olevan ihan oma vaihde rotkoon pudotettaville junille.

3/5

Man behind the mask.

10. päivä: American Mary (2012)

Olihan hyytävä elokuva, vaikka genrenä kauhu on oikeastaan vähän väärä. Ennemminkin kyseessä on astetta synkempää kuvastoa sisältävä draama. Tarina kertoo lääketieteenopiskelijasta, joka ajautuu vartalonmuokkaukseen fiksatoituneen alakulttuurin palvelukseen kustantaakseen opintonsa. Sitten amputoidaan nännejä, vaihdellaan käsiä, istutetaan sarvia ja muuta kivaa. Kunnes Mary raiskataan ja leffa vaihtaa rape & revenge -vaihteen päälle. Kaikki tämä hivenen surumielisen ja semisti jouluisen yleisfiiliksen vallitessa. Täytyy myöntää, että harvoin saa tällaista tyydytystä katsoessaan väärintekijän joutumista omankäden oikeuden kohteeksi. Harmi vain, että elokuva olisi halutessaan voinut olla vieläkin vaikuttavampi.

4/5

11. päivä: House on Haunted Hill (1959)

Hurmaavan halpamainen vanhanajan kummitustaloelokuva on se leffa, jonka näytöksissä yleisön yläpuolella roikutettiin pimeässä hehkuvaa luurankoa. Ohjaaja William Castle oli oman aikakautensa nero, mutta nykyään elokuva lepää vahvasti Vincent Pricen karismaattisilla harteilla. Vanhanajan kummituselokuvien tyyliin tunnelmaa riittää, eikä juoni lopputwisteineenkään ole hassumpi. Tämä ei ole The Haunting, mutta ei sen ole tarkoituskaan olla.

3/5

12. päivä: Scream (1996)


Päätin antaa uuden mahdollisuuden elokuvalle, jota olen pitkään pitänyt yhtenä yliarvostetuimmista kauhuelokuvista. Nyt alan jotenkin saada juonenpäästä kiinni. Kuten kaikki kauhuelokuvat, myös Scream heijastelee täydellisesti oman aikansa henkistä ilmapiiriä. Eletään 90-luvun postmodernin pirstaleisuuden aikaa, jolloin uhkalla ei enää ole kasvoja, identiteettiä tai selkeää motiivia (vrt. kommunismin romahdus). Naiiveuden aika on ohi ja tilalle on tullut kyyninen itseironia. Silti toteutus ei missään tapauksessa ole Wes Cravenin terävintä jälkeä ja eteenkin mediakritiikki tuntuu hyvin päälleliimatulta.

3/5

Halloweenin ykkössnäksi: käärityt muumionsormet

13. päivä: The Texas Chainsaw Massacre (1974)

Pitkästä aikaa uusintakatselussa se elokuva, joka teki minusta pakkomielteisen kauhuelokuvien ystävän. Paljon oli tekemistä sillä, että tuolloin elokuvan löytäessäni 13-vuotiaana pojankoltiaisena, se oli vielä suhteellisen myyttisessä maineessa videosensuurilain äskettäisen murtumisen jäljiltä.
Ehkä elämäni merkittävimpiin oivalluksiin kuulunut hetki oli se, kun tajusin, ettei elokuvan häiritsevyys perustunut niinkään graafiseen väkivaltaan vaan puhtaasti elokuvallisiin tehokeinoihin. Ja kyllä se karkea kotivideomainen rosoinen realismi, brutaalit äänitehosteet ja vimmaiset leikkaukset herättää tunteita edelleenkin. Klassikko, eikä pelkästään maineensa vuoksi.

