Hereditary - tulevaisuuden kauhuklassikko

Hereditary - pahan perintö
Ohjaaja: Ari Aster
Pääosissa: Toni Collette, Gabriel Byrne, Alex Wolff, Milly Shapiro
Ensi-ilta: 20.6.2018
Kesto: 2 t 8 min
Tähdet: 5/5

Kauhuelokuvia paljon katsovalle tulee harvoin vastaan tapauksia, jotka pääsevät todenteolla ihon alle. Silloin kun sellainen sattuu kohdalle, tapaukselle on syytä antaa sille kuuluva arvo. Tällainen on Hereditary - pahan perintö, joka palkitaan tämän arvostelun päätteeksi viiden tähden maksimipistemäärällä. Kyseessä on The Babadookin (2013) ja The VVitchin (2016) ohella yksi parhaista kauhuelokuvista vuosikausiin.
 
Hereditary on niitä elokuvia, jotka soisi voivan katsoa tietäen sen sisällöstä mahdollisimman vähän. Väkeviä teemoja muun muassa vanhemmuudesta, kuolemasta ja sukupolvien välisistä juovista käsittelevä tarina punoutuu yhden perheen ympärille, joka yrittää palata arkeen isoäidin kuoleman jälkeen. Suruprosessi repii auki hädin tuskin arpeutumaan ehtineitä haavoja, mutta se on vasta alkua.
 
Useimmat Suomessa teattereihin pääsevät kauhuelokuvat ovat enemmän tai vähemmän kertakäyttöistä viihdettä, jotka eivät juuri vaivaa päätä lopputekstien jälkeen. Niiden viihdyttävyys perustuu yleensä joko hyppysäikäytyksiin tai graafisiin monsterinkuvatuksiin. Hereditary valitsee tyystin toisenlaisen reitin. Sen kauhu perustuu puhtaasti sen vahvaan tarinaan ja järkyttäviin elementteihin, joiden ankkuri on tiukasti todellisuudessa. Näin elokuva onnistuu olemaan aidosti hermoja raastava ilman ainuttakaan shokkiäänitehostetta.

Ohjaajadebytantti Ari Aster kipparoi tuotantoa huikealla itseluottamuksella. Hereditary on uniikki visio, joka missä tahansa muussa muodossa ei olisi lainkaan sama elokuva. Alun tavanomaisuus, hiljalleen kiristyvä tahti ja ajoittaiset surrealistiset elementit ovat täydellisessä suhteessa toisiinsa. Realistisena perhedraamana alkava elokuva äityy loppuhetkillä sellaiseksi alastoman kauhun ja terrorin sirkukseksi, että näkemäänsä on vaikea unohtaa. Kaiken kruunaa Toni Colletten hyytävän hieno roolisuoritus elokuvan pääroolissa.

Liikaa elokuvalta ei kannata silti odottaa. Kun lajityyppi on yhtä vanha kuin moderni elokuvateollisuus ja suurin osa jipoista keksitty, on haihattelua odottaa poikkeuksellisenkaan tapauksen olevan jotain täysin ennennäkemätöntä. Oleellista on se, miten elokuva onnistuu hyödyntämään kliseisestä asetelmaansa ja näennäistä sovinnaisuuttaan katsojaa vastaan. Elokuva rikkoo joitain kauhuelokuvien kirjoittamattomia sääntöjä tavalla, joka järkyttävyydessään pakottaa katsojan olemaan jatkuvasti varpaillaan, oli kyseessä millainen konkari tahansa.

Vaikka klassikoihin vertaaminen onkin usein teatterielokuvien kohdalla pahasti ennakoitua, Hereditary ansaitsee tulla mainituksi samassa lauseessa sellaisten lajityyppiä ravistelleiden tapausten kuin Manaaja (1973) ja Kauhun kierre (1973) kanssa. Vahva epäilys sille, että tästä elokuvasta puhutaan vielä vuosienkin päästä ylistävään sävyyn.