Disneyn taikaa osa 2: minun Disney-lapsuuteni

Hieman enemmän kuin pari viikkoa on vierähtänyt siitä, kun kirjoitin edellisen viihdejätti Disneyä käsittelevän kirjoitukseni. Nyt ajattelin ottaa vahingon takaisin ja lypsää aihetta niin pitkään kun jutun juurta riittää. Jatkossa tulen mm. arvostelemaan kaikki kokoelmassani olevat Disneyn blu-ray-elokuvat sekä täällä blogissa että sivustolla leffatykki.com. Tässä kirjoituksessa käsittelen omaa suhdettani Disneyn animaatioklassikoihin.

***

Varhaisin elokuviin liittyvä muistoni on se, kun viisivuotiaana pikkupoikana pääsin näkemään Prinsessa Ruususen suurelta kankaalta paikkakuntamme monitoimitalolla. Muistan tilanteen elävästi kelanvaihtoineen ja kahden markan läpinäkyvine irtokarkkipusseineen. Turha sanoakaan, että kokemus jätti lähtemättömän vaikutuksen.

Kuten liki kaikille 90-luvulla lapsuutensa viettäneille, Disney on aina tärkeä osa elämää. Tarkemmin ajatellen, historiassa ei ole parempaa vuosikymmentä olla elokuvia katsova lapsi läntisessä maailmassa. Elettiin Disney-renessanssin kuuminta aikaa: joka vuosi vuodesta 1989 aina vuoteen 1999 nähtiin teattereissa uusi iso Disney-filmi, jonka kaikki halusivat nähdä. Tämän lisäksi vuosikymmenellä nähtiin tuttuun tapaan uusintajulkaisut kaikista isoista nimikkeistä, elettiinhän VHS-nauhoitteiden kulta-aikaa.

Tulen kodista, jossa on aina katsottu paljon elokuvia. Minun ja sisareitteni videot löytyivät piirongin kaapista, jossa ne ovat edelleenkin. Vanhemmista Disney-elokuvista kokoelmiimme kuuluivat Lumikki, Pinokkio, Bambi, Tuhkimo, Prinsessa Ruusunen, Aristokatit, Topi ja Tessu sekä Basil Hiiri - mestarietsivä. Vaikka opin jo nuorella iällä arvostamaan esimerkiksi Lumikin ja Bambin kaunista animaatiota ja arvokasta klassisuutta, ylivoimainen suosikkini oli ehdottomasti toiminnantäyteinen Basil Hiiri nerokkaine päähenkilöineen ja ilkikurisine pahiksineen.

Aladdin oli lapsuuteni ylivoimainen suosikkielokuva.

Sisareni haltioituivat erityisesti Tuhkimosta, jota itse pidin välillä lällynä tyttöjen elokuvana, toisin
kuin Prinsessa Ruususta, jonka fantasista kuvamaailmaa rakastin silloin ja rakastan edelleen. Se ei ollut mielestäni niinkään prinsessasatu, vaan yksinkertaisesti satu, jonka kiehtovin hahmo oli huikein Disney-pahis ikinä, Pahatar. Kuten useimmat pojat, hullaannuin täysin Pahattaren linnan ulkoasusta ja kaikista sen täyttämistä karmeista olioista. Se olikin inspiraatio useille lapsuuteni leikeille.

Eläinsadut eivät koskaan olleet minun tai sisarteni suosiossa, minkä vuoksi niitä ei meille koskaan enempää hankittukaan. Topista ja Tessusta pidin itse, mutta tulimme siitä aina jotenkin surullisiksi, joten sitä emme katsoneet kovin usein. Aristokateissa nautin lähinnä hovimestari Edgarin hahmosta, kissahahmoja pidin lähinnä ärsyttävinä.

Pinokkio oli kokoelmamme outolintu siinä mielessä, että pelkäsimme sitä kuollaksemme sen inhottavan nuhruisen realismin ja intensiivisten aasimuodonmuotosten vuoksi. Siitä huolimatta testasin jatkuvasti itseäni katsomalla elokuvaa tasaisin väliajoin. Teoriani on, että vastoin monien aikuisten oletusta, lapsi tykkää olla peloissaan huomattavasti enemmän kuin antaa ymmärtää. Mikään muu lapsuudessani katsomani elokuva ei ole päässyt lähellekkään sellaista ahdistavuutta kuin Pinokkio aikoinaan teki.

