Jos joku on joskus miettinyt, miksi videopeleistä tehdyillä elokuvilla on niin huono maine, jäljet johtavat tähän elokuvaan. Historian ensimmäinen videopeliadaptaatio oli niin spektaakkelimainen epäonnistuminen, että se sai videopelijätti Nintendon hylkäämään elokuvabisneksen 30 vuodeksi.
Nykykatsojan näkökulmasta elokuvan tekemät valinnat tuntuvat täysin käsittämättömiltä. Värikäs, persoonallisten hahmojen täyttämä piirrosmainen tasohyppely on käännetty synkäksi, Blade Runneria ja Tim Burtonin Batmania muistuttavaksi scifitoimintapläjäykseksi, jossa Brooklynista kotoisin olevat putkimiehet seikkailevat liskoihmisten asuttamassa rinnakkaistodellisuudessa. Ei tarvitse ihmetellä, miksi suuri yleisö ei oikein hiffannut jutun jujua.
Mutta onko elokuva silti niin huono kuin väitetään? Ei todellakaan! Toki se on sekava, sävyltään jakomielitautinen ja yliampuvuuteen taipuvainen. Vaikea tuotantohistoria ja yhtenäisen vision puute näkyy. Silti voin rehellisesti myöntää nauttineeni lopputuloksesta enemmän kuin monista, paremmin menestyneistä tuon ajan elokuvista.
Ennen muuta elokuvalle täytyy antaakin pisteet luovuudesta. Videopelin kääntäminen elokuvamuotoon on temppu, jota kukaan ei ole vielä onnistunut tekemään täydellisesti. Tällainen synkkäsävyinen uudelleentulkinta, jossa peli on enemmän referenssi kuin lähdemateriaali, tuotti ainakin jotain uniikkia. Tietysti sekin auttaa, että leffa on aikansa tuote ja 1990-luvun pienen budjetin tieteiselokuvassa se tarkoittaa näyttäviä lavasteita ja konkreettisia erikoistehosteita ilman sielutonta CGI:tä. Bob Hoskins ja John Leguizamo ovat täydelliset Mario ja Luigi, samoin Dennis Hopper Kuningas Koopana.
Väittäisin, että ilman studion puuttumista, elokuvasta olisi saattanut tulla ihan täysverinen kulttiklassikko. Nyt sitä suositellessa on pakko muistuttaa sen camp-arvoista.
⭐⭐⭐
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Älä mainosta, älä spämmää. Muista, että mielipiteet ovat mielipiteitä ja asiat riitelevät, eivät ihmiset.