The Super Mario Bros. Movie (2023)

Klassikkotasohyppely kääntyy kelvolliseksi lastenanimaatioksi

The Super Mario Bros. Movie 

Ohjaus: Aaron Horvath ja Michael Jelenic

Käsikirjoitus: Matthew Fogel

Rooleissa: Chris Pratt, Anya Taylor-Joy, Charlie Day, Jack Black, Keegan-Michael Key, Seth Rogen

Kesto: 92 min

Arvio: ⭐⭐⭐

Harvassa ovat ne alle 50-vuotiaat, jotka eivät ole koskaan kuulleet Super Mariosta. Alunperin kolikkopeliklassikko Donkey Kongissa esiintynyt, vuonna 1983 oman pelinsä saanut viiksekäs putkimies on viihdyttänyt videopelien ystäviä jo neljän vuosikymmenen. Mario on nykyisin maailman tuotteistetuin videopelihahmo, johon törmää helposti myös vaate- ja leluosastoilla. Onpa Mario piipahtanut myös televisiosarjoissa (mm. Super Mario Super Show) ja sarjakuvaruuduilla. 

Elokuvien puolella Mario on kuitenkin nähty vain kerran: surullisenkuuluisa vuoden 1993 tieteisseikkailukomedia Super Mario Bros. oli niin valtava epäonnistuminen, että se sai videopelijätti Nintendon hylkäämään elokuvabisneksen kokonaan kolmeksi vuosikymmeneksi. Siksi uusi The Super Mario Bros. Movie -animaatioelokuva on niin hartaasti odotettu paitsi lasten, myös nostalgia-henkisten aikuisten keskuudessa.

Elokuvaa on odotettu myös hieman pelonsekaisin tuntein. Videopelien filmatisointi on tunnetusti äärimmäisen vaikeaa. Onnistuneet esimerkit ovat harvassa ja nekin useimmiten peleistä, joissa tarina on valmiiksi keskiössä (mm. Uusi Last of Us -sarja). Lähes juonettoman tasohyppelypelin kääntäminen juonelliseksi elokuvaksi on kuitenkin melkoinen haaste. 

Siihen nähden Super Mario -elokuva onnistuu yllättävän hyvin. Juoni on toki hyvin simppeli ja riskitön, mutta sen ympärille on rakennettu viihdyttävä, toiminnantäyteinen kokonaisuus, joka ei ainakaan ole tylsä.  Videopeleistä tutut elementit on siirretty valkokankaalle saumattomasti ja miellyttävät erityisesti varttuneempia Nintendo-faneja. 

Sen sijaan muut, pelien ulkopuoliset viittaukset tuntuvat pahasti ylimääräisiltä. Mitä tekemistä esimerkiksi Kill Bill -viittauksilla on Super Marion kanssa? Kliseinen populaarimusiikki tuntuu erittäin päälleliimatulta, varsinkin kun ääniraidalla kuullaan muuten tyylikkäästi paisutettuja versioita klassisista videopelimelodioista. Elokuva ei tunnu luottavan aiheeseensa tarpeeksi, jotta uskaltaisi pitäytyä pelkästään sen puitteissa. 

Animaatio ansaitsee kehut. Kätyrit -elokuvista tuttu Illuminations -studio ei ehkä ole Pixarin tasoinen tekijä, mutta osoittaa silti kykenevänsä tuottamaan ensiluokkaista jälkeä. Mistään ylipitkästä videopelin välianimaatiosta ei ole kysymys.

The Super Mario Bros. Movie on kelvollinen lastenanimaatio, joka viihdyttää kiitettävästi myös aikuisempia katsojia. Silti ei voi välttyä tuntemasta pientä pettymystä. Ehkä kyse on siitä, että sellaiset viime vuosien huippuanimaatiot kuin Lego-elokuva (2013) ja Spider-Man: Into the Spider-verse (2018) ovat nostaneet vaatimustason niin korkealle, että jotain vastaavaa olisi toivonut Super Mariollekin. Toivon mukaan tämä on kuitenkin vasta alkua. Nintendon hahmokatraasta löytyisi aiheita jos jonkinlaiselle elokuvalle.

Elokuvasta on tarjolla alkuperäisen lisäksi myös suomeksi dubattu sekä 3D-versio.

The Witch (2015)

Kiirastorstain kunniaksi päätin katsoa yhden uudemmista kauhuelokuvasuosikeistani. Robert Eggersin folk-kauhun moderni klassikko The Witch on paitsi koko elokuvahistorian paras noituutta käsittelevä elokuva, myös yksi puhuttelevimmista uskonnollisista kauhuelokuvista.

Pitkälti alkuperäislähteisiin pohjautuva, kansantarinoihin ja oikeusasiakirjoihin perustuva elokuva on mikrokosmos koko ilmiöstä, joka oli Uuden-Englannin noitavainot. Tämä surullisen kuuluisa uskonnollisen fanatismin, moraalipaniikin ja hädän lietsoman eripuran groteski ilmentymä synkkä kappale Amerikan historiaa nähdään yhden yhteisöstään karkoitetun puritaaniperheen kautta.

Pidän valtavasti siitä, miten älykkäästi elokuva käsittelee noituutta. Vaikka jo alussa nähdään metsässä asuva, alaston, vauvoja syövä akka, ei kyseessä ole hirviöelokuva sen kummemmin kuin pelkkä harhoihin ja luuloihin perustuva psykodraama. Noituus on elokuvassa painostavan, patriarkaalisen uskonnollisuuden toinen puoli. 