Kaikkien aikojen arvostetuin animaatioelokuva.

Koska olen syntynyt vasta loppuvuodesta 1991, minulta meni sivu suuhun mahdollisuus monen monituisen Disney-renessassin elokuvan näkemiseen teattereissa. Jostain syystä muistan kumminkin nähneeni Pienen merenneidon valkokankaalta, mutta muistukuva on niin hämärä, etten voi tätä varmuudella sanoa. Tuohon aikaan Oulussa kuitenkin toimi yksityisiä elokuvateattereja, jotka saattoivat näyttää myös vanhempia elokuvia. Pientä merenneitoa emme kuitenkaan koskaan omistaneet videona, joten jossain olen sen nähnyt. Kauniisti animoitu elokuva ei kuitenkaan ollut mitään verrattuna sitä seuranneeseen mestariteokseen, joka oli koko lapsuuteni ajan yksiselitteinen suosikkini kaikista Disney-elokuvista: Aladdin räjäytti potin täydellisesti nähdessäni sen ensi kertaa serkkuni luona videona. Jostain käsittämättömästä syystä myöskään Aladdin ei ikinä kuulunut osaksi videokirjastoamme. Siitä huolimatta osaan edelleen elokuvan laulujen joka ainoan säkeen painotuksineen päivineen.

Kaunotar ja hirviö hankittiin kotiimme vanhemman sisareni ollessa vielä pieni. Muistan hämärästi, kuinka katsoimme elokuvan ensimmäisen kerran vanhempieni kanssa heidän makuuhuoneensa pienestä matkatelevisiosta uudenvuoden (tai jouluaaton) yönä (tai ainakin oli suhteellisen myöhä minun olla valveilla). Sen muistan, että elokuvan loputtua minun oli vaikea pidättää itkua: niin vaikuttava elokuva oli ollut. Vanhempanakin erityisesti tanssiaiskohtaus nostaa edelleen kyyneleet pintaan. Vaikka Aladdin oli suosikkielokuvani, huomasin ajattelevani Kaunotarta ja hirviötä jotenkin esimerkkinä hyvästä elokuvasta. Se oli kaunis, hauska, vähän pelottava, siinä oli hyviä lauluja... Pitkälti niitä elementtejä, jotka kuuluvat Disney-klassikkoon.

Jos oli Kaunotar ja Hirviö hyvä elokuva, niin Leijonakuningas oli se, joka sai minut katsomaan Disneyn brändiä ylöspäin ja odottamaan yhtiön uusia elokuvia täysin malttamattomana. Se oli kuin suurusluokaltaan jättiläismäinen superversio Bambista, joiden yhtäläisyydet huomasin jo lapsena.  Leijonakuningasta en muista nähneeni valkokankaalta, mutta se tarjosi aivan yhtä vahvan kokemuksen kotisohvallakin. Kaikista omistamistamme Disneyn elokuvista Leijonakuningas on kenties se, jonka VHS-nauha on pyörinyt nauhurissamme kaikkein useimmin. Se opetti minulle käsitteen "eeppinen" ilman, että tiesin vielä moneen vuoteen sanaa sitä kuvailemaan.

Frollon laulu helvetin tulista oli kovaa kamaa viisivuotiaalle.

Notre Damen kellonsoittaja on ensimmäinen uusi Disney-elokuva, jonka voin varmuudella sanoa nähneeni elokuvateattereissa. Siitä alkoi vuosikausia kestänyt tapa, jossa tätini vei minut ja myöhemmin sisareni aina joulun alla elokuviin, mäkkäriin ja Lelutapuliin valitsemaan elokuvaan liittyvät lelut joululahjoja varten. Ensimmäisellä kerralla taisin kuitenkin olla mukana yksin, sillä vuonna 1996 en usko kolmivuotiaan siskoni päässeen katsomaan alle 7-vuotiailta kiellettyä elokuvaa. En tiedä, olisiko minunkaan pitänyt päästä, sillä kokemus oli aivan uskomaton. Kuten tunnettua Notre Damen kellonsoittaja on epäilemättä yksi Disneyn synkimpiä ja vaikuttavimpia elokuvia helvetinliekkeineen ja noitarovioineen. Olin  luonnollisesti täysin myyty ja rakastin joka sekunttia siitä. Harmi kyllä elokuvaa ei koskaan hankittu meille kotiin, joten näin sen seuraavan kerran vasta DVD-aikakaudella reilusti vanhempana.

