The Last Jedi - näyttävä, erilainen ja ristiriitainen Star Wars -elokuva

Star Wars: The Last Jedi

Ohjaaja: Rian Johnson
Pääosissa: Mark Hamill, Carrie Fisher, Adam Driver, Daisy Ridley, John Boyega, Oscar Isaac, Lupita Nyong'o, Domhnall Gleeson, Anthony Daniels, Andy Serkis, Peter Mayhew, Gwendoline Christie, Kelly Marie Tran, Laura Dern, Benicio Del Toro
Ensi-ilta: 13.12.2017
Kesto: 2h 32 min
Ikäraja: 12



"Tämä ei tule menemään niin kuin ajattelet" sanoo katkeroitunut Luke Skywalker hänen luokseen saapuneelle Reylle, joka toivoo vanhan mestarin opettavan hänelle Jedi-opin alkeet.

Jälkikäteen tämä voisi olla paitsi tiivistys The Last Jedistä, myös eräänlainen metakommentaari koko Star Wars -saagasta ja siitä, mitä se on ollut Disneyn alaisuudessa.

Disney osti maailman tunnetuimman elokuvabrändin George Lucasilta vuonna 2011. Se oli alkusysäys suunnattomalle hypetykselle, joka kulminoitui vuonna 2015 ensi-iltansa saaneen seitsemännen Star Wars -elokuvan ilmestymiseen. Jokainen ja jokaisen äiti halusi nähdä, miten jo kertaalleen kuolleeksi luultu sarja jatkuisi. Elokuvasta tulikin valtava hitti ja myös vastaanotto oli lievästi sanottuna innostunut. Vähän samaan tapaan kuin sarjan edellisen paluun aikoihin vuonna 1999, kun Pimeä uhka ilmestyi.

Kuluneen kahden vuoden aikana The Force Awakens on netin kommenttipalstoilla analysoitu puhki. Yhä harvempi pystyy enää ummistamaan silmiään elokuvan valuvioilta. Elokuva kierrätti niin paljon alkuperäisen Tähtien sota -elokuvan juonta, että sitä on pilkallisesti kutsuttu jopa tämän uusversioksi. Tekijät tuntuivat pelaavan varmanpäälle miellyttääkseen valtavirran katsojia  varsinaisten fanien kustannuksella.

Toinen iso kritiikin kohde on uusi päähenkilö Rey (Daisy Ridley), jonka poikkeukselliset kyvyt jäivät elokuvassa tyystin vaille selitystä. Monet ovat arvelleet, että kyseessä oli Disney-pomo Kathleen Kennedyn ylhäältä tullut vaatimus saada elokuvaan voimakas naispäähenkilö ja ohjaaja-käsikirjoittaja J.J. Abramsin kyvyttömyys kirjoittaa sellaista turvautumatta vanhaan kunnona Marry Sue -kikkaan.

The Last Jedillä onkin paljon todistettavaa. Sen täytyisi näyttää epäilijöilleen, että Star Warsilla on muutakin annettavaa kuin vanhan toistoa. Lisäksi sen pitäisi tarjota tyydyttävä vastaus edellisen elokuvan ilmoille heittämiin arvoituksiin ja kysymyksiin. Ero vanhaan on ilmeinen: kun sarja oli George Lucasin hallussa, saagan suunta oli aina hahmoteltu hyvissä ajoin ennen uuden trilogian aloittamista. Nyt kyseessä on suuri studioelokuva vaihtuvine tekijöineen, joka kärsii myös suurten studioelokuvien ongelmista.

Kuinka The Last Jedi sitten onnistuu?

Ensivaikutelma on voimakkaan positiivinen. 

The Last Jedi on elokuvana jotain sellaista, mitä Star Wars -elokuvissa ei ole aiemmin nähty. Toisin kuin Abramsilla, Rian Johnsonilla on selkeästi oma ja erottuva ääni, jota edes Star Warsin kokoisen megatuotannon vaatimukset eivät ole pystyneet hiljentämään. The Last Jedi näyttää ja kuullostaa upealta, sen visuaalinen kuvamaailma on kenties koko saagan näyttävin ja toimintakohtausten lomasta löytyy myös kosolti ihka aitoa tunnelmaa. Siitä huolimatta elokuva on kuitenkin selvästi Star Wars -elokuva ja esimerkiksi prequel-trilogiasta tuttu poliittinen kommentaari ja saagalle leimallinen, outo huumori saavat Johnsonin visiossa osansa.
 