Elokuvaa on joskus pidettyjä jopa satanistisena. Siinä kristillinen usko, joka pohjautuu ihmisen pyrkimykseen kontrolloida omaa luontoaan, kärsii tappion luonnollisia haluja ylistävälle liitolle paholaisen kanssa.

En kuitenkaan näe asiaa ihan näin. Eggers tekee viisaasti hämärtäessään rajapinnan noituuden ja puritaanisen kristinuskon välillä, erityisesti päähenkilönsä Thomasinin (Anya Taylor-Joy) kautta. Vaikka kristinuskon osa nuorelle tytölle on alistuminen miehen valtaan, houkuttelee hänet pimeän puolelle lopulta miespuolinen paholainen. Vapautumisen sijaan hän todellisuudessa siirtyy ääripäästä toiseen.

Jos elokuva siis jotain yrittää viestiä, se on puheenvuoro uskonnollista ajattelua vastaan. Kun sen on kerran omaksunut, on siitä vaikea enää luopua. Eggers jatkoi teeman parissa myös seuraavassa elokuvassaan, Prometheus-myytin modernisoinnissaan The Lighthouse. 

Älykkäästi kirjoitettu, visuaalisesti tyrmäävä ja upeasti näytelty kauhuelokuva ei alennu säikyttelyyn, vaan luottaa ainutlaatuiseen tunnelmaansa.

⭐⭐⭐⭐⭐

Super Mario Bros (1993)

Jos joku on joskus miettinyt, miksi videopeleistä tehdyillä elokuvilla on niin huono maine, jäljet johtavat tähän elokuvaan. Historian ensimmäinen videopeliadaptaatio oli niin spektaakkelimainen epäonnistuminen, että se sai videopelijätti Nintendon hylkäämään elokuvabisneksen 30 vuodeksi.

Nykykatsojan näkökulmasta elokuvan tekemät valinnat tuntuvat täysin käsittämättömiltä. Värikäs, persoonallisten hahmojen täyttämä piirrosmainen tasohyppely on käännetty synkäksi, Blade Runneria ja Tim Burtonin Batmania muistuttavaksi scifitoimintapläjäykseksi, jossa Brooklynista kotoisin olevat putkimiehet seikkailevat liskoihmisten asuttamassa rinnakkaistodellisuudessa. Ei tarvitse ihmetellä, miksi suuri yleisö ei oikein hiffannut jutun jujua.

Mutta onko elokuva silti niin huono kuin väitetään? Ei todellakaan! Toki se on sekava, sävyltään jakomielitautinen ja yliampuvuuteen taipuvainen. Vaikea tuotantohistoria ja yhtenäisen vision puute näkyy. Silti voin rehellisesti myöntää nauttineeni lopputuloksesta enemmän kuin monista, paremmin menestyneistä tuon ajan elokuvista.

Ennen muuta elokuvalle täytyy antaakin pisteet luovuudesta. Videopelin kääntäminen elokuvamuotoon on temppu, jota kukaan ei ole vielä onnistunut tekemään täydellisesti. Tällainen synkkäsävyinen uudelleentulkinta, jossa peli on enemmän referenssi kuin lähdemateriaali, tuotti ainakin jotain uniikkia. Tietysti sekin auttaa, että leffa on aikansa tuote ja 1990-luvun pienen budjetin tieteiselokuvassa se tarkoittaa näyttäviä lavasteita ja konkreettisia erikoistehosteita ilman sielutonta CGI:tä. Bob Hoskins ja John Leguizamo ovat täydelliset Mario ja Luigi, samoin Dennis Hopper Kuningas Koopana.

Väittäisin, että ilman studion puuttumista, elokuvasta olisi saattanut tulla ihan täysverinen kulttiklassikko. Nyt sitä suositellessa on pakko muistuttaa sen camp-arvoista.

⭐⭐⭐

Salaliitto Kairossa (2022)

Salaliitto Kairossa

Kesto: 119 min

Ohjaus ja käsikirjoitus: Tarik Saleh

Rooleissa: Tawfeek Barhom, Fares Fares, Mohammad Bakri, Makram J. Khoury, Sherwan Haji, Mehdi Dehbi

Ensi-ilta: 7.4.2023

Arvio: 4/5

Salaliitto Kairossa on erikoislaatuinen tapaus: suomalais-ruotsalais-ranskalaisena yhteistyönä tuotettu, ruotsalaisen Tarik Salehin ohjaama ja kirjoittama, Turkissa kuvattu, arabiaksi puhuttu poliittinen trilleri, joka käsittelee nykypäivän Egyptin yhteiskuntaa. Syy elokuvan värikkäälle tuotantohistorialle on lopulta varsin selvä: tällaista elokuvaa ei olisi yksinkertaisesti voinut tehdä Egyptissä. Se käsittelee aiheita, jotka ovat liian arkoja kyseisessä kulttuuriympäristössä.

Historiallisesta loistostaan tunnetussa Egyptissä on jo pitkään vallinnut raju sisäisen valtakamppailu, jonka osapuolina ovat toisaalta itsevaltaisen hallinto ja demokratialiike, toisaalta maltillinen islamilaisuus ja radikaali Muslimiveljeskunta. Nykyisin maata johtaa Abdel Fattah al-Sisi, joka nousi valtaan sotilasvallankaappauksella vuonna 2013 syrjäyttämällä Muslimiveljeskunnan tukeman Muhammad Mursin. Vaikka nykyinen hallinto siis vastustaa ääri-islamia, eivät sen kovat otteet ole ihmisoikeusjärjestöjen mieleen. Salaliitto Kairossa kuvaa tätä monimutkaista yhteiskunnallista tilannetta yksilötason tarinan kautta - ja tekee sen erittäin taitavasti.

