Viime jouluna kirjoitin pitkät, rehelliset arviot kaikista Star Wars -saagan osista. Nyt kun toukokuun alussa vietimme May the 4th Be With You -päivää, sain taas tekosyyn katsoa uusiksi sarjan uusimman osan. Nyt lienee korkea aika antaa vastaava käsittely tälle elokuvalle kuin aiemmillekin osille. Siispä raaka, sensuroimaton ja pitkälle pohdittu mielipiteeni on tässä:
The Force Awakens oli monella tavalla minulle se, mitä Pimeä uhka oli edeltävälle sukupolvelle. Hype elokuvan ympärillä oli ennennäkemätön. En muista milloinkaan olleeni niin innoissani yhdestä elokuvasta sitten ensimmäisen Spider-Manin. Ikävä kyllä en ole enää 10-vuotias pikkupoika, jolle jokainen uusi elokuva on parasta ikinä, eikä Star Wars -elokuvalla ollut lupa olla mitään muuta. Niinpä tuoreeltaan elokuva oli massiivinen pettymys.
The Force Awakens aiheutti saman reaktion kuin edellisen kesän Jurassic World, yksi viime vuosien huonoimmista teatterissa näkemistäni elokuvista. Ennakko-odotukset, trailerit ja tekijöiden markkinointipuheet tuntuivat johtavan tietoisesti harhaan. Uuden ja jännittävän sijaan saimme matalaotsaisen jatko-osan, joka keskittyi lähinnä rahastamaan katsojan nostalgiannälällä. Ensijärkytyksen jälkeen oli tietysti selvää, ettei The Force Awakens nyt ihan niin huono sentään ole, mutta kompastuu kyllä kiistatta samoihin sudenkuoppiin.
Otetaan ensiksi se kaikkein ilmiselvin juttu. The Force Awakens on Uuden toivon remake. Se nyt vain on fakta, aivan sama miten hypestä sokaistuneet fanipojat (kuten Chris Stuckman) yrittävät selittää mustan valkoiseksi.
Kyllä, se on ymmärrettävää, että sarjan seitsemäs osa tuntuu pakostakin tutulta. Ymmärrän sen ja osasin odottaa sitä. Ymmärrän myös formaatin käsitteen. Star Wars -elokuva alkaa tekstiskrollauksella ja päättyy yhteenottoon sankarin ja vihollisen kesken. Sekin on selvää. Minulla ei sinänsä ole mitään nostalgiaviittauksiakaan vastaan. Ikävä kyllä kyse ei ole siitä. Ongelma on siinä, että The Force Awakensin käsikirjoitus on konkreettisten tapahtumien osalta 89 % kopio Uudesta toivosta - ja loput Imperiumin vastaiskusta ja Jedin paluusta. Minusta tästä asiasta ei kannata kiistellä sen enempää. Kopio mikä kopio.
Prequelit toteuttivat tämän tasapainoilun uuden ja vanhan välillä paljon paremmin. Jokainen prequel-elokuva sisältää viitteitä alkuperäiseen trilogiaan, toistaa samaa tuttua kolminäytöksistä rakennetta ja on selkeästi Star Wars -formaatissa, mutta yksikään niistä ei tunnu kopiolta. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että elokuvien motiivina ei ole rahastaa nostalgialla, vaan kertoa uusi tarina.
On aivan selvää, että The Force Awakensin tarkoitus oli vakuuttaa Star Wars -fanit siitä, että Disney osaa tehdä Star Wars -elokuvia. Siksi uuden trilogian avauksesta haluttiin tehdä niin tuttu, turvallinen ja riskitön fanifilmi kuin vain suinkin mahdollista. Koska yleinen ajatus on, että prequeleista ei pidä kukaan ja kaikki rakastavat alkuperäistä trilogiaa, elokuvan piti muistuttaa alkuperäistä trilogiaa mahdollisimman paljon.