Omaperäinen visio sisältää myös mielenkiintoisia näkökulmia sarjan ydinkysymyksiin. Star Warsin ympärille syntyneestä fanikulttuurissa syntyneitä keskusteluja Jedien moraalisesta vajaavaisuudesta on yksi elokuvan tarinan kulmakivistä, mikä on rohkea valinta ottaen huomioon, miten paljon se mullistaa sarjan mustavalkoista arvoasetelmaa.

Rohkeus onkin avain sana The Last Jedistä puhuttaessa. Elokuvan eräänlaisena teemana tuntuu olevan katsojien ennakko-odotusten tarkoituksellinen pettäminen. Tämä on myös elokuvan suurin ristiriitaisten tunteiden aiheuttaja. On tietysti kunnioitettavaa, että kahdeksanteen osaan ehtinyt sarja pyrkii löytämään uusia näkökulmia ja yllättämään katsojaa. Toisaalta elokuvan pitäisi kuitenkin jatkaa edellisosien tarinaa ja tiedostaa perintönsä. Silti viimeisen kahden vuoden ajan fanien mieltä kalvanneet arvoitukset Reyn vanhempien tai näennäisesti tyhjästä nousseen Snoken henkilöllisyydestä eivät saa millään tavalla tyydyttävää vastausta. Yhtä lailla elokuva ei tee elettäkään selittääkseen trilogian maailmaa tai muutenkaan paikkaillakseen The Force Awakensin jättämiä aukkoja.

Elokuvan suurin ongelma tuntuukin olevan sen epäkiitollinen asema trilogian toisena osana. Se ei kykene korjaamaan edellisosan aiheuttamia ongelmia, mutta onnistuu luomaan kokonaan uusia sellaisia päätösosaa ajatellen. Itsenäisenä elokuvana The Last Jedi on nautinnollinen Star Wars -elokuva, mutta osana trilogiaa ja eteenkin jatko-osana The Force Awakensille aiheuttaa lähinnä päänpyörittelyä.

Kun on vielä tiedossa, että kolmannen elokuvan käsikirjoitus ei ole valmiina ja sen tulee laatimaan jälleen J.J. Abrams, elokuvasta jää katkeransuloinen maku. Onko tämä todella parasta, mitä uudella trilogialla on esittää?

On The Last Jedillä omat ongelmansa ison tarinan ulkopuolellakin. Elokuvassa on kokonainen sivujuoni, joka tuntuu kokonaisuuden kannalta täysin turhalta ja sen ainoa tarkoitus on antaa muutoin pieneen rooliin jäävälle päähenkilölle lisää ruutuaikaa. Lisäksi parikin ison rooliin nousevista uusista hahmoista tekevät elokuvassa ratkaisuja, joiden logiikkaa on mahdotonta ymmärtää.

Silti, valehtelisin jos väittäisin, etten nauttinut The Last Jedin katsomisesta. Elokuva sisältää yksiä upeimmista yksittäisistä kohtauksista koko sarjan historiassa ja tarinan ennalta-arvaamattomuus pitää viihdearvon korkealla. Osa elokuvan rohkeista ratkaisuista myös toimii ja avaa parin vuoden päästä ilmestyvälle Episodi IX:lle todella mielenkiintoisia mahdollisuuksia. Vaikka olo elokuvan jälkeen onkin ristiriitainen, otan sen vastaan paljon mieluummin kuin The Force Awakensin aikoinaan tuoman karvaan pettymyksen. Rohkea ja osittain epäonnistunut on minun kirjoissani aina enemmän kuin turvallinen ja tylsä.