Kalastajasuvun poika Adam (Tawfeek Barhom) hyväksytään opiskelijaksi al-Azharin perinteikkääseen uskonkeskukseen. Kun koulun johtaja, "islamilaisen maailman Paavinakin" pidetty Suur-imaami kuolee, alkaa armoton kamppailu eri ideologioita edustavien professorien välillä. Kun professoreita tutkiva etsivä Ibrahim (Fares Fares) värvää Adamin tiedonantajakseen, joutuu hän keskelle hengenvaarallista salaliittoa. Panokset ovat isot, onhan pelissä paitsi Egyptin yhteiskuntarauha, myös koko islamilaisen maailman tulevaisuus.

Elokuva on virkistävä poikkeus tätä maailmankolkkaa käsittelevien kansainvälisten elokuvatuotantojen joukossa. Siinä missä esimerkiksi Oscar-voittaja Argo (2012) tai Zero Dark Thirty (2012) ovat marssittaneet Lähi-itään länsimaalaisia päähenkilöitä, pitää Salaliitto Kairossa asetelman rohkeasti egyptiläisen yhteiskunnan sisäisenä asiana. Vaikka elokuva voi olla suomalaiselle katsojalle hiukan vaikeasti lähestyttävä, kehkeytyy siitä lopulta vaikuttava ja puhutteleva elokuvaelämys.

Tiukasti ohjattu ja hyvin otteessaan pitävä trilleri on ehdottomasti katsomisen arvoinen puheenvuoro ihmisoikeuksien ja inhimillisyyden puolesta. Länsimaalaiselle katsojalle se toiminee ennen muuta muistutuksena siitä, että terrorismia ei kukisteta terrorilla. Tästä saatiin surullinen muistutus vuonna 2021, kun Afganistan kaatui takaisin ääri-islamilaisen Talibanin haltuun kahden vuosikymmenen sotimisen jälkeen. Tapaus lienee ollut yksi tärkeimmistä sytykkeistä itse elokuvalle. Elokuvaa voi lämpimästi suositella erityisesti lukioiden, miksei peruskoulunkin kulttuurihistorian oppimateriaaliksi.

Jope-dokumentti on tärkeä kuvaus koulukiusaamisen pitkistä arvista

 Käsikirjoittaja Mika Räinä ja ohjaaja Marko Talli halusivat toteuttaa ystävänsä Jope Ruonansuun unelman omasta elokuvasta.

Jope ite

Ohjaus: Marko Talli

Tyylilaji: Dokumentti

Kesto: 89 min.

Arvio: ⭐⭐⭐⭐

Koomikko, imitaattori ja viihdetaiteilija Jorma Olavi "Jope" Ruonansuu kuuluu suomalaisen komediaperinteen menestyksekkäimpiin jatkajiin. Esa Pakarisen, Reino Helismaan ja Spede Pasasen jalanjäljissä kulkenut Jope hauskuutti imitoimalla koko kansan tuntemia hahmoja pitkin 1990- ja 2000-lukuja. Kultalevyjä myyneiden albumien lisäksi hän esiintyi radiossa, elokuvissa ja televisiossa, mutta ei koskaan lopettanut myös perinteisten keikkalavojen kiertämistä. On perusteltua sanoa, että Jope oli vanhan yhtenäiskulttuurin viimeisiä todellisia kansantaiteilijoita.

Menestys ei kuitenkaan tullut helpolla. Kemiläisestä työläiskodista ponnistanut Jope kärsi koko elämänsä huonosta itsetunnosta ja terveysongelmista, jotka lopulta johtivat hänen ennenaikaiseen kuolemaansa keväällä 2020. Tähän puoleen keskittyy nyt teattereihin saapuva dokumenttielokuva, ytimekkäästi nimetty Jope ite.

Elokuvan käsikirjoittaja, oululaislähtöinen Mika Räinä oli Jopen pitkäaikainen työtoveri tv-sarja Jopet Shown ajoilta. Hän paljastaa elokuvan olleen suunnitteilla jo pidemmän aikaa.

- Jopen pitkäaikainen haave oli tehdä oma pitkä elokuva. Sitä mietittiin moneen otteeseen, mutta aina se jäi tekemättä. Kun Jopesta sitten aika jätti, päätimme Marko Tallin kanssa tehdä elokuvan hänen muistokseen, Räinä kertoo.

Jope ite on nimensä mukaisesti Ruonansuun omaelämänkerta. Hän toimii itse elokuvan kertojaäänenä. Koska elokuva valmistui vasta hänen kuolemansa jälkeen, kerronta muodostuu elokuvassa erilaisten tallenteiden kautta, jota on sävytetty arkistopätkillä. Jopen lisäksi ääneen pääsevät myös tämän perheenjäsenet, työtoverit ja Suomi-viihteen veteraanit Timo Koivusalosta Vesa-Matti Loiriin. Käsikirjoittajan onneksi materiaalia oli paljon, vaikka se toikin myös haasteita.

- Halusimme, että elokuvalla on Jopen ääni. Hän puhui hyvin avoimesti ongelmistaan ja kokemuksistaan, joten materiaalia oli todella paljon. Pelkästään Yleisradiolla oli niin paljon materiaalia, että vietin siellä kuusi kymmentuntista päivää etsimässä sopivia pätkiä, Räinä valottaa.