5/5

14. päivä: The Texas Chainsaw Massacre (2003)

Nyt ollaan sitten jo jännän äärellä: uusintaversio, jonka näin itse asiassa jo ennen alkuperäistä. Tämä leffa oli kerran parasta mitä tiesin, maailman pelottavin/raain/kauhein elokuva jne. Huh, muistoja! Näin jälkeepäin ajateltuna, ei se ihan onneton ole nykyäänkään. Juoni on menettänyt aika hemmetisti omaperäisyyttään vuosikymmenten aikana, eikä suurempi budjetti ja 2000-luvun leikkaustekniikka juuri tee oikeutusta alkuperäisversion hienouksille. Mutta ei tarvitsekaan, sillä tämä on tyystin eri elokuva. Elokuvan parasta antia on täysin uusi hahmo, R. Lee Ermeyn esittämä mielipuoli perähikiän seriffi, joka voittaa mielipuolisuudessaan ja häiritsevyydessään jopa alkuperäiselokuvan liftarin. Ja onhan siinä Leatherfacekin, josta on tehty elokuvan tähti lisäämällä taustatarinaa ja pyhittämällä viimeinen kolmannes kokonaan tämän ja päähenkilön väliseen kissa/hiiri-leikkiin. En valita.

3/5

Isot hämähäkit ovat tämän vuoden ajan riesa.

15. päivä: Oculus (2013).

Tämä elokuva tuli täysin puun takaa. Tiesin elokuvasta etukäteen vain sen, että pääosaa näyttelee Doctor Who'sta tuttu Karen Gillan ja päätin antaa sille mahdollisuuden lähinnä hänen takiaan. Onneksi, sillä Oculus on yksi viime vuosien parhaita uusia kauhuelokuvia! Pelottava se ei ehkä ole, mutta sen tapa lähestyä aihettaan on hemmetin mielenkiintoinen. Peilissä mahdollisesti asuvasta kummituksesta olisi saanut helposti matalaotsaisen tusinakauhun, mutta tekijät päättivät mennä pidemmälle ja käyttää aihetta keinona lapsuuden traumojen, muistin ja yliluonnollisen tutkimiseen. Aivan loppuun asti elokuva ei jaksa kantaa, mikä on sääli, sillä terävämmällä paketoinnilla ja aavistuksen enemmän lankoja solmivalla käsikirjoituksella Oculus olisi ollut aikaa kestävä mestariteos. Nyt se on vain hemmetin hyvä leffa.

4/5

16. päivä: The Cabin in the Woods (2012)

Nörttijumala Joss Whedonin (Buffy vampyriintappaja <3) rakkauskirje teinislashereille on oivaltava ja nokkela elokuva, mutta ei ikävä kyllä ihan niin hyvä kuin muistin. Metsään retkelle lähtevistä ja siellä yliluonnolliseen pulaan joutuvista pahvipäistä päällisin puolin kertovan elokuvan twisti on mainio, mutta valitettavasti elokuvallisesti se ei yllä vitsinsä nerokkuuden tasolle. Leffan alkupuoli on melko tympeää odottamista, eikä itseironiakaan oikein pääse todenteolla oikeuksiinsa ennen loppua. Kuitenkin hauska ja katsomisen arvoinen elokuva slasherien ystäville, mikäli sitä ei ole vielä nähnyt. Ei kestä kummemmin uusintakatseluja.

3/5

17. päivä: Painajainen Elm Streetillä (1984)

Liian moni tänä päivänä tahtoo muistaa Freddy Kruegerin koomisena slasher-pahiksena. Ensiesiintymisessään hän on kuitenkin puhtaasti paha, jopa aidosti karmiva olento, johon ei tekisi mieli törmätä edes siellä hurjimmissa unissakaan. Painajainen Elm Streetillä on edelleen hämmästyttävän karmiva elokuva. En yhtään ihmettele, että tämä elokuva sai lapset pelkäämään nukkumista 80-luvulla. Bonuksena ohjaaja Wes Cravenin idea unien kautta iskevästä sarjamurhaajasta on todella uniikki ja siitä tälle elokuvalle kuuluu ehdoton krediitti. Tällaiset elokuvat laajentavat ihmiskunnan kollektiivista tajuntaa!