Seuraavina vuosina ilmestyneet Herkules, Mulan ja Tarzan olivat taattua kauraa. Jokainen niistä oli vuorollaan lempielokuvani, eteenkin Herkules, joka auttoi minua kehittämään innostustani kreikkalaiseen mytologiaan, antiikkiin ja sitä kautta myös historiaan. Tarzan taas sai minut haluamaan muuttaa viidakkoon. Mulanissa hieman häiritsi se, että päähenkilö oli tyttö, mutta kiinalainen kulttuuri, sota ja hauskat sotilashahmot olivat sitäkin miellyttävämpiä. Herkules oli näistä ainoa, mitä en pyynnöistäni huolimatta saanut videolle, mutta elokuvasta tuli sitäkin tutumpi runsaasti elokuvan kohtauksia sisältäneen PlayStation-pelin myötä, joka näin jälkikäteen ajateltuna edisti varmasti myös englanninosaamistani. Olen pelannut peliä niin paljon ja nähnyt elokuvan niin harvoin, että Herkules on nykyään niitä harvoja poikkeuksia, joissa englanninkielinen ääniraita on minulle jopa tutumpi kuin suomalainen.

Välistä jääneet Pocahontas ja Bernard ja Biancca Australiassa eivät varsinaisesti kuuluneet lapsuuteni, vaan jäivät jotenkin paitsioon. Pocahontas meillä oli joskus jonkinlaisena satukasettina, joten tarina ja laulut ovat tuttuja, vaikken elokuvaa ole niin usein nähnytkään. Bernardin ja Bianccan Australiassa näin ensimmäisen kerran vasta 2008 - ja se oli loistava!

Uudelle vuosituhannelle siirryttäessä Disney alkoi jäädä paitsioon. Vaikka olin vasta kymmenen vuotias ja katsoin edelleen säännöllisesti yhtiön elokuvia, mielenkiintoni uusimpia tuotoksia kohtaan alkoi laskea. Vuosi 2000 oli ensimmäinen, jolloin en käynyt katsomassa lainkaan uutta Disneyn päästudion elokuvaa. Siltä vuodelta muistan kaksi teattereissa katsomaani elokuvaa: Toy Story 2 ja Tiikerin oma elokuva. En ole koskaan ollut erityisen suuri Nalle Puh -fani, sillä en pienempänä pitänyt sen tavasta saada minut itkemään, jälkimmäinen elokuva muutenkaan tuntunut aivan samalta kuin aiempina vuosina nähdyt suurteokset. Sen sijaan Toy Story 2 oli tajunnanräjäyttävä jatko-osa vanhalle suosikilleni, kaikin puolin edeltäjäänsä parempi ja kypsempi seuraaja hurmaavan kekseliäälle leluelokuvalle.

Disneyn vuoden 2000 "pääelokuva" Fantasia 2000 jäi minulta kokonaan näkemättä. En itse asiassa tainnut tiedostaa koko elokuvan olemassa oloa lukuunottamatta muutamia mainoksia Aku Ankka -lehden filminurkassa. Keisarin uudet kuviot kävin vielä katsomassa teattereissa, ja vaikka pidinkin siitä, oli sivu selkeästi kääntymässä. Disney oli jäävä lopullisesti kakkoseksi nuoruuteni tärkeimmän elokuvasarjan saadessa ensi-iltansa: jouluna 2001 kukaan ei puhunut sanaakaan Atlantiksesta, kun Harry Potter ja viisasten kivi sai ensi-iltansa. Disneyn vaihtuminen Harry Potteriksi kuvaa konkreettisesti siirtymistäni lapsuudesta teini-ikään. Sen jälkeen en nähnyt ainuttakaan Disney-elokuvaa tuoreeltaan elokuvateattereissa.

Toy Story 2:n kuvaus lapsuuden lopusta sattui sopivaan saumaan.