Elokuvan ohjaaja Marko Talli on tunnettu työstään menestyksekkäänä elokuva- ja televisiotuottajana. Dokumenttielokuvan ohjaajan pesti oli kuitenkin sen verran lähellä tavanomaista toimenkuvaa, että Talli päätti ottaa sen itselleen. Kun ohjaajan työstä riisutaan näytelmäelokuville tuttu kuvausten johtaminen ja näyttelijäohjaus, langat pysyivät hyvin käsissä.

- Itselleni on tärkeää elokuvassa emotionaalinen taso. Se millä tavalla se kerrotaan, on lopulta toissijaista. Jopen tarinasta minulla oli vahva visio, Jopet Show -tv-sarjaakin aikoinaan tuottanut Talli kertoo.

Vaikka elokuva on dokumentti, kyse ei ole perinteisestä, kuivasta elämänvaiheiden kertauksesta. Elokuva ei myöskään ole mikään sketsipotpuri, vaikka Jopen laajaa tuotantoa luonnollisesti sivutaankin. Se on pohjimmilaan yllättävän traaginen ja tunteitaherättävä kertomus koulukiusaamisesta ja sen pitkäaikaisista vaikutuksista.

Tekijät korostavat, että kiusaaminen oli Jopelle elämänmittainen taistelu. Sen jäljet näkyivät hänessä niin menestyksen huippuvuosina kuin vanhemmalla iälläkin, jolloin hän toimi koulukiusaamisen vastaisen kampanjan suojelijana. Elokuva päättyy koskettavaan kohtaukseen, kun tasavallan presidentti Sauli Niinistö vierailee Jopen vanhalla koululla tämän kuoleman jälkeen. Mika Räinä toivoo, että elokuva toimisi keskustelunavauksena tärkeästä aiheesta. Kemissä elokuvaa on ensi-illan jälkeen elokuvaa esitetty muun muassa koululaisryhmille.

- Toivottavasti muuallakin Suomessa otetaan tästä koppia, Räinä toivoo.

Lumikki 85 vuotta - mestariteos joka aloitti kaiken

Pariisin Disneylandistä ostamani Lumikki-figuriini Suomi-blurayn edessä. 

Harvan elokuvan voi sanoa luoneen kokonaan uuden taiteenlajin. Tällainen kunnia kuuluu nyt 85 vuotta täyttävälle Walt Disneyn klassikolle Lumikki ja seitsemän kääpiötä (1937). Se ei ole vain ensimmäinen "Disney-elokuva", jotka ovat määrittäneet melkein kaikkien yhä elävien sukupolvien lapsuutta. Se loi pitkän animaatielokuvan aikana, jolloin sellaista ei pidetty mahdollisena.

Aikana, jolloin pitkiä animaatioelokuvia tuotetaan vuosittain kymmenittäin niin teatteriin kuin striimattavaksi, saattaa olla vaikea ymmärtää, mitä Lumikin kaltainen teos 1930-luvun tekniikalla vaati. Elettiin aikaa, jolloin äänielokuvat olivat vasta syrjäyttämässä mykkäelokuvat (mm. Charles Chaplinin viimeinen mykkäelokuva Nykyaika ilmestyi 1936) ja värifilmin käyttö oli vielä alkutekijöissä (mm. The Wizard of Oz ilmestyi vasta 1939). Animaatiot rajoittuivat lyhyisiin, muutaman minuutin piirroshupailuihin, joista niistäkin valtaosa oli mustavalkoisia. Mikki Hiiri -animaatiosta tunnettu Walt Disney näki kuitenkin animaatiossa potentiaalia, johon moni ei uskonut.

Mainospiirtäjästä visionääriksi

Chicagossa vuonna 1901 syntynyt Walt Disney oli työskennellyt animaatioiden parissa jo 1920-luvulta lähtien. Alunperin mainosgraafikkona työskennellyt Disney oli saanut ensikosketuksensa animaatioihin lyhyiden mainospiirrettyjen parissa Film Ads -studiolla työskennellessään. Tästä innostuneena hän oli perustanut oman yhtiön Laugh-O-Gram Films jo vuonna 1922 ja suunnitellut näyteltyä ja animoitua elokuvaa yhdistelevän pitkän Liisa Ihmemaassa -sovituksen tekemisen 1923, kunnes yhtiö kaatui talousvaikeuksiin. Uusi yhtiö, Walt Disney Pictures, perustettiin varakkaan sedän rahoilla vuonna 1926. Vuonna 1928 päivänvalon nähneen Mikki Hiiren ja tämän teknisesti edistyksellisten animaatioseikkailujen (Höyrylaiva Ville, oli ensimmäinen äänianimaatio) menestys salli Disneyn syventyä animaatiotekniikoiden kehittämiseen ja palata kunnianhimoiseen unelmansa pariin pitkästä satuelokuvasta. Tällä kertaa se toteutettaisiin kokonaan animaationa. 

Aikakaudelleen tavanomaisen karkean piirrosanimaation sijaan Disney halusi pitkän elokuvan olevan jotain enemmän. Elokuva oli Disneylle ennen kaikkea taidemuoto, siksi animaatioelokuvan tuli olla enemmän maalaus kuin piirros. Disney oli jo 1932 päättänyt siirtyä animaatioissaan värifilmin käyttöön ja pitkä elokuva tulisi hyödyntämään tätä. Yhdessä animaattoreidensa kanssa Disney kehitti kokonaan uuden, vesiväritaustoihin ja pehmeisiin väreihin perustuvan kuva maailman, joka yhdessä animaatioille epätyypillisen kameran liikkeen kanssa loivat illuusion kolmiulotteisuudesta. Ratkaiseva innovaatio oli uusi monitasokamera, jolla kuvan eri osat voitiin työstää itsenäisesti. Jokainen photoshopia joskus käyttänyt ymmärtää kerrosten merkityksen kuvan työstämisessä. Lopputuloksena oli jotain ennennäkemätöntä.