Ikävä kyllä tämä tarkoitti myös sitä, että asetelma piti palauttaa status quohon. Jedin paluun onnellinen loppu pyyhitään pois mielikuvituksettomasti alkutekstijaksolla. Imperiumin tilalle nousee visuaalisesti identtinen First Order, kapinalliset muodostavat "Vastarinnan" jota johtaa Prinsessa Leia. Aha. Paitsi että tällä tehdään tyhjäksi kaikki alkuperäisen trilogian tapahtumat, luodaan sillä myös turhaa vertailukohtaa, jota elokuva ei kestä. Sen kummemmin hyvikset kuin pahiksetkaan eivät nouse edeltäjiensä varjosta. Vastarinta on köyhän miehen Rebel Alliance ja The First Order yhtä wannabe-imperiumi kuin sen johtajat.
Tämä harmittaa erityisesti siksi, että elokuvan avauskohtaus antaa lupauksen huomattavasti paremmasta. First Order suorittaa alussa ihan legitiimin kansanmurhan! Tällaista pahuutta ei ole Star Wars -elokuvissa aiemmin nähty. Kohtaus on vaikuttava ja sisältää yhden elokuvan harvoista oikeasti muistettavista visuaalisista oivalluksista, verisen Stormtrooper-kypärän. Siksi on todella turhauttavaa, kun kokonaisten planeettojen tuho ei tunnu yhtään miltään. Sillä ei ole painoa, koska emme tiedä näistä planeetoista mitään. Alkuperäisessä Tähtien sodassa Alderaanin tuho tuntui joltakin, koska se oli Prinsessa Leian koti. Nyt kenenkään tärkeän hahmon ei edes viitata omaavan mitään yhteyttä räjäytettäviin maailmoihin.
Elokuvan ylivoimaisesti heikoin yksittäinen juttu on ilmanmuuta Starkiller Base, eli kolmas kuolontähti. Voi että minä inhoan tätä elementtiä. Jos jo Jedin paluun toinen kuolontähti oli mielikuvituksen köyhyyttä, niin Starkiller Base vaikuttaa lähinnä itsestään epävarman nörtin yritykseltä olla suututtamatta ketään ja pelata niin varman päälle, että lopputulos on lähinnä säälittävä. Tämän uuden avaruusaseman ainoa konkreettinen ero aiempiin on se, että se on isompi. Se jopa sanotaan itse elokuvassa. Tämä ei sinänsä ole ongelma, mutta kun Starkiller Base on tähänastisista kuolontähdistä kaikkein vähinten uhkaavin.
Kun muistaa, miten iso juttu alkuperäisen kuolontähden räjäyttäminen oli alkuperäisessä elokuvassa, herättää puhdasta raivoa, kun puheiden mukaan vielä isompi ja mahtavampi avaruusasema tuhoutuu melkeinpä siinä sivussa ja puolivahingossa. Toinen kuolontähti sentään oli vielä kesken ja muutenkin kuvasti Imperiumin kyvyttömyyttä oppia virheistään. Alkuperäinen kuolontähti oli Luke Skywalkerin hahmon kaaren kliimaksi, jossa hän kasvoi unelmoijasta sankariksi. Toinen kuolontähti toimi Landon hyvityksenä hänen aiemmasta petoksestaan. Ja kuka Starkiller Basen tuhoaa? Joku helvetin Poe, joka viettää valtaosan elokuvasta tapahtumien ulkopuolella!
Täytyy myös sanoa, että minua ärsyttää aivan jumalattomasti Chris Stuckmannin kaltaiset fanipojat, jotka sokaistuvat tutusta estetiikasta niin paljon, että ovat valmiita katsomaan läpi sormien kaikki elokuvien viat. Minua kiinnostaisi, MIKSI elokuvan pitää näyttää alkuperäiseltä trilogialta? Alkuperäinen trilogia oli oman aikansa tuote, joka oli sidottu sen ajan teknologiaan. Muistatteko miten dramaattiselta prequel-elokuvien uusi tyyli tuntui aikoinaan? Olisin paljon mieluummin nähnyt samanlaisen loikkauksen visuaalisesta tyylistä toiseen myös alkuperäisen trilogian ja jatko-osatrilogian välillä. Se ei vaadi minkään sortin taitoa päivittää Stormtrooppereiden kypärät virtaviivaisemmiksi tai maalata X-siipihävittäjät mustiksi.