On sanomattakin selvää, että Disney on merkinnyt minulle paljon lapsuudessani. Tänä päivänä se on minulle, kuten miljoonille muillekin aikuisille, tapa elää osaa lapsuudesta uudelleen. Sattumalta fiilikseni voi summata täydellisesti kohtauksella, joka löytyy Disneyn pitkät piirroselokuvat kohdallani syrjäyttäneestä Toy Story 2:sta. Muutaman minuutin mittaisessa laulunumerossa Jesse-nukke kertoo, miten hänen entinen omistajansa Emily kasvettuaan isoksi hylkäsi hänet. Hieman sama juttu tahtoo käydä kaikille, jotka samaistavat Disneyn animaatioklassikot vahvasti omaan lapsuuteen. Teini-iässä tulee leikittyä "kovaa jätkää" ja ylenkatsottua kaikkea sitä, mitä on alkanut pitää lapsellisena. Vasta jonkin ajan kuluttua "nälkä" palaa takaisin ja silloin se kaikki, mikä vielä äskettäin tuntui lapselliselta, on muuttunut nostalgiaksi.

Viime vuosina Disney on taas noussut valokeilaan pitkän korpivaelluksen jälkeen (tavallaan minun onneni, että teinivuosieni Disney-tuotanto oli pääasiassa täyttä roskaa, olkoonkin että käsinpiirretyissä animaatioissa oli vielä jonkin verran särmää niin kauan kun niitä tehtiin). Se on palauttanut myös minun innostukseni yhtiön elokuviin - sekä vanhoihin että pitkästä aikaa myös uusiin. Tänä viikonloppuna aion korjata virheeni ja lähteä katsomaan ensimmäisen Disneyn päästudion animaatioelokuvan neljääntoista vuoteen! Big Hero 6, älä petä minua.

Turkkalainen uhoaja - Jari Halosen erilaiset suomifilmit

Jos jota kuta voi kutsua suomifilmin pahaksi pojaksi, jonka rinnalla niin Harlinin Renny kuin Spedekin ovat sovinnaisia hymypoikia, se on ehdottomasti Jari Halonen. Jumalan teatterilla aikoinaan maineeseen noussut Jouko Turkan kasvatti on kulkenut visusti omia polkujaan jo kolmannelle vuosikymmenelle ulottuvan uransa aikana, jonka tuotoksena on ollut viisi palaa suomalaista elokuvahistoriaa.

Halosen elokuvat eivät ole olleet varsinaisia menestyksiä, itse asiassa niistä jokainen on vähintäänkin flopannut pahasti teatterikierroksillaan. Useampaa niistä ei ole siellä edes nähty muutamia yksittäisnäytöksiä lukuunottamatta. Tämä yhdistettynä kotivideojulkaisujen puuttumiseen on kuitenkin ollut omiaan luomaan elokuville suomalaisittain ainutlaatuista kulttimainetta. Siksi onkin todellinen kulttuuriteko, kun VLMedia toissa vuonna julkaisi koko satsin DVD:nä!

Satunnainen katsoja kiinnittää Halosen elokuvissa ensimmäisenä huomionsa seikkaan, joka leimaa koko miehen filmografiaa. Näytteleminen on teatraalista. Hyvin teatraalista. Näyttelijät lausuvat repliikkinsä sellaisella lihallisella fyysisyydellä, että en kuollaksenikaan muista vastaavaa missään toisessa elokuvassa nähneeni. Lähemmäs pääsee ehkä hahmojensa häiritsevyyteen kauhunsa pohjaava kulttiklassikko Sleepaway Camp (1983). Sekin on äärimmäisen huono vertailukohta. Jouko Turkan fyysisen ja raivoisan metodin sisäistänyt Halonen on luonut kokonaan oman todellisuuden, joka on rosoinen yhdistelmä turkkalaista teatteria, halpaa exploitaatioelokuvaa ja teatterikorkeakoulumaista performanssitaidetta. 