On syytä korostaa, että animaatio oli tuohon aikaan 100% käsityötä. Jokainen elokuvan fremeistä on animaattorin luonnostelema, piirtäjän piirtämä, värittäjän värittämä ja tussaajan viimeistelemä. Disneyn studio satapäisine miehistöineen oli kuin tehdas ja Walt Disney animaatioelokuvan Henry Ford.

Klassikon elementit

Kun satunnaista elokuvanystävää pyydetään kuvailemaan stereotypistä Disney-elokuvaa, tulevat ensimmäisten joukossa sanat sadut, prinsessat, prinssit ja laulut. Useimmat lisäävät tähän vielä humoristisen sivuhahmot ja pahikset. Nämä ovat niitä elementtejä, joilla Disney on rakentanut menestyneimmät elokuvansa aina näihin päiviin asti. Hämmästyttävää kyllä, jokainen näistä on vahvasti läsnä jo ensimmäisessä Disney-elokuvassa.

Walt Disneyn kuningasajatus oli, että koska sadut ovat osa kaikkien lapsuutta, pystyy satuelokuva kiehtomaan katsojia iästä riippumatta. Näin elokuvan ei tarvitse huomioida aikuisia ja lapsia erikseen, vaan puhutella "lasta meissä jokaisessa". Tämä oli edistyksellinen asenne aikana, jolloin nostalgia ja lastenkulttuuri olivat vielä varsin tuntemattomia käsitteitä. 

Ehkä siksi ensimmäisen elokuvan aiheeksi valittiin juuri Grimmin veljesten Lumikki. Tarina turhamaisesta kuningataresta, joka haluaa murhata tytärpuolensa tämän kauneuden vuoksi, sisältää juuri sopivasti sitä synkkää pohjavirettä, jota voidaan hyvällä syyllä pitää näiden tarinoiden ikimuistoisuuden salaisuutena. Siloteltunakaan versiona se ole menettänyt karmivaa pohjavirettään, eikä Disney siihen ikinä pyrkinytkään.

Tässä väitän olevan yksi Disneyn animaatioklassikkojen kestävän suosion salaisuuksista, joista harvemmin puhutaan: ne ovat alusta asti uskaltaneet myös pelotella yleisöään. Lapsena tällainen tuppaa jättämään ikuisen muistojäljen, jonka pariin haluaa palata vanhempanakin. Itse elokuvan vain hieman yli kolmivuotiaana nähneenä olen kyllä elänyt mielessäni kuvia synkästä metsästä kaikkialla vilkkuvine silmineen ja puutukkikrokotiileineen. Eikä unohdeta Kuningataren transformaatiota hirvittäväksi noita-akaksi: kyseinen koukkunokka on käkättänyt tiensä useimpien lasten painajaisiin ties kuinka monen sukupolven ajan. 

Sadun logiikka 

Elokuvasovitukseen alkuperäistä tarinaa on tietysti yksinkertaistettu ja suoraviivaistettu elokuvakerrontaan sopivammaksi. Silti osa sen valinnoista tuntuu nykypäivän näkökulmasta oudoilta. Kuten useimmissa varhaisissa Disneyn satusovituksissa, päähenkilöt ovat ennemmin arkkityyppejä kuin varsinaisia persoonia. Keskushenkilöt tuntuvat edustavan enemmän ideaa kiltistä prinsessasta, uljaasta prinssistä ja pahasta äitipuolesta. Tässä suhteessa elokuva noudattaa siis hengeltään alkuperäistekstiä, jossa hahmojen luonne tuodaan esiin yhdellä lauseella. 

Sivuhahmot sen sijaan suorastaan tulvivat persoonallisuutta. Seitsemän kääpiöitä toimivat paitsi elokuvan koomisena elementtinä, myös katsojan peilinä tapahtumiin. Ratkaisu toimii, koska hahmot ovat niin rakastettavia. Pieni ongelma on se, että he ilmaantuvat tarinaan hieman myöhässä. Alussa kääpiöiden tonttia tuntuvat tuuraavan metsän eläimet. Kun kääpiöt sitten saapuvat ottamaan elokuvan omakseen, heille suodaan jopa muutama tarinan kannalta hieman epäolennaisempi kohtaus, ikään kuin vastapainoksi.

(Jos tarkkoja ollaan, elokuvan varsinainen päähenkilö on Jörö. Hänen tarinallaan on selkeä kaari, mitä muilla hahmoilla ei ole.)

Lumikki ei missään tapauksessa ole ensisijaisesti juonielokuva. Sitä voi pitää taide-elokuvana siinä mielessä, että se on kokeileva, uudentyyppinen ja rajoja rikkova teos, jonka täytyi myös osaltaan esitellä osaltaan animaatioelokuvan mahdollisuuksia. Mutta silti, vielä 85 vuotta myöhemmin, se muistetaan aivan muista syistä: tunteesta. 