5/5

Minun ideani Halloweenista.

18. päivä: The Haunting (1963)

Huolimatta siitä, että ikää on kertynyt jo puoli vuosisataa, tämä sivistynyt kauhuklassikko on edelleen yksi kaikkien aikojen pelottavimmista elokuvista. Voimakkaan psykologinen elokuva on täysverinen mestariteos, joka kestää aikaa ja vain paranee uusien katselujen myötä.Vaikuttavat lavasteet, loistavat näyttelijät, verta ja lihaa olevat hahmot ja Robert Wisen vakaa ja miehen filmografiassa poikkeuksellinen intohimoinen ohjaustyö tekevät elokuvasta suorastaan mieltä ylentävän teoksen. Ihmettelen suuresti, miksei Hill House ole kohonnut samanlaiseen maineeseen kuin Amityville tai Bate's Motel. Se saattaa myös olla merkittävin kauhuelokuva, jolla ei edelleenkään ole suomalaista DVD-julkaisua.

5/5

19. päivä: Alien (1979)

Elokuva, joka lähetti slasher-genren onnistuneesti tähtien väliseen avaruuteen, voi kenties olla nykypäivän keskittymishäiriöisille finninaamoille liian hidas, mutta edes auttavasti elokuvataiteeseen syventymään kykenevä katsoja näkee tänäkin päivänä äärimmäisen tunnelmallisen ja karmivan klaustrofobisen kauhuelokuvan. Elokuvahistoriallisesti kiinnostavaa, että sen sijaan että ohjaaja Ridley Scott olisi tyytynyt ratsastamaan ajankohtaisten Star Wars-elokuvien suosiolla, hakee Alien inspiraationsa 50-luvun tieteisjännäreistä. Levätköön rauhassa keväällä menehtynyt konseptitaiteilija H.R. Ginger, joka näytti maailmalle, mitä tulevaisuuden ihminen näkee painajaisissaan.

5/5

20. päivä: Pulse (2006)

Kuoleman juomaa.

Ylivoimaisesti huonoin elokuva, jonka olen tämän kuun aikana katsonut. Nämä japsihorrorien jenkkiremaket ovat yleensä ihan katsottavaa kamaa, jopa ihan hyviä tapauksia (esim. Ring, Kauna). Tämä tämä internet-kummituksesta kertova räpellys on kuitenkin suorastaan unettavan matalaotsainen ja rasittavan tyhmä tusinakauhu, joka onneksi on jäänyt Suomessa vähemmälle huomiolle. On käsitämätöntä, miten tällainen elokuva on voitu tehdä vuonna 2006, niin heikko on sen käsitys tietotekniikasta. Messengerit joihin voi kirjautua vain tietyiltä koneilta, keskusmuistit joita ei voi hajoittaa, nettisivut joissa on staattista kohinaa... Tyhmä kysymys, mutta miksi ottaa aiheeksi internet, jos aiheen tuntemus on huonompi kuin keskiverrolla esikoululaisella? Tällaiset elokuvat loukkaavat katsojaa älyllisesti!

1/5

21. päivä: The Houses October Built (2014).

Uunituore "aitoon videomateriaaliin" perustuva ensimmäisen persoonan kauhuelokuvan ja valedokumentin yhdistelmä on genren uskottavimpia tuotoksia. Amerikkalaiseen halloweeniin kuuluvia kauhutaloja kiertävistä horroristeista kertova elokuva tosin huijaa sen verran, että se ON osittain ihan oikea dokumentti. Aitojen kotikutoisten kummituskierrosten seuraaminen onkin lopulta elokuvan parasta antia, eteenkin näin pyhäinpäivän tienoilla. Juoni itsessään ei paljon kliseitä säästele ja hahmot ovat suhteellisen geneerisiä pahvipäitä, mutta omalla tavallaan sopivat kokonaisuuteen. Harmi vain, ettei juoni erinomaisesta rakentelustaan huolimatta lopulta tarjoa vertaistaan huipennusta. Mikään ei oikeastaan loksahda kohdalleen. Tämä ei silti riitä pilaamaan kiinnostavaa ja paikoin jopa oikeasti karmaisevaa elokuvaa, jota tulee varmasti katseltua uudelleen myös tulevina halloweeneina.