4/5

Blade Runner 2049 - täydellinen jatko-osa

Blade Runner 2049
Ohjaaja: Denis Villeneuve
Pääosissa: Ryan Gosling, Harrison Ford, Ana de Armas, Robin Wright, Jared Leto, Dave Bautista, Edward James Olmos, Mackenzie Davis, Lennie James, Sylvia Hoeks, Carla Juri
Ensi-ilta: 6.10.2017
Kesto: 2h 44 min
Ikäraja: 16

Vuonna 1982 ilmestynyt Blade Runner on yksi niistä elokuvista, joiden arvo ymmärrettiin vasta jälkikäteen. Testinäytöksissä vastaanotto oli sen verran kalsea, että tuottajaporras päätti puuttua peliin. Tuloksena oli katastrofi, joka ei miellyttänyt ketään. Vasta 1990-luvulla julkaistun ohjaajan version myötä elokuva nousi kulttimaineeseen ja nykyään se luetaan jo tieteiselokuvien parhaimmistoon.

Vaikka 2010-luvulla studiopomot näyttelevät jopa suurempaa roolia kuin 80-luvulla, vanhoja virheitä ei sentään aina toisteta. Blade Runner 2049 on ohjaajana Ridley Scottin korvanneen Denis Villeneuven kompromissiton visio. Erittäin harvoin tämän kokoluokan Hollywood-elokuvissa päästään näkemään näin poikkeuksellista, haastavaa ja filosofista elokuvataidetta.

Blade Runner oli pohjimmiltaan tieteiskuvastolla ryyditetty film noir -henkinen salapoliisielokuva keinotekoisia ihmisiä metsästävästä poliisista, joka joutuu kyseenalaistamaan käsityksensä inhimillisyyden ja ihmisarvon rajoista. Jatko-osa jatkaa tätä pohdintaa ja lisää siihen tukun harmaasävyjä. Keskiössä on tällä kertaa kysymys luonnollisen syntymän ja keinotekoisen luomisen erosta.

Jatko-osana Blade Runner 2049 on liki täydellinen. Alkuperäiselokuvan käsikirjoittaneen Hampton Fancherin yhteistyö Michael Greenin kanssa on poikinut upeaa hedelmää. Elokuva kertoo uuden tarinan uusilla päähenkilöillä, mutta jatkaa myös alkuperäisen elokuvan tarinaa mielenkiintoisin kääntein. Elokuvan maailma on sopivan erilainen, mutta selvästi yhtä ensimmäisen kanssa. Elokuvasta nauttiminen ei vaadi alkuperäisteoksen tuntemista, mutta sen nähneet saavat siitä enemmän irti.

Elokuva on yksinkertaisesti upea. Visuaalinen ulkoasu on yksi näyttävimmistä, mitä tieteiselokuvissa on nähty vuosikymmeniin. Jos alkuperäinen elokuva sisälsi joukon ikonisia otoksia, jatko-osa tarjoaa niitä ämpäreittäin lisää. Myös alkuperäiselokuvan sävellyksekstä vastannut legendaarinen Vangelis on saanut Hans Zimmeristä arvoisensa seuraajan. Kun tähän lisätään vielä kahden karismaattisen järkäleen, Ryan Goslingin ja Harrison Fordin yhteentörmäys, lopputulosta ei voi kun rakastaa.

Lähes kolmituntinen elokuva ottaa aikansa päästä käyntiin, mutta imaistessaan katsojan mukaansa pysyy mielenkiintoisena loppuun saakka. Jos muhkeasta kestosta olikin saanut saksittua minuutin tai pari, kokemus on sellainen, josta ei vaihtaisi pois sekunttiakaan.

5/5

Ansoja ja klovneja - Halloweenin kauhuelokuvat 2017

Halloween on perinteisesti kauhuelokuvien kulta-aikaa. Myös teattereissa pyörii tällä hetkellä poikkeuksellisen laaja kattaus lajityypin elokuvia, joista jokaiselle kauhun ystävälle löytyy varmasti mieleisensä.
 