Jo Halosen debyyttiohjaus Back to the USSR (1992) iskee suoraan vyön alle. Suomalaisessa elokuvahistoriassa täysin ainutlaatuinen elokuva kertoo Neuvostoliiton romahtamisesta katkeroituneesta pikkukylän viimeisestä stalinistista, joka saa vieraakseen itse Vladimir Lenininiä kovasti muistuttavan vampyyrin. Äärimmäisen halvalla kuvattu, äärimmäisen omalaatuinen tragikoominen örvellys on makaaberi tulkinta 1900-luvun lopun sukupolven suurimmasta aatehistoriallisesta mullistuksesta. Piti sen rujosta ulkoasusta, raivokkaasta näyttelemisestä ja väliin todella mauttomasta huumorista tai ei, on elokuvaa äärimmäisen mielenkiintoista seurata jo pelkästään siksi, ettei tällaisia elokuvia yksinkertaisesti ole montaa tehty. Omalla tavallaan Halonen saa kerrottua poikkeuksellisella teoksellaan jotain hyvin olennaista ihanteiden katoamisesta.

Myös toisella elokuvallaan Halonen jatkoi varsin ainutlaatuisella linjalla, tällä kertaa jopa genrensä osalta. Luulitteko että Iron Sky oli ensimmäinen suomalainen scifi-elokuva? Sitten ette ole nähneet Lipton Cocktonia! Suomalainen kyperpunk-elokuva Blade Runnerin hengessä valmistui vuonna 1995 Suomen sukeltaessa syvimpään lamaan. Budjetti oli edelleen pieni, mutta se ei näy lopputuloksessa oikeastaan mitenkään. Teatteritausta näkyy kekseliäisyytenä sekä lavastuksessa että sen visuaalisessa ilmaisussa. Sanoisin jopa, että budjettiinsa nähden Lipton Cockton on yksi komeimpia näkemiäni scifi-elokuvia. Ja toisin kuin Iron Sky, se on sekä kuvastoltaan että juoneltaan aidosti omaperäinen pieni klassikko.

Materialismin, kapitalismin, yksilökeskeisyyden ja maskuliinisuuden kritiikki on paikoin kuitenkin varsin korkealentoista, eikä elokuvaa voi siksi aivan kenelle tahansa suositella. Suoraviivaisempana juonielokuvana se tuntui itselleni puitteistaan huolimatta jopa pieneltä pettymykseltä verrattuna Back to the USSR:n pidättelemättömään häröilyyn.

Todellinen kulttiklassikko Joulubileet (1996) on Halosen omannäköisin elokuva. Kesäiseen Helsinkiin sijoittuvassa elokuvassa pikkurikolliset järjestävät kovien panosten joulujuhlat vankilasta vapautuvalle toverilleen. Kaikista Halosen elokuvista juuri Joulubileet hyödyntää pääosanesittäjiensä teatraalista esiintymistä kaikkein parhaiten. Pääasiassa yhteen tilaan sijoittuva elokuva muistuttaa paikoin filmattua teatteria, mitä sävytetään äärimmäisen elokuvallisilla visualisoinneilla. Tällä tavoitetaan suomalaisille komedioille poikkeuksellista hurjuutta ja välittömyyden tunnetta.

Elokuvan kulttimaine lienee kuitenkin peräisin muutamissa legendaarisissa kohtauksissa. Samalla kun miehet ottavat löylykilpailua komeroon rakennetussa saunassa, juhla-aterialle varastettu elävä sika pistää poskeensa juhlaruuat. Rujoudessaan lämminhenkinen tarina tuntuu ymmärtävän rikollisten sielunmaisemaa ja absurdista asetelmastaan huolimatta saavuttaa jopa sen kuuluisan joulufiiliksen. Kuullaanpa elokuvassa jopa evankeliumin ilosanomaa - vessanpöntön kautta (vertauskuvan ymmärtäminen saa nauramaan ääneen). Täydellinen elokuva vaihtoehtoista jouluelokuvaa etsivälle!

Joulubileet oli Halosen viimeinen todellinen kulttielokuva. Seuraavaa elokuvaa saatiin odottaa aina vuoteen 2002, jolloin esille astui uusi mies monella tapaa. Aleksis Kiven elämää leimasivat jo reilusti isompi budjetti, laajempi levitys ja huomattavasti valtavirtaisempi tyyli laajakuvaformaatteineen ja Tuomas Kantelisen säveltämine musiikkeineen. Myös aiemmissa elokuvissa pääosia esittänyt Jorma Tommila sai väistyä uusien kykyjen tieltä. Kriittiselle ja lähes anarkistiselle Haloselle oli myös jostain syttynyt vahva nationalistinen palo. Kotimaisena suurmiehen elämänkertaelokuvana se on kaikesta huolimatta poikkeuksellisen reipashenkinen, humoristinen ja persoonallinen tapaus. Pitkähkö kesto alkaa tosin tuntua, kun aiemmissa elokuvissa turkalaista teatteri-ilmaisua on tottunut katselemaan noin puoli tuntia vähemmän.