Lumikki ei toimi niinkään järjen, vaan ennen kaikkea tunteen ohjaamana. Se ei pyri selittämään itseään, eikä tekemään tulkintoja katsojansa puolesta. Sadun logiikka, jossa kuolema on voitettavissa ensirakkauden suudelmalla ja jossa ratsastaminen pilvilinnoihin ikuiseen onneen ja autuutteen on mahdollista, antaa katsojalle lähes lapsenomaisen tyydytyksen ikään katsomatta. Kuten Grimmin veljesten alkuperäissaduissa, myös elokuvassa pelottavat, hauskat, surulliset ja onnelliset kohtaukset sointuvat yhteen saumattomasti, ja loppukaneetti "he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka" on sataprosenttisen tyydyttävä lopetus. 

Lumikki ja seitsemän kääpiötä on mestariteos ja yksi kaikkien aikojen tärkeimmistä elokuvista niin yleisesti kuin allekirjoittaneen omassa arvojärjestyksessä.

⭐⭐⭐⭐⭐ 

Elokuvan alkuperäinen ääniraita on amerikkalaiskatsojille ajan kultaama, mutta suomalaisen katsojan kannattaa ehdottomasti valita huomattavasti eläväisempi vuoden 1994 Pekka Lehtosaaren ohjaama dubbaus, jonka huippukohdista vastaa Seela Sellan ikimuistoinen suoritus noitana.

"Saako tällaista edes tehdä?" (Dahmer - Monster: The Jeffrey Dahmer Story, 2022)

Netflixin uusi Dahmer-sarja on epämiellyttävän empaattinen sarjamurhaajakuvaus

Evan Peters näyttelee "Milwaukeen kannibaalina" tunnettua sarjamurhaajaa.

Heti aluksi tunnustus: en pidä TV-sarjoista formaattina. Olen siinä mielessä henkeen ja vereen elokuvien ystävä, että televisio edustaa minulle lähtökohtaisesti alhaisempaa taidemuotoa. Liian usein sarjoissa korostuu se vanha totuus, että siinä missä elokuvassa tarina ainakin pitäisi pyrkiä kertomaan optimaalisessa muodossaan, television tarkoituksena on ensisijaisesti tuhlata katsojan aikaa. Liian usein sarjan pituutta ei sanele niinkään sisältö, vaan täytettävien aikaslottien määrä. Vaikka toisin voisi kuvitella, suoratoistopalvelujen myötä ongelma on pelkästään pahentunut. Nykyään sarjoiksi käännetään paljon sellaisiakin tarinoita, joissa ei ole kunnolla aineksia edes 90 minuutin elokuvaksi. Pahimmillaan edes koko kymmenen jakson mittainen tuotantokausi ei kerro kokonaista tarinaa, vaan koko kausi toimittaa samaa virkaa, mitä ennen vanhaan pilottijaksot. Koska suoratoistopalveluissa katsellut minuutit ovat tärkeämpiä kuin katselukerrat, tuotantoarvoiltaan edelleen lastenpöydässä istuvat sarjat ovat hyvä sijoituskohde. Useimmiten ne eivät edes yritä perustella pituuttaan, koska jo yhden jakson menestys on tuottajalle kaupallisesti kannattavaa.

Niinpä saa tulla vastaan erittäin mielenkiintoinen tapaus, ennen kuin suostun edes antamaan sille mahdollisuuden. Sarjamurhaaja Jeffrey Dahmerin elämästä kertova Netflix-sarja ei ensialkuun vaikuttanut tällaiselta. Jo sarjan nimi "DAHMER - Hirviö: Jeffrey Dahmerin tarina" oli niin luotaantyöntävän kyynistä algoritmien optimointia, että ilman sarjan ympärille syntynyttä kohua olisin varmasti jättänyt sen katsomatta. Valitettavasti en mahda mitään selittämättömälle tarpeelleni voida asettua triggeröityneiden lumihiutaleiden ja tekopyhien hysteerikkojen yläpuolelle, joten annoin itselleni luvan lähteä "Milwaukeen kannibaalin" matkaan.

Ja toisin kuin Dahmerin uhrit, en katunut sitä päätöstä hetkeäkään.

Ilmiö nimeltä Jeffrey Dahmer

Jeffrey Dahmer oli wisconsinilainen mies, joka surmasi 17 etnisiin taustoihin kuulunutta homomiestä vuosina 1978-1991. Itsekin homoseksuaalilla Dahmerilla oli tapana houkutella miehiä kotiinsa muun muassa homobaareista, huumata heidät, paloitella ja usein myös syödä heidät. Sarja seuraa Evan Petersin (mm. American Horror Story) häiritsevän vakuuttavasti tulkitseman Jeffreyn elämää aina lapsuuden eläinraato-fiksaatiosta ennenaikaiseen kuolemaan asti koko maan kuuluisimpana sarjamurhaajana.

Vaikka sarjalle on ehtinyt syntyä maine äärimmäisen väkivaltaisena ja raaistavana katselukokemuksena, kyse ei ole tusinakauhusta, vaan aidosti häiritsevästä sukelluksesta todella sairaan mielen syövereihin. Sen uskaliain veto on kuvata Jeffreyn tarina pitkälti murhaajan itsensä näkökulmasta. Näinä etsivä- ja poliisisarjojen ylituotannon kausina tällainen massasta poikkeava ratkaisu tekee sarjasta heti mielenkiintoisemman. Kenties vielä uskaliaampaa on kuitenkin se, että Dahmer ei ole mikään Netflixin Henry: Portrait of a Serial Killer (1986), vaan sarja yrittää aidosti vastata kysymykseen, mikä teki Jeffrey Dahmerista sarjamurhaajan. Se myös luottaa katsojan kykyyn tehdä itse omat päätelmänsä, eikä tee työtä katsojan puolesta. Luottamus näyttäisi tosin olleen virheellinen: se, että katsoja tajuaa muutaman jakson jälkeen säälivänsä, jopa ymmärtävänsä miestä, joka avausjaksossa esitellään puhtaana kauhuelokuvapahiksena, on ollut monelle liikaa.