Pahamaineinen Saw-elokuvasarja ehti muodostua viime vuosikymmenellä Halloween-traditioksi. Uhreilleen brutaaleja ansoja virittelevästä sarjamurhaajasta kertova elokuva sai uuden jatko-osan peräti seitsemänä perättäisenä vuonna 2004-2010 välillä. Nyt seitsemän vuoden tauon jälkeen sarja palaa uutuuselokuvalla Jigsaw. Vaikka Saw-elokuvat eivät varsinaisesti ole tunnettuja korkeasta laadustaan, lippuluukuilla se on tehnyt murhaavaa jälkeä. Jigsaw ei ole jatko-osista huonoimmasta päästä, mutta ei myöskään tuo mitään uutta väsyneeseen sarjaan. Fanit tulevat kuitenkin saamaan sen, mitä odottavat.

Jos verinen kidutuskauhu ei kiinnosta, teattereissa pyörii myös astetta kevyempi tapaus. Teiniyleisölle suunnattu Happy Death Day on kuin klassikkokomedia Päiväni murmelina (Groundhog Day, 1993) yhdistettynä itsetietoiseen slasher-elokuvaan. Elokuvassa opiskelija tyttö saa huomata elävänsä samaa päivää yhä uudelleen. Kuin siinä ei olisi vielä tarpeeksi, jokaisen päivän päätteeksi hän tuntuu saavan surmansa naamiomurhaajan toimesta. Viihdyttävä tapaus on enemmän komediaa kuin kauhua.
Syyskuussa ensi-iltansa saanut Se (It) löytyy edelleen Oulun alueen teattereiden ohjelmistosta. Stephen Kingin romaaniin perustuva elokuva kasvukipuja potevan teiniporukan ja kammottavan klovnidemonin välisestä kamppailusta on vikoineenkin yksi viime vuosien tehokkaimmista kauhuelokuvista.

Kauhugenreä sivuuttaa myös murhatrilleri Lumiukko (The Snowman). Norjalaisen Jo Nesbøn romaaniin perustuva, ruotsalaisohjaaja Tomas Alfredsonin ohjaama elokuva kertoo alkoholiongelmaisesta poliisista, joka saa jäljitettäväkseen uhrejaan lumiukkojen sisään piilottavan sarjamurhaajan lumisessa Norjassa. Lupaavista lähtökohdistaan huolimatta elokuva epäonnistuu luomaan todellisen jännityksen ilmapiirin ja tarinasta puuttuu koukku.

Mikäli uudemmat kauhuelokuvat eivät hetkauta, Finnkino järjestää 1.11. erikoisnäytöksen kauhuklassikosta Hohto (The Shining, 1980). Stanley Kubrickin mestariteos on yksi kaikkien aikojen hyytävimmistä kauhuelokuvista. Upeasti kuvattu ja monia ikimuistoisia, painajaismaisia jaksoja sisältävä elokuva muistetaan kenties parhaiten Jack Nicholsonin hirmuisesta roolisuorituksesta. Erikoisnäytös ei sisällä suomenkielisiä tekstityksiä.

Tähdet
Jigsaw 2/5
Happy Death Day 3/5
Se 4/5
The Snowman 2/5
Hohto 5/5

Tuntematon sotilas (2017) - Linnan henki herää

Tuntematon sotilas
Ohjaaja: Aku Louhimies
Pääosissa: Eero Aho, Jussi Vatanen, Johannes Holopainen, Aku Hirviniemi, Samuli Vauramo, Hannes Suominen, Joonas Saartamo, Arttu Kapulainen, Andrei Alén, Juho Milonoff, Matti Ristinen, Paula Vesala
Ensi-ilta: 27.10.2017
Kesto: 3h 00 min
Ikäraja: 16
Arvio: 5/5



Väinö Linnan vuonna 1954 ilmestynyt sotaromaani Tuntematon sotilas on kasvanut elimelliseksi osaksi historiankäsitystä. Vain vuosikymmen sodan päättymisen jälkeen ilmestyneellä teoksella oli tärkeä rooli kansakunnan toipumisessa ja sotamuistojen käsittelyssä. Kirjan ensimmäinen elokuvaversio vuodelta 1955 on edelleen Suomen historian katsotuin elokuva ja vuosittaisten tv-esitysten myötä se on kanonisoitunut osaksi kansallista kulttuuria.