Aleksis Kiven elämä pohtii suomalaisuutta kansalliskirjailijan kautta. Aihe ei ole yhtään niin herkullinen kuin ihanteiden kuolemat tai pikkurikollisten elämä, eikä Halonen saa siitä myöskään yhtä paljon irti. Isommassa ja vakavammassa elokuvassa Halosen ajattelun karkeus ja jalostumattomuus pistävät silmään aiempaa enemmän. Kun vampyyri-Leninin jääminen kiinni petipuuhista oli vielä suhteellisen hauskaa symboliikkaa, tuntuu Runebergin ja Snellmannin ruotsinkielisyydelle naureskelu vähän lapselliselta. Samoin se paatoksellisuus, joka aiemmin oli mennyt ironian piikkin, alkaa isommassa elokuvassa tuntua vaivaannuttavalta.

Kalevala: uusi aika (2013) on monella tavalla loogista jatkoa Aleksis Kiven elämälle. Tässä elokuvassa Halosella on käytössään vielä suurempi budjetti ja se näkyykin väliin varsinaisena fantasiakuvastona. Voi vain kuvitella, mitä rahoittajat mahtoivat ajatella antaessaan Haloselle tällaisen budjetin, sillä mies on selvästi päättänyt tehdä elokuvallaan ihan mitä itse tahtoo. Tähän kuuluu muun muassa luopuminen perinteisen elokuvakerronan lainalaisuuksista ja siirtyminen lähes pamflettimaiseen rakenteeseen. Vuosikymmenien ajan asioita ja ilmiöitä osuvasti kuvannut ja tulkinnut ohjaaja on nyt noustanut itsensä jalustalle, sillä hänellä on tärkeää sanottavaa.

Ai mitäkö? Jotain sen suuntaista, että Kalevalaa on tulkittu väärin, koska ruotsalaiset ja ulkomaalaiset ovat saastuttaneet sen. Kahdella eri aikatasolla etenevä elokuva etenee välitekstien kautta erillisissä, huonosti kokonaisuuden muodostavissa episodeissa, joissa välillä seikkaillaan Kalevalan ajassa ja välillä seurataan lähitulevaisuuden pahisyritystä, jonka kellarissa on myyttinen Sampo. Sekava ja yleisönsä täydellisesti kadottanut elokuva on kenties tarkoitettu enemmän ajatusten herättäjäksi, kuin valmiiksi puheenvuoroksi. Se selittäisi sen, miksi Halonen kierteli niin antaumuksella pitkin kotimaan kirjastoja elokuvan teemoista luennoimassa kuin lähetyssaarnaaja ikään.

Hyvä elokuva Kalevala: uusi aika ei missään tapauksessa ole, mutta vähintäänkin kiinnostava elokuvallinen kokeilu kaikesta huolimatta. Se että näin epätyypillinen elokuva saa käyttöönsä suuren budjetin tässä maassa on jo sinänsä syy katsoa se. Vähintäänkin se saa pohtimaan, millaisen spektaakkelin Halonen olisi kyseisellä rahalla Back to the USSR:sta tai Lipton Cocktonista taikonut.

Joku voisi erehtyä pitämään Halosta ylimielisyyteen taipuvana, liian suuren itsetunnon vuosien varrella kasvattaneena taidehörhönä. Se olisi kuitenkin aliarviointia. Pikemminkin Jari Halonen on sataprosenttisesti itseensä ja visioihinsa uskova luova hullu, oli kyseessä sitten pienen budjetin humoristinen taideleffa tai suuren budjetinluokan kulttuurisaarna. Halonen tekee mitä haluaa ja se hänelle sallittakoon. Suomalainen elokuva olisi paljon köyhempi ilman hänenlaistaan hienhajuista väriläiskää.

Back to the USSR 4/5
Lipton Cockton 3/5
Joulubileet 5/5
Aleksis Kiven elämä 3/5
Kalevala: uusi aika 2,5/5