 |
| Pariisin Disneylandistä ostamani Lumikki-figuriini Suomi-blurayn edessä. |
Harvan elokuvan voi sanoa luoneen kokonaan uuden taiteenlajin. Tällainen kunnia kuuluu nyt 85 vuotta täyttävälle Walt Disneyn klassikolle Lumikki ja seitsemän kääpiötä (1937). Se ei ole vain ensimmäinen "Disney-elokuva", jotka ovat määrittäneet melkein kaikkien yhä elävien sukupolvien lapsuutta. Se loi pitkän animaatielokuvan aikana, jolloin sellaista ei pidetty mahdollisena.
Aikana, jolloin pitkiä animaatioelokuvia tuotetaan vuosittain kymmenittäin niin teatteriin kuin striimattavaksi, saattaa olla vaikea ymmärtää, mitä Lumikin kaltainen teos 1930-luvun tekniikalla vaati. Elettiin aikaa, jolloin äänielokuvat olivat vasta syrjäyttämässä mykkäelokuvat (mm. Charles Chaplinin viimeinen mykkäelokuva Nykyaika ilmestyi 1936) ja värifilmin käyttö oli vielä alkutekijöissä (mm. The Wizard of Oz ilmestyi vasta 1939). Animaatiot rajoittuivat lyhyisiin, muutaman minuutin piirroshupailuihin, joista niistäkin valtaosa oli mustavalkoisia. Mikki Hiiri -animaatiosta tunnettu Walt Disney näki kuitenkin animaatiossa potentiaalia, johon moni ei uskonut.
Mainospiirtäjästä visionääriksi
Chicagossa vuonna 1901 syntynyt Walt Disney oli työskennellyt animaatioiden parissa jo 1920-luvulta lähtien. Alunperin mainosgraafikkona työskennellyt Disney oli saanut ensikosketuksensa animaatioihin lyhyiden mainospiirrettyjen parissa Film Ads -studiolla työskennellessään. Tästä innostuneena hän oli perustanut oman yhtiön Laugh-O-Gram Films jo vuonna 1922 ja suunnitellut näyteltyä ja animoitua elokuvaa yhdistelevän pitkän Liisa Ihmemaassa -sovituksen tekemisen 1923, kunnes yhtiö kaatui talousvaikeuksiin. Uusi yhtiö, Walt Disney Pictures, perustettiin varakkaan sedän rahoilla vuonna 1926. Vuonna 1928 päivänvalon nähneen Mikki Hiiren ja tämän teknisesti edistyksellisten animaatioseikkailujen (Höyrylaiva Ville, oli ensimmäinen äänianimaatio) menestys salli Disneyn syventyä animaatiotekniikoiden kehittämiseen ja palata kunnianhimoiseen unelmansa pariin pitkästä satuelokuvasta. Tällä kertaa se toteutettaisiin kokonaan animaationa.
Aikakaudelleen tavanomaisen karkean piirrosanimaation sijaan Disney halusi pitkän elokuvan olevan jotain enemmän. Elokuva oli Disneylle ennen kaikkea taidemuoto, siksi animaatioelokuvan tuli olla enemmän maalaus kuin piirros. Disney oli jo 1932 päättänyt siirtyä animaatioissaan värifilmin käyttöön ja pitkä elokuva tulisi hyödyntämään tätä. Yhdessä animaattoreidensa kanssa Disney kehitti kokonaan uuden, vesiväritaustoihin ja pehmeisiin väreihin perustuvan kuva maailman, joka yhdessä animaatioille epätyypillisen kameran liikkeen kanssa loivat illuusion kolmiulotteisuudesta. Ratkaiseva innovaatio oli uusi monitasokamera, jolla kuvan eri osat voitiin työstää itsenäisesti. Jokainen photoshopia joskus käyttänyt ymmärtää kerrosten merkityksen kuvan työstämisessä. Lopputuloksena oli jotain ennennäkemätöntä.
On syytä korostaa, että animaatio oli tuohon aikaan 100% käsityötä. Jokainen elokuvan fremeistä on animaattorin luonnostelema, piirtäjän piirtämä, värittäjän värittämä ja tussaajan viimeistelemä. Disneyn studio satapäisine miehistöineen oli kuin tehdas ja Walt Disney animaatioelokuvan Henry Ford.
Klassikon elementit
Kun satunnaista elokuvanystävää pyydetään kuvailemaan stereotypistä Disney-elokuvaa, tulevat ensimmäisten joukossa sanat sadut, prinsessat, prinssit ja laulut. Useimmat lisäävät tähän vielä humoristisen sivuhahmot ja pahikset. Nämä ovat niitä elementtejä, joilla Disney on rakentanut menestyneimmät elokuvansa aina näihin päiviin asti. Hämmästyttävää kyllä, jokainen näistä on vahvasti läsnä jo ensimmäisessä Disney-elokuvassa.