Huolimatta ikonisesta asemastaan Edvin Laineen ohjaama ensimmäinen filmatisointi on kiistatta oman aikansa tuote. Elokuva tehtiin aikana, jolloin Linnan romaaniakaan ei sopinut sellaisenaan julkaista. Sota oli vielä liian tuoreessa muistissa, jotta sen kauheutta olisi uskallettu esittää täysin realistisesti. Tämän vuoksi elokuva huokuu rillumarei-aikakuden eskapismia ja pinnallista isänmaallisuutta, joka osaltaan sotii Linnan romaanin kriittistä sävyä vastaan - puhumattakaan siitä, miten tunkkaisen nationalismin sädekehässä kyseinen elokuva näyttäytyy tänä päivänä jo 17. vuotta jatkuneen vuosittaisen tv-esityksen jälkeen.

Rauni Molbergin 80-luvulla tekemä uusi tulkinta oli askel Linnan alkuperäisteoksen suuntaan, mutta viihdearvoltaan sitä luokkaa, että massojen liikuttaminen jäi siltäkin haaveeksi. Nyt yli 60 vuotta myöhemmin Aku Louhimies on ohjannut Tuntemattomasta sotilaasta elokuvaversion, joka on sisäistää Linnan hengen täydellisesti. Tätä parempaa elokuvaa pohjateoksesta voi tuskin saada aikaiseksi.

Täytyy myöntää, että suhtauduin projektiin alkujaan suurin varauksin. Aku Louhimies on erinomainen elokuvaohjaaja, mutta Suomi 100 -juhlaelokuvana markkinoitu elokuva tuntui entisestään lujittavan Tuntemattoman sotilaan asemaa nurkkapatriootismin pääteoksena. On ilo huomata, että itse elokuvaa ei pahalla tahdollakaan voi nähdä minkäänlaisena kansallismielisyyden purkauksena, vaan syvästi inhimillisenä tarinana. Uusi Tuntematon on mestarillinen sotakuvaus, jonka lähimmät vertailukohdat löytyvät lajityypin kansainvälisistä merkkiteoksista kuten Platoon - nuoret sotilaat (1986) ja Veteen piirretty viiva (1998). Koskaan aiemmin ei jatkosotaa ole kuvattu yhtä vavahduttavan realistisella ja vaikuttavalla tavalla. Katsoja tempautuu sodan kauhuihin tavalla, joka voi olla kiiltokuvamaisiin sotakertomuksiin tottuneille jopa liikaa.

Kolmen tunnin kesto voi ajatuksena tuntua liioitellulta, mutta elokuvan kerronta on yllättävän jouhevaa ottaen huomioon romaanin poukkoilevan luonteen. Niillekin, joille tarina on tuttu, uusi tulkinta tarjoaa kiinnostavia uusia näkökulmia. Näistä merkittävin on sodan psykologisen ulottuvuuden sisäistäminen tarinaan.

Kuvaavin ero Laineen versioon on kohtaus, jossa sotamies Hietanen onnistuu räjäyttämään Neuvostoliiton panssarivaunun. Vanhan elokuvan kohtaus päättyy humoristisen hahmon kieliposkessa haastettuun dialogiin siitä, kuinka hän on nyt Suomen sankari. Louhimiehen elokuvassa Aku Hirviniemen esittämä Hietanen katsoo taiston jälkeen yhä tärisevää kättään selkeästi traumatisoituneena.

Elokuva on tähditetty kotimaisen elokuvan nimekkäimmillä näyttelijöillä. Jussi Vatanen, Eero Aho, Aku Hirviniemi ja Andrei Alén ovat vain esimerkkejä elokuvan lukuisista loistavista roolisuorituksista. Huonoja roolisuorituksia elokuvassa ei ole. Pönötys ja karrikatyyrit loistavat poissaoloaan, tämän elokuvan hahmot ovat oikeita ihmisiä kaikkine tunteineen ja vikoineen.