Dahmer ei kuitenkaan ole sarja pelkästään miehestä, josta tuli sarjamurhaaja. Kymmenen jaksonsa aikana sarja pyrkii tutkimaan mahdollisimman kokonaisvaltaisesti, millainen historiallinen ilmiö Dahmerin murhatöiden ympärille rakentui. Ketä olivat Dahmerin uhrit? Miten murhat vaikuttivat heidän perheenjäsentensä elämään? Miten rakenteellinen rasismi näkyi siinä, että Dahmer sai jatkaa toimiaan kenenkään estämättä? Sarja näyttää myös rehellisesti sen, miten media teki Dahmerista murhien jälkeen julkkiksen ja miten ongelmallisesta ilmiöstä tässä on kyse. Kaikkeen tähän Dahmer pystyy siksi, että se hyödyntää formaattiaan esimerkillisen hyvin. Episodimainen rakenne ei ole rasite vaan vahvuus, joka mahdollistaa näkökulmien sulavat vaihdokset ja eri teemojen käsittelyn ilman, että ne häiritsevät toisiaan. Nämä ratkaisut eivät yksinkertaisesti olisi toimineet elokuvassa. Kaikesta näkee, että sarjan luoja Ryan Murphy todella ymmärtää televisiota.

Parhaimmillaan sarja on kuvatessaan Jeffrey Dahmerin tarinaa tämän isän Lionel Dahmerin näkökulmasta. Sarjamurhaajan tarinan lisäksi Dahmer on lähes yhtä paljon tarina isästä, jonka pojasta tulee sarjamurhaaja. Lynne Ramsayn Poikani Kevin (2011) herätti monissa tunteita kertoessaan vastaavanlaista tarinaa äidin näkökulmasta, mutta Dahmer tekee sen vielä vakuuttavammin ja sydäntäsärkevämmin.  Lionelia näyttelevä Richard Jenkins (mm. Mullan alla) on roolissaan vähintään yhtä loistava kuin Peters omassaan.

Parhaimmillaan sarja on sanan molemmissa merkityksissä suorastaan vangitseva kokemus. Usean jakson jälkeen pää on täynnä niin vaikeita ja ahdistavia asioita, että niitä on hankala paeta. Sarja ei ole varsinaisesti pelottava, mutta kauhea se on. Myöskään kovin veriseksi meno ei ikinä ylly, mikä on kokonaisuudelle eduksi. Ilmanvaihtokanavan kautta kantautuva huuto on tehokeinona vaikuttavampi kuin suorasukaisempi kuvaus ihmisruhon perkuusta. Graafistakin kuvastoa toki on, mutta sillä ei mässäillä. Paitsi tietysti Jeffrey.

Saako tällaista edes tehdä?

Kohu sarjan ympärillä kulkee niin ennalta-arvattavia polkuja, että ne tuovat väkisin mieliin ajatuksen, ovatko kaikki niistä ihan vilpittömiä. Ei sillä, että ne olisivat suoraan tekaistuja, mutta ainakin helposti lietsottavia. Närkästystä on luonnollisesti herättänyt ennen kaikkea se, että sarjamurhaajasta ylipäänsä tehdään tällaista fiktiota, joka julkeaa esittää kohteensa millään tavalla empaattisessa valossa ja löytää inhimillisyyttä tämän hirvittävien tekojen takaa. Ilmeisesti osa Netflixin katsojista ei ole ole koskaan elämässään katsonut ainuttakaan viimeisen 60 vuoden aikana tehtyä sarjaa tai elokuvaa, jossa on käsitelty samaa asiaa. On kuulemma väärin, että murhaaja nostetaan valokeilaan, häntä suorastaan ihannoidaan, mutta hänen uhrinsa eivät saa yhtä paljon huomiota. Sen jopa pelätään markkinoivan sarjamurhaajaksi alkamista "uravaihtoehtona" sosiaalisesti heikkolahjaisille nuorille miehille. On jopa kyselty, onko kyseessä vuoden exploitatiivisin TV-sarja.

(Toki ymmärrän sen, että maassa jossa kouluampumiset ja muut nuorten miesten suorittamat joukkomurhat ovat arkipäivää, tällainen herättää eri tavalla tunteita, kuin ampuma-aseiden suhteen järkevämmissä maissa)

Syy sille, miksi tätä kohua voisi helposti pitää osana sarjan markkinointia, on se, että sarja todellisuudessa pyrkii ennakoimaan ja vastaamaan likimain kaikkiin edellä mainittuihin kritiikkiin aiheisiin. Kymmenosaisesta sarjasta neljä jälkimmäistä siirtää valokeilan pois Jeffrey Dahmerista juuri näihin asioihin, joiden puutteesta sitä kritisoitiin. Sarja paneutuu käytännössä kokonaisen minisarjan verran lähes yksinomaan Dahmerin uhreihin ja näiden perheisiin. En pitäisi ollenkaan mahdottomana, että valtaosa kritiikistä olisi kirjoitettu puhtaasti ensimmäisten jaksojen pohjalta - tai jopa kokonaan sitä näkemättä. Jotain kertoo sekin, että kulttuurioikeisto on jo ennättänyt leimata sarjamurhaajasta kertovan sarjan olevan liian "woke".