The Force Awakens on J.J. Abramsin elokuva hyvässä ja eteenkin pahassa. Anteeksi nyt vain kaikki JJ-fanit, mutta hän ei ole erityisen kyvykäs elokuvantekijä. Abrams tuntuu olevan niin epävarma omista kyvyistään, että pelaa kaiken niin kerta kaikkisen varman päälle, ettei kukaan vain vahingossakaan loukkaannu. Tämä johtaa useimmiten siihen, että Abramsin omaa ääntä on mahdotonta erottaa hänen töistään. Hänen parhaat elokuvansa ovat kopioita paljon paremmista elokuvista. Super 8 on Spielberg-jännäri ja Mission Impossible III:n Brian DePalma -trilleri. Puhumattakaan Star Trek -elokuvista, jotka olisi pitänyt ottaa varoituksena Star Wars -elokuvaa varten. The Force Awakens ei ole Abramsin ensimmäinen kopio alkuperäisesta Tähtien sodasta.
J.J. Abrams on ilmiselvästi suuri Star Wars -fani ja fanituotannolta elokuva monilta osin vaikuttaakin. Siitä huolimatta Abrams ei tunnu kuitenkaan täysin ymmärtävän, mikä Star Warsista tekee miljoonien rakastaman elokuvasarjan. Se on kulttuurinen hybridi, joka ottaa vaikutteensa tarinankerronnan eri osa-alueilta antiikin myyteistä kioskikirjallisuuteen ja Flash Gordon -lyhäreistä samurai-elokuviin. Tämä idea on kokonaisuudessaan hukattu The Force Awakensissa. Elokuva tuntuu perustuvan ainoastaan edellisiin Star Wars -elokuviin ilman uusia vaikutteita.
Onneksi elokuva kuitenkin onnistuu tärkeimmässä tavoitteessaan koko saagan jatkon kannalta: esittelemään katsojalle joukon uusia, mielenkiintoisia hahmoja, joiden edesottamuksia haluaa nähdä lisää. Olkoonkin, että suurin osa hahmoista on melko yksiulotteisia, erityisesti Poe Dameron, josta katsoja ei oikeastaan opi tämän elokuvan aikana muuta kuin että hän on hyvä pilotti (on muuten sanalla sanoen anteeksiantamatonta, että tällainen hahmo saa tuhota Starkiller Basen). Finn omaa hahmoista ehkä potenttiaalisimman tarinan, joka jää lopulta hieman kesken. Rey on okei. Turhan täydellinen, mutta koska hahmon tausta on tässä vaiheessa mysteeri, ei tuomita häntä vielä. Elokuvan valttikortti on kuitenkin Kylo Ren, joka on moniulotteisin ja kiinnostavin pahishahmo Star Wars -elokuvissa sitten alkuperäisen trilogian.
Vanhojen tuttujen hahmojen sisällyttäminen elokuvaan oli kriittistä elokuvan onnistumiselle. Se onkin toteutettu tyylikkäästi. Han Solo loistaa last ride -henkisessä esiintymisessään ja myös Leia on asetettu luonnolliseen rooliin. Luke Skywalkerin käyttäminen lähinnä juonielementtinä on yksi harvoja elokuvan oikeasti rohkeita vetoja ja se lyökin leiville jättipotin arvoisesti. Elokuvan loppu on sen verran hieno, että seuraavan elokuvan soisi alkavan saman tien.