Koska nykyaikana kaikesta täytyy valitaa, tulee elokuva todennäköisesti keräämään nillitystä naisroolien puutteesta. Onhan se huutava vääryys, että jatkosodan rintamalle sijoittuvan sotaelokuvan keskushenkilö ei ole kotona odottava sotaleski, kuten esimerkiksi Helsingin Sanomien uusin klikkihuoraus vaatii. Se tosin on myönnettävä, että Paula Vesalan hahmo Antti Rokan vaimona tuntuu ylimääräiseltä lisäykseltä muutenkin pitkään elokuvaan. Yhtä hyvin koskettavaa joululaulukohtausta Rokan kotielämä ei tuo tarinaan mitään lisäarvoa. Kohtalon ironiaa

Vaikka Laineen Tuntematon tulee todennäköisesti säilyttämään asemansa vielä pitkään, on aivan varmaa, että Louhimiehen elokuva tulee jonain päivänä nousemaan kirjan definitiiviseksi elokuvaversioksi.

mother! - luomiskertomus pohtii ihmisen luontosuhdetta

mother!
Ohjaaja: Darren Aronofsky
Pääosissa: Jennifer Lawrence, Javier Bardem, Ed Harris, Michelle Pfeiffer, Domhnall Gleeson
Ensi-ilta: 15.9.2017
Kesto: 2h 01 min
Ikäraja: 16

Darren Aronofsky on nykypäivän kiinnostavimpia amerikkalaisia elokuvantekijöitä. Unelmien sielunmessulla (2000) maineeseen noussut ja viimeistään Black Swanilla (2010) pankin räjäyttänyt Aronosky on tunnettu erityisesti voimakkaasti visuaalisesta tarinankerronnastaan, unenomaisista jaksoistaan ja psykedeelisestä kuvastostaan. Aronoskyn elokuvat ovat tähän mennessä tasapainoilleet perinteisen juonielokuvan ja taide-elokuvan rajapinnassa.
 
Mother! on iso harppaus taide-elokuvan puolelle. Se ei miellytä kaikkia, mutta vähänkään ajattelevalle katsojalle se tarjoaa hulppean omaperäisen ja täysin ennennäkemättömän elokuvakokemuksen.

Elokuvan juoni kertoo pintapuolisesti naisesta (Jennifer Lawrence), jonka runoilija-aviomies (Javier Bardem) tuskailee luomisprosessinsa kanssa syrjäisessä maalaistalossa. Kaikki muuttuu, kun eräänä päivänä taloon saapuu vieras mies, jota seuraa pian myös nainen. Kohta talossa on myös pariskunnan kaksi aikuista poikaa, joista toinen tappaa toisen. Hautajaisten jälkeen seuraa vedenpaisumus ja hetken rauha, kunnes mies kirjoittaa kirjan. Kohta talo on kukkuroillaan sekopäisiä faneja, jotka aloittavat sodan ja tuhoavat talon.

Toisin sanoen mother! on vertauskuvallinen uudelleenkerronta Raamatun tapahtumista, jossa talo edustaa maailmaa, runoilija Jumalaa ja Lawrencen hahmo Luontoäitiä. Tämän oivaltaminen on ensiarvoisen tärkeää, jos elokuvasta haluaa saada jotain irti. Kun tämä on selvää, elokuva vetää sellaiseen tunteiden turbulenssiin, että katsomaansa saa sulatella monta päivää.

Elokuva käsittelee pohjimmiltaan ihmisen luontosuhdetta. Elokuva esittää erityisesti nykypäivän Amerikassa tulenaran ajatuksen siitä, että kristittyjen palvoma Jumala on itsekeskeinen narsisti, jolle on tärkeämpää tulla palvotuksi kuin suojella omaa luomakuntaansa. Tämä ei kuitenkaan ole kritiikkiä niinkään kristinuskoa, vaan sen konservatiivisia tulkintoja kohtaan. Amerikassa juuri konservatiivikristityt suhtautuvat kaikkein penseimmin ponnisteluihin ympäristön suojelemiseksi ja ilmastonmuutoksen estämiseksi.

Elokuvassa runoilijan kiihkeimmät fanit ovat lopulta niitä, jotka johtavat talon ja Luontoäidin tuhoon.
Upeasti kuvattu, loisteliaasti näytelty ja kuvastoltaan mykistävä mother! on mieletön elokuvallinen saavutus ja elokuvasyksyn toistaiseksi hienoin elokuva.