Walt Disneyn kuningasajatus oli, että koska sadut ovat osa kaikkien lapsuutta, pystyy satuelokuva kiehtomaan katsojia iästä riippumatta. Näin elokuvan ei tarvitse huomioida aikuisia ja lapsia erikseen, vaan puhutella "lasta meissä jokaisessa". Tämä oli edistyksellinen asenne aikana, jolloin nostalgia ja lastenkulttuuri olivat vielä varsin tuntemattomia käsitteitä.
Ehkä siksi ensimmäisen elokuvan aiheeksi valittiin juuri Grimmin veljesten Lumikki. Tarina turhamaisesta kuningataresta, joka haluaa murhata tytärpuolensa tämän kauneuden vuoksi, sisältää juuri sopivasti sitä synkkää pohjavirettä, jota voidaan hyvällä syyllä pitää näiden tarinoiden ikimuistoisuuden salaisuutena. Siloteltunakaan versiona se ole menettänyt karmivaa pohjavirettään, eikä Disney siihen ikinä pyrkinytkään.
Tässä väitän olevan yksi Disneyn animaatioklassikkojen kestävän suosion salaisuuksista, joista harvemmin puhutaan: ne ovat alusta asti uskaltaneet myös pelotella yleisöään. Lapsena tällainen tuppaa jättämään ikuisen muistojäljen, jonka pariin haluaa palata vanhempanakin. Itse elokuvan vain hieman yli kolmivuotiaana nähneenä olen kyllä elänyt mielessäni kuvia synkästä metsästä kaikkialla vilkkuvine silmineen ja puutukkikrokotiileineen. Eikä unohdeta Kuningataren transformaatiota hirvittäväksi noita-akaksi: kyseinen koukkunokka on käkättänyt tiensä useimpien lasten painajaisiin ties kuinka monen sukupolven ajan.
Sadun logiikka
Elokuvasovitukseen alkuperäistä tarinaa on tietysti yksinkertaistettu ja suoraviivaistettu elokuvakerrontaan sopivammaksi. Silti osa sen valinnoista tuntuu nykypäivän näkökulmasta oudoilta. Kuten useimmissa varhaisissa Disneyn satusovituksissa, päähenkilöt ovat ennemmin arkkityyppejä kuin varsinaisia persoonia. Keskushenkilöt tuntuvat edustavan enemmän ideaa kiltistä prinsessasta, uljaasta prinssistä ja pahasta äitipuolesta. Tässä suhteessa elokuva noudattaa siis hengeltään alkuperäistekstiä, jossa hahmojen luonne tuodaan esiin yhdellä lauseella.
Sivuhahmot sen sijaan suorastaan tulvivat persoonallisuutta. Seitsemän kääpiöitä toimivat paitsi elokuvan koomisena elementtinä, myös katsojan peilinä tapahtumiin. Ratkaisu toimii, koska hahmot ovat niin rakastettavia. Pieni ongelma on se, että he ilmaantuvat tarinaan hieman myöhässä. Alussa kääpiöiden tonttia tuntuvat tuuraavan metsän eläimet. Kun kääpiöt sitten saapuvat ottamaan elokuvan omakseen, heille suodaan jopa muutama tarinan kannalta hieman epäolennaisempi kohtaus, ikään kuin vastapainoksi.
(Jos tarkkoja ollaan, elokuvan varsinainen päähenkilö on Jörö. Hänen tarinallaan on selkeä kaari, mitä muilla hahmoilla ei ole.)
Lumikki ei missään tapauksessa ole ensisijaisesti juonielokuva. Sitä voi pitää taide-elokuvana siinä mielessä, että se on kokeileva, uudentyyppinen ja rajoja rikkova teos, jonka täytyi myös osaltaan esitellä osaltaan animaatioelokuvan mahdollisuuksia. Mutta silti, vielä 85 vuotta myöhemmin, se muistetaan aivan muista syistä: tunteesta.
Lumikki ei toimi niinkään järjen, vaan ennen kaikkea tunteen ohjaamana. Se ei pyri selittämään itseään, eikä tekemään tulkintoja katsojansa puolesta. Sadun logiikka, jossa kuolema on voitettavissa ensirakkauden suudelmalla ja jossa ratsastaminen pilvilinnoihin ikuiseen onneen ja autuutteen on mahdollista, antaa katsojalle lähes lapsenomaisen tyydytyksen ikään katsomatta. Kuten Grimmin veljesten alkuperäissaduissa, myös elokuvassa pelottavat, hauskat, surulliset ja onnelliset kohtaukset sointuvat yhteen saumattomasti, ja loppukaneetti "he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka" on sataprosenttisen tyydyttävä lopetus.
Lumikki ja seitsemän kääpiötä on mestariteos ja yksi kaikkien aikojen tärkeimmistä elokuvista niin yleisesti kuin allekirjoittaneen omassa arvojärjestyksessä.
⭐⭐⭐⭐⭐
Elokuvan alkuperäinen ääniraita on amerikkalaiskatsojille ajan kultaama, mutta suomalaisen katsojan kannattaa ehdottomasti valita huomattavasti eläväisempi vuoden 1994 Pekka Lehtosaaren ohjaama dubbaus, jonka huippukohdista vastaa Seela Sellan ikimuistoinen suoritus noitana.