3/5

22. päivä: Shaun of the Dead (2004)

Yksi historian parhaista kauhukomedioista on mestariteos joka saralla. Jos jollekin ei uppoa tämä yhdistelmä veitsenterävää brittikomediaa ja genretietoista zombie-elokuvaa, voi hyvällä syyllä miettiä, onko huumorintajua ollenkaan. Simon Pegg ja Nick Frost. Verta ja jäätelötuutteja. Rakastan, palvon! Ei lisättävää.

5/5

23. päivä: Troll 2 (1990)

Lämminhenkinen kokoperheen jännityselokuva perheestä, jotka matkustavat syrjäiseen Nilbogin kaupunkiin kesäloman viettoon. Perheen epäonneksi kylään kätkeytyy synkkä salaisuus. Suosittelen varauksetta kaikille hyvän perhedraaman ja jännityksen ystäville :)

1/5

Kaamea puu.

24. päivä: Sleepaway Camp (1983).

Vaikka sitä usein erehtyy luulemaan itseään kaiken nähneeksi kauhuleffafriikiksi, joskus eteen sattuu todellinen helmi, jonka olemassaolosta ei ollut aiemmin edes tietoinen. Kun kyseessä on tämän luokan kulttiklassikko, se on mannaa synkälle sielulle. Elokuva on yksi häiriintyneimmistä ja kieroutuneimmista slashereitä, mitä olen koskaan katsonut. Tässä leppoisalle kesäleirille sijoittuvassa karkeassa ja yliampuvassa murhamysteerissä pahinta siinä eivät ole brutaalit murhat, vaan tavallisten ihmisten loputtomalta tuntuva ilkeys, perverssiot ja pahuus. Tällaisia elokuvia pystyi tekemään vain 1980-luvulla. Lopun twisti on järjettömän hyvin pedattu ja jää mieleen kummittelemaan.

5/5

25. päivä: The Texas Chainsaw Massacre: Pahan Alku (2006)

Tämä esiosa vuoden 2003 remakelle oli kova juttu joskus yläasteella, mutta hyvä luoja kuinka aika tekee tuhojaan! Noin sata kauhuelokuvaa myöhemmin ainoa huomio on, ettei elokuvassa ole mitään persoonallista, jännittävää tai erityisen kiinnostavaa. Pitkästyin. Muutama hieno moottorisahatappo ja siinä kaikki. Verestä ja epämiellyttävästä kuvastosta löytyy, mutta juuri minkäänlaista tunnelmaa ei saada kehitettyä. Sarjan tavaramerkiksi muodostuneet epäsympaattiset päähenkilöt ovat entistä pashvisempia, eikä rooliinsa palaava R. Lee Ermeykään riitä pelastamaan kaikkea. Sinänsä outoa, että elokuva tyytyy kopioimaan alkuperäistä vuoden 1974 klassikkoa jopa enemmän kuin itse 2003 remake.