Hahmoihin kuitenkin liittyy piirre, joka mielestäni kuvastaa Abramsin puutteellista ymmärrystä Star Warsista. Elokuvassa on paljon mysteerejä, joiden selviäminen jää tuleviin osiin. Tämä on tietysti tuttua myös muista Star Wars -elokuvista, mutta olennaista on se, että nyt näillä mysteereillä on merkitystä elokuvan itsensä kannalta. Elokuva esimerkiksi tekee hyvin selväksi, että Reyn taustalla on merkitystä ja se vaikuttaa hänen hahmonsa rakentumiseen. Päätös jättää tähän kysymykseen vastaaminen tuleviin elokuviin on moderni tv- ja internet-sukupolven kikka, joka tekee elokuvasta vähemmän itsenäisen teoksen ja sitä kautta vähemmän perinteisen Star Wars -elokuvan.
Voidaan esittää näkemys, että avoimet mysteerit eivät kuulu Star Wars -elokuviin. Tällä tarkoitan siis nimen omaan sitä, että elokuva itse avaa tiettyjä kysymyksiä, joihin se ei anna vastausta. Tällaista ei ole ollut yhdessäkään Star Wars -elokuvassa aiemmin. Me emme tienneet kuka Luke Skywalkerin isä oli ensimmäisessä elokuvassa, mutta alkuperäinen Tähtien sota ei implikoinut, että se tieto olisi olennaista. Kun se Imperiumin vastaikussa selvisi, katsoja yllättyi koska sai vastauksen kysymykseen jota ei tiennyt etukäteen kysyä. Nerous piilee siinä, että näin sekä alkuperäinen Tähtien sota että Imperiumin vastaisku saivat tiedosta maksimaalisen tehon ilman, että kumpikaan söi toisen tehoa. Se on peräisin vanhoista sarjafilmeistä, jotka katsoakseen ei tarvinnut nähdä kaikkia osia päästäkseen kiinni tarinaan, koska jokainen osa oli myös oma kokoanisuutensa. The Force Awakens tekee nyt sen virheen, että asettaa itsensä riippuvaiseksi jonkun toisen elokuvan tarjoamista vastauksista ja näin poikkeaa merkittävästi yhdestä Star Warsin ydinajatuksista.
Olen myös vakaasti sitä mieltä, että elokuvien on tarjottava kaikki vastaukset kysymyksiin, joita ne esittävät. Nauttiakseni elokuvasta minun ei pidä joutua lukemaan romaaneja, sarjakuvia tai pelaamaan videopelejä saadakseni vastauksia. Siksi nämä pienet abramsilaiset viittaukset elokuvien ulkopuolisiin medioihin (kuten C-3PO:n punainen käsi, joka ilmeisesti viittaa johonkin jossain sarjakuvassa tapahtuneeseen juttuun) ärsyttävät minua suunnattomasti.
Kaiken itkun ja porun jälkeen saattaa syntyä kuva, että inhoan The Force Awakensia täydestä sydämestäni. Ei nyt sentään. Onhan se nyt sentään laadukkaasti tehty ja ihan viihdyttävä Star Wars -seikkailu, jossa perinteiset elokuvanteon osa-alueet on toteutettu mallikkaasti ja retrohenkinen erikoistehostepuoli herättää kunnioitusta prequel-trilogian CGI-maalailujen jälkeen. Ja kuten jo sanoin, hahmot ovat se osa-alue joka tekee tämän elokuvan. Näiden tarinaa haluaa kuulla lisää.
Inhoamisen sijaan tunteeni The Force Awakensia kohtaan ovat ennemminkin surulliset. Elementit olivat olemassa elokuvaan, joka olisi voinut olla 30 vuoden odotuksen arvoinen. Nyt nähtiin vain puolivillainen mielistely-yritys prequeleita vihaavia internet-ajan fanipoikia kohtaan taattuun J.J. Abrams -tyyliin.
Toivoa sopii, että Rian Johnsonilla on munaa tarjota Episodi VIII:ssa vihdoinkin jotain uutta, joka antaisi oikeutuksen uuden trilogian olemassaololle. The Force Awakensin tekemän tilin jälkeen sarjan seuraava osa saa olla vaikka kaksi tuntia maalin kuivumista ja silti tienaa yli miljardin.