5/5

Se (2017) - ei pelkkää pelleilyä

Se (It)

Lajityyppi: Kauhu
Levittäjä: SF Film Finland Oy
Ohjaaja: Andrés Muschietti
Pääosissa: Jaeden Lieberher, Jack Dylan Grazer, Wyatt Oleff, Finn Wolfhard, Sophia Lillis, Jeremy Ray Taylor, Chosen Jacobs, Nicholas Hamilton, Bill Skarsgård
Ensi-ilta: 8.9.2017
Kesto: 2h 15 min
Ikäraja: 16

Stephen Kingin klassikkoromaaniin perustuva tv-minisarja "Se" (1990) oli oman aikansa sukupolvikokemus ja lukuisten painajaisten lähde. Pahamaineinen elokuva on säilynyt kulttuurisessa tajunnassa näihin päiviin asti, ennen muuta Tim Curryn ikonisen Pennywise-tappajaklovnin takia. Vanhat pelkonsa kohtaava aikuinen katsoja löytää kuitenkin nykymittapuulla auttamattomasti vanhentuneen tv-elokuvan, jossa Curryn toilailut naurattavat enemmän kuin pelottavat.

Klovnifobiasta kärsiville onkin nyt luvassa pahoja uutisia: kirjan uusi elokuvaversio jättää pelleilyn vähemmälle ja menee kauhussa monta askelta pidemmälle. Häijyssä kuvastossa tai veressä ei todellakaan säästellä. Paikoin aidosti karmiva "Se" onkin yksi tehokkaimpia kauhuelokuvia vuosiin.

Kingin romaanin viehätys ei kuitenkaan perustu niinkään kauhuun, vaan siihen mitä se edustaa. "Se" on miehen kuuluisimpia teoksia, sillä se tiivistää pitkälti hänen tuotantonsa keskeiset teemat: lapsuuden traumat ja mielen mahdin yli järjen ja aistien. Tämän esilletuomisessa uusi elokuvaversio onnistuu upeasti. Pennywisen uudet ulkomuodot ja karmivat esiintymiset tulevat merkityksellisemmiksi, kun ne liittyvät entistä konkreettisemmin päähenkilöiden arjessaan kohtaamiin haasteisiin.

Elokuvan todellinen suola ovat sen hahmot. Netflix-sarja Stranger Thingsin hengessä 80-luvulle päivitetty Derryn pikkukylä herää henkiin hellyttävän "luuserijoukon" kautta. Lapsia kaappaavaa demonia vastaan käyvät nuoret ilmentävät samaistuttavasti ikävaiheen kasvukipuja ja vakaviakin teemoja, lämpöä ja huumoria unohtamatta. Nuoret näyttelijät tekevät hämmentävän hyvää työtä ja elokuvan vahva nostalginen henki tuo mieleen lajityypin klassikon Stand by me (1986).

Siinä missä tv-elokuva oli kestoltaan lähes nelituntinen kokonaisuus, uusi elokuva on jaettu kahteen itsenäiseen osaan. Ratkaisu toimii, eteenkin kun kirjasta ja tv-elokuvasta tuttu hyppely aikatasojen välillä on jätetty pois. Vaikka jatkoa odottaa elokuvan jälkeen innolla, on pelkästään hienoa, että "Se" saa rauhassa olla itsenäinen nuoruuden kuvaus ilman aikuisuuden painolastia.

4/5

Napapiirin sankarit 3 - farssikomedia vakavista aiheista

Napapiirin sankarit 3 (2017)
Lajityyppi: Komedia, kotimainen
Levittäjä: Nordisk Film
Ohjaaja: Tiina Lymi
Pääosissa: Jussi Vatanen, Pamela Tola, Timo Lavikainen, Santtu Karvonen, Kari Ketonen, Jani Volanen, Taneli Mäkelä, Kaisa Hela, Tommi Eronen, Paavo Kinnunen, Heidi Lindén, Jarkko Niemi
Ensi-ilta: 23.8.2017
Kesto: 1h 43 min
Ikäraja: 12

Supersuosittu Napapiirin sankarit -elokuvasarja on ehtinyt jo kolmanteen osaan. Suomalaista melankoliaa ja hyvin kirjoitettua farssikomediaa yhdistellyt ensimmäinen osa (ohj. Dome Karukoski, 2010) oli sekä kriitikoiden että yleisön mieleen. Vuonna 2015 ilmestynyt kevytmielisempi jatko-osa (ohj. Teppo Airaksinen, 2015) oli sen sijaan monille pettymys, joten kolmannella osalla oli paljon todistettavaa.