2/5

26. päivä: Halloween III: The Season of Witch (1983)

Alkuperäisen klassikon tuottajien epäonnistunut yritys tehdä kuuluisasta slasher-sarjasta Halloween-aiheinen antologia-sarja ei ole millään muotoa kovin hyvä tai onnistunut elokuva, mutta jokin tässä silti kiehtoo. Eteenkin tähän vuodenaikaan elokuva tarjoaa kuvastollaan ja äänimaailmaltaan tismalleen oikeita tunnelmia. Elokuva on jopa enemmän "halloween" kuin alkuperäinen! Okulttisesta lelutehtailijasta kertova elokuva saa toivomaan, että sarjaa olisi jatkettu tällä linjalla. Voi vain kuvitella, mitä kaikkea sairasta ja mielipuolista tekijät olisivat voineet keksiä Halloween-aiheisiksi kauhuelokuviksi. Sen sijaan saimme viisi Michael Myers -elokuvaa lisää, joista jokaisen ilmeisenä tarkoituksena oli tehdä sarjasta kerta kerralta tyhmempi.

3/5 (Halloweenina 4/5)

27. päivä: Saw I, II & III (2004, 2005, 2006)

Myönnetään heti alkuun, etten ole oikein koskaan perustanut näistä elokuvista. Vaikka näin ensimmäisen "sahan" heti tuoreeltaan ehkä kaikkein otollisimmassa iässä 14-vuotiaana, ei se koskaan tehnyt yhtä suurta vaikutusta kuin esimerkiksi alkuperäinen Texasin Moottorisahamurhat. Se ei nokkelasta (sikäli kun Abominable Dr. Phibes on jäänyt katsomatta) ideastaan huolimatta ole älykäs elokuva, vaan puhdasta väkivaltaviihdettä. Ymmärrän sen ja siksi yritinkin nyt katsoa sitä puhtaasti tästä näkökulmasta. Laadukkaaksi viihteeksi Saw on kuitenkin ihan liian ryppyotsainen ja hölmö elokuva typerine hahmoineen ja hatuista vedettyine juonenkäänteineen. Lisäksi minä nyt vain satun vihaamaan sitä helvetin salamaeditointia, josta tuli tämän sarjan yksi tunnuspiirteitä.

Sen sijaan täytyy myöntää, että jatko-osia katsoi pienen totuttelun jälkeen ilokseen. Jigsaw-hahmon mystisyyden pilaaminen heti Saw II:n alkuun vaikutti aluksi hieman ongelmalliselta, mutta tämä uudentyyppinen sarjamurhaajahahmo paljastui lopulta elokuvien kiinnostavimmaksi elementiksi. Kaikki muut hahmot ja etenkin uhrit ovat tyypilliseen tapaan täysiä idiootteja, mikä toimii elokuvien eduksi kuolettavien pulmapelien noustessa sarjan pääosaan.Yllättäen Saw III on koko kolmikon paras, koska se on ehkä puhtaimmin sitä, mitä nämä elokuvat pohjimmiltaan ovat: matalaotsaista goreviihdettä älyvapailla juonenkäänteillä ilman minkäänlaista yritystä syvällisyyteen painolastina.

Saw 2/5
Saw II 2,5/5
Saw III 3/5

Ehkä komein kurpitsalyhtyni tälle vuodelle.

28. päivä: Europa Report (2013)

Ensimmäisen tunnin ajan mietin, josko tätä sittenkään kehtaa kauhuna pitää. Muodikkaasta found footagesta kyllä löytyy, mutta genre on scifi ja aiheena matka Europaan, tuohon kaasujätti Jupiterin jään peittämään kuuhun. Lopussa sitten vähän rävähtää, joten menköön tämän kerran. Tykkään valtavasti tämäntyyppisistä elokuvista. Vaikka found-footage on jo kauan sitten menettänyt omaperäisyytensä, on aina mielenkiintoista nähdä, millä tavalla eri tekijät pyrkivät hyödyntämään sitä eri genreissä. Kun se yhdistetään jo sinänsä mielenkiintoiseen scifi-kauhuun, on lopputuloksena elokuva, jota katselin suurella nautinnolla. Ei mikään mestariteos, mutta hyvä avaruusleffa semijännittävissä olosuhteissa hulppeilla maisemilla. Tulee varmasti katsottua uudelleen, jos ikinä sattuu olemaan tylsää.