Kohu muistuttaa kiusallisen paljon ennakkokohua Todd Phillipsin Joker (2019) elokuvan ympärillä. Senkin pelättiin olevan jonkinlainen vaarallinen alt-right voimafantasia, joka innoittaa incelit tekemään murhia. Olisi huvittanut nähdä näiden toimittajien ilmeet, kun elokuva paljastuikin jokseenkin luokkatietoiseksi ja antikapitalistisesti latautuneeksi kuvaukseksi tuloerojen ja mielenterveyspalvelujen laiminlyönnin vaaroista.

Exploitaatio on termi, jonka moni, varsinkin kulttuuriliberaali kolumnisti, on ymmärtänyt totaalisesti väärin. Exploitaatio tarkoittaa tässä yhteydessä yritystä rahastaa Dahmerin hirmuteoilla tekemällä siitä myyvää TV-viihdettä. Tosi asia kuitenkin on, että kukaan ei ole koskaan tehnyt ainuttakaan todellisen maailman kauheuksiin tai tragedioihin perustuvaa fiktiotaideteosta, jonka tarkoitus EI olisi jotenkin hyötyä kyseisen tragedian ihmisissä herättämistä tunteista. Dahmer ei eroa tässä mielessä mitenkään Schindlerin listasta tai Titanicista, jotka kaikista palkinnoistaan huolimatta ovat ihan yhtä lailla tragediaexploitaatiota.Sellaisia ihmiset nyt vain ovat. Kaikki kauhea, selittämätön ja makaaberi kiehtoo meitä. Emme pysty kääntämään katsettamme auto-onnettomuudesta, vaikka haluaisimme. Sen kieltäminen on pelkästään tekopyhää. Toisin kuin suomenkielinen käännösasu väittää, morbid curiousity ("sairas uteliaisuus") on varsin tervettä ja normaalia, eikä Jeffrey Dahmerin tapaan merkki potentiaalisesta mielisairaudesta. Sen myöntäminen tuntuu olevan valtavan vaikea asia turhan monelle, miksi useilla työkseen kirjoittavilla herääkin näissä yhteyksissä usein tarve julkiseen moraaliposeeraukseen.

Aiheellisempi kysymys olisi, onko Dahmer jollain tavalla kyynistä, moraalitonta tai pahantahtoista exploitaatiota, joka pyrkii hyötymään aiheesta uhrien kustannuksella. Onhan se eri juttu, tehdäänkö esim. natseista vakavahenkinen ja heidän uhrejaan kunnioittava elokuva, vaiko pelkästään heidän hirmuteoillaan retostelevaa väkivaltaroskaa (nazisploitaatio on ihan oma exploitaation lajityyppi). Tässä tapauksessa on aivan selvää, että Dahmer vertautuu ennemmin Schindlerin listaan kuin Ilsa, She Wolf of the SS (1975) kaltaisiin elokuviin. En usko, että kukaan sarjan alusta loppuun asti katsonut voi vakavissaan väittää, että sarjan tarkoitus oli epäkunnioittaa oikean Jeffrey Dahmerin murhien uhreja.

Jos ihan rehellisiä ollaan, tekijät ovat olleet jopa liian huomaavaisia sarjasta mahdollisesti pahastuvia kohtaan.Kymmenestä jaksosta olisi helposti saanut pois kaksikin, jos se ei käyttäisi niin paljon aikaa uhrien perheiden ja naapurien kuvaukseen. Kun murhaaja jää kiinni seitsemännessä jaksossa ja tuomitaan vankilaan kahdeksannen lopussa, ovat viimeiset jaksot jo ihan dramaturgisessa mielessä vähemmän mielenkiintoisia. Nämä elementit ovat toki tärkeitä ja tuovat siihen näkökulmaa, jota ilman tarina ei olisi täydellinen, mutta tismalleen sama teho olisi saavutettu tiiviimmässäkin muodossa. Esimerkiksi Dahmerista poliisille soittanut naapuri Glenda Cleveland (Niecy Nash) on korotettu tosielämän esikuvaansa tärkeämmäksi hahmoksi, mutta ratkaisu ei tuo tarinaan hirveästi lisäarvoa. Kärjistetyksi kaksi viimeistä jaksoa ovat sisällöltään sellaisia, jotka elokuvassa kuitattaisiin lopun tekstiruudulla. Tuntuu vähän siltä, kun tekijät yrittäisivät lopun painotuksilla pyydellä anteeksi koko sarjan tekemistä, mitä sen ei missään tapauksessa olisi tarvinnut tehdä.

Jälkisanat

Kuten aina, jossain vaiheessa kohu sarjan ympärillä laantuu. Mitä silloin jää käteen? Laadukasta, jännittävää ja ajatuksiaherättävää true crime -viihdettä, jonka pariin saattaa palata toistekin. Kun kiihkeimmätkin sarjan vahingollisuutta huutavat ja sen vaarallisuutta peräänkuuluttavat joutuvat myöntämään, ettei Dahmer - sen kummemmin kuin Jokerikaan - oikeasti inspiroi yhtään ketään alkamaan sarjamurhaajaksi, saatamme vihdoin ymmärtää sen pelottavimman viestin: sarjamurhaajiksi ei aleta, sellaiseksi tullaan. Eikä kukaan edelleenkään tiedä, miten se tarkalleen ottaen tapahtuu.

⭐⭐⭐⭐