Minulla oli ilo päästä näkemään elokuva ennakkonäytöksessä, jossa paikalla olivat myös päätähdet Jussi Vatanen, Timo Lavikainen ja Kari Ketonen. Elokuvan jälkeen vietin hetken juttelemalla mukavia Lavikaisen kanssa ja tekaisin siinä samalla Oulu-lehdessä pian julkaistavan haastattelun.
Napapiirin sankarit 3 on paluu merkityksellisempään ja inhimillisempään komediaan. Hulluja tapahtumia riittää edelleen, mutta elokuvan keskiössä on myös vakavia aiheita. Elokuva lähtee liikkeelle ensimmäisessä elokuvassa tutun Kapun (Jasper Pääkkönen) kuolemasta, jonka seurauksena päähenkilö Janne (Jussi Vatanen) alkaa kärsiä masennuksesta. Janne löytää avun elämäntapaoppaista, joiden innostamana päättää vaeltaa Pallastunturille sirottelemaan ystävänsä tuhkat. Samalla Jannen vaimo Inari (Pamela Tola) päättää lähteä irrottelemaan pientenlasten äidin roolistaan suopotkupalloturnaukseen. Mukana pörräävät myös Jannen ystävä Räihä (Timo Lavikainen) sekä Inarin vanha vokottelija Pikku-Mikko (Kari Ketonen).
Jatko-osat eivät vieläkään ole aivan tyypillisiä suomalaisissa elokuvissa. Timo Lavikainen arvelee elokuvien suosion perustuvan realistisiin hahmoihin.

"Hahmot ovat sellaisia, joihin on helppo samaistua. He voisivat olla ketkä tahansa. Tarinat ovat jo hieman sillä rajalla, voisiko näin oikeasti tapahtua. Tosielämässä kaikki hahmot olisivat todennäköisesti kuolleet elokuvien aikana jo moneen kertaan", Lavikainen naurahtaa. Hurjista käänteistään huolimatta pintapuolisen kohelluksen rinnalla elokuvissa on myös paljon sydäntä. Napapiirin sankarit 3 onnistuu syventämään kaikkien tärkeimpiä hahmojaan, mikä sarjan tässä vaiheessa on kiistaton ansio.

Myös Lavikaisen oma hahmo Räihä saa elokuvassa uusia piirteitä.

"Tässä elokuvassa hän uskaltaa jo sanoa vastaan. Aiemmin tämä on ollut vielä selvästi Jannen vietävissä ja tehnyt miten tämä on sanonut", Lavikainen kuvailee.

 
Vaikka elokuva kierrättää osin tuttujakin juonikuvioita, on se vietävän viihdyttävä elokuva. Pitkän uran näyttelijänä tehneen Tiina Lymin ohjaustyö pysyy hyvin kasassa ja tasapainoilee erinomaisesti huumorin ja draaman välillä. Elokuva tarjoaa useammat hyvät naurut, mutta saa parhaimmillaan myös ajattelemaan. Masennuksen kaltaisille vakaville asioille annetaan niiden vaatima arvo silti syömättä elokuvan läpäisevää hyvänmielen meininkiä. Hyvä mieli elokuvasta jääkin.
Erityismainintana on annettava tunnustusta elokuvan kuvaukselle. Lapissa ja Kajaanissa kuvattu elokuva näyttää jylhine maisemineen ja nokkeline kuvakulmineen paljon paremmalta kuin hittikomedian kolmasosan kuvittelisi. Jo se yksin antaa syyn katsoa tämä elokuva teattereissa.
4/5