3/5

29. päivä: Dracula (1931)

Tiettävästi ensimmäinen äänielokuva-aikakauden kauhuelokuva on elokuvahistoriallienn klassikko ja juurtunut syvästi osaksi kulttuurillista alitajuntaa. Se on varmasti tuttu kaikille riippumatta siitä, onko sitä koskaan itse asiassa edes katsonut. Ikäisekseen Dracula on majesteetillinen saavutus. Huikea tuotantoarvo näkyy ja juoni kulkee jouhevasti kertoen tarinansa hieman reilussa tunnissa. Se miksi elokuva kestää katseluja tänä päivänäkin liittyy puhtaasti kahteen asiaan: tyystin musiikittoman elokuvan omalaatuisen hyytävään tunnelmaan ja Bela Lugosin ikoniseen roolisuoritukseen.

(Keskittytmishäiriöisiä youtube-jonneja auttaa tietysti myös suhteellisen lyhyt kesto, sillä tämän elokuva lisääminen yleissivistykseen ei vie kallista pärinäaikaa 75 minuuttia)

5/5

30. päivä: Halloween (2007)

Rob Zombien yritys palauttaa Michael Myers takaisin kauhuelokuvapahisten eliittiin onnistuu lähinnä osoittamaan, että alkuperäinen Halloween (1978) oli paitsi mestarillinen kauhuelokuva, myös selkeästi oman aikansa tuote. Uusintaversion yritys lähestyä kasvotonta sarjamurhaajaa ymmärtävällä ja inhimillistävällä otteella on siksi ongelmallinen, vaikka kiistatta elokuvan kiinnostavinta antia.

Eiköhän näillä lyhdyillä pysy möröt loitolla.

Esiosana Halloween-sarjalle Zombien elokuva jostain merkillisestä syystä toimii. Elokuvan ensimmäinen tunti seuraa puhtaasti Michaelin muutosta white trash -perheen vinksahtaneesta vesasta kaksimetriseksi mykäksi psykopaatiksi. Se toimii niin hienona pohjustuksena, että on äärettömän säälil, että loppuleffa on niin puhtaasti mielikuvituksenta alkuperäisleffan uusintaa. Minulla on joka kerta ollut vaikeuksia katsoa elokuva loppuun, vaikka maskimiehen 2000-luvun reinkarnaatio vaikuttava ilmestys onkin. Suurimmaksi osaksi leffan loppupuolella toivoo katsovansa alkuperäistä elokuvaa.

2/5

31. päivä: Halloween (1978)

Halloween (1978). Mikä olisikaan parempi tapa lopettaa syksyn suuri kurpitsajuhla kuin aito alkuperäinen slasher-klassikko, joka ei paljon esittelyjä kaipaa. Elokuva muodostui aikoinaan kokonaan uuden genren prototyypiksi, mutta sen arvo ei suinkaan perustu vain suosioon. Se vain sattuu olemaan edelleen ihan pirun jännittävä ja tunnelmallinen kauhuelokuva, todellinen pienen budjetin ja yksinkertaisesta skenaariostaan kaiken ammentava suoraviivainen mestariteos.


5/5

***

Pyhäinpäivän iltaan saatiin myös lunta.
Täydellinen siirtymä syksystä talveen yhdessä kuvassa.

Ja siinäpä se kuukausi sitten hurahti! Ja olihan antoisa sellainen: harvemmin tulee nautittua elokuvataiteesta näin suurin siemauksin! Tavallaan jopa hieman huolestuttavaa, että nykyään ihminen tarvitsee ulkoisen motivaation tehdäkseen sitä, mistä tykkää.

Nyt kun karkit on syöty, kepposet tehty ja kummitukset häädetty, on aika pyyhkiä steariinit pöydiltä, viskata kurpitsat tunkiolle harakoiden syötäväksi ja alkaa odottamaan joulua! Ai että pidän syksystä!