Jos jota kuta voi kutsua suomifilmin pahaksi pojaksi, jonka rinnalla niin Harlinin Renny kuin Spedekin ovat sovinnaisia hymypoikia, se on ehdottomasti Jari Halonen. Jumalan teatterilla aikoinaan maineeseen noussut Jouko Turkan kasvatti on kulkenut visusti omia polkujaan jo kolmannelle vuosikymmenelle ulottuvan uransa aikana, jonka tuotoksena on ollut viisi palaa suomalaista elokuvahistoriaa.
Halosen elokuvat eivät ole olleet varsinaisia menestyksiä, itse asiassa niistä jokainen on vähintäänkin flopannut pahasti teatterikierroksillaan. Useampaa niistä ei ole siellä edes nähty muutamia yksittäisnäytöksiä lukuunottamatta. Tämä yhdistettynä kotivideojulkaisujen puuttumiseen on kuitenkin ollut omiaan luomaan elokuville suomalaisittain ainutlaatuista kulttimainetta. Siksi onkin todellinen kulttuuriteko, kun VLMedia toissa vuonna julkaisi koko satsin DVD:nä!
Satunnainen katsoja kiinnittää Halosen elokuvissa ensimmäisenä huomionsa seikkaan, joka leimaa koko miehen filmografiaa. Näytteleminen on teatraalista. Hyvin teatraalista. Näyttelijät lausuvat repliikkinsä sellaisella lihallisella fyysisyydellä, että en kuollaksenikaan muista vastaavaa missään toisessa elokuvassa nähneeni. Lähemmäs pääsee ehkä hahmojensa häiritsevyyteen kauhunsa pohjaava kulttiklassikko Sleepaway Camp (1983). Sekin on äärimmäisen huono vertailukohta. Jouko Turkan fyysisen ja raivoisan metodin sisäistänyt Halonen on luonut kokonaan oman todellisuuden, joka on rosoinen yhdistelmä turkkalaista teatteria, halpaa exploitaatioelokuvaa ja teatterikorkeakoulumaista performanssitaidetta.
Jo Halosen debyyttiohjaus Back to the USSR (1992) iskee suoraan vyön alle. Suomalaisessa elokuvahistoriassa täysin ainutlaatuinen elokuva kertoo Neuvostoliiton romahtamisesta katkeroituneesta pikkukylän viimeisestä stalinistista, joka saa vieraakseen itse Vladimir Lenininiä kovasti muistuttavan vampyyrin. Äärimmäisen halvalla kuvattu, äärimmäisen omalaatuinen tragikoominen örvellys on makaaberi tulkinta 1900-luvun lopun sukupolven suurimmasta aatehistoriallisesta mullistuksesta. Piti sen rujosta ulkoasusta, raivokkaasta näyttelemisestä ja väliin todella mauttomasta huumorista tai ei, on elokuvaa äärimmäisen mielenkiintoista seurata jo pelkästään siksi, ettei tällaisia elokuvia yksinkertaisesti ole montaa tehty. Omalla tavallaan Halonen saa kerrottua poikkeuksellisella teoksellaan jotain hyvin olennaista ihanteiden katoamisesta.
Myös toisella elokuvallaan Halonen jatkoi varsin ainutlaatuisella linjalla, tällä kertaa jopa genrensä osalta. Luulitteko että Iron Sky oli ensimmäinen suomalainen scifi-elokuva? Sitten ette ole nähneet Lipton Cocktonia! Suomalainen kyperpunk-elokuva Blade Runnerin hengessä valmistui vuonna 1995 Suomen sukeltaessa syvimpään lamaan. Budjetti oli edelleen pieni, mutta se ei näy lopputuloksessa oikeastaan mitenkään. Teatteritausta näkyy kekseliäisyytenä sekä lavastuksessa että sen visuaalisessa ilmaisussa. Sanoisin jopa, että budjettiinsa nähden Lipton Cockton on yksi komeimpia näkemiäni scifi-elokuvia. Ja toisin kuin Iron Sky, se on sekä kuvastoltaan että juoneltaan aidosti omaperäinen pieni klassikko.
Materialismin, kapitalismin, yksilökeskeisyyden ja maskuliinisuuden kritiikki on paikoin kuitenkin varsin korkealentoista, eikä elokuvaa voi siksi aivan kenelle tahansa suositella. Suoraviivaisempana juonielokuvana se tuntui itselleni puitteistaan huolimatta jopa pieneltä pettymykseltä verrattuna Back to the USSR:n pidättelemättömään häröilyyn.
Todellinen kulttiklassikko Joulubileet (1996) on Halosen omannäköisin elokuva. Kesäiseen Helsinkiin sijoittuvassa elokuvassa pikkurikolliset järjestävät kovien panosten joulujuhlat vankilasta vapautuvalle toverilleen. Kaikista Halosen elokuvista juuri Joulubileet hyödyntää pääosanesittäjiensä teatraalista esiintymistä kaikkein parhaiten. Pääasiassa yhteen tilaan sijoittuva elokuva muistuttaa paikoin filmattua teatteria, mitä sävytetään äärimmäisen elokuvallisilla visualisoinneilla. Tällä tavoitetaan suomalaisille komedioille poikkeuksellista hurjuutta ja välittömyyden tunnetta.
Elokuvan kulttimaine lienee kuitenkin peräisin muutamissa legendaarisissa kohtauksissa. Samalla kun miehet ottavat löylykilpailua komeroon rakennetussa saunassa, juhla-aterialle varastettu elävä sika pistää poskeensa juhlaruuat. Rujoudessaan lämminhenkinen tarina tuntuu ymmärtävän rikollisten sielunmaisemaa ja absurdista asetelmastaan huolimatta saavuttaa jopa sen kuuluisan joulufiiliksen. Kuullaanpa elokuvassa jopa evankeliumin ilosanomaa - vessanpöntön kautta (vertauskuvan ymmärtäminen saa nauramaan ääneen). Täydellinen elokuva vaihtoehtoista jouluelokuvaa etsivälle!
Joulubileet oli Halosen viimeinen todellinen kulttielokuva. Seuraavaa elokuvaa saatiin odottaa aina vuoteen 2002, jolloin esille astui uusi mies monella tapaa. Aleksis Kiven elämää leimasivat jo reilusti isompi budjetti, laajempi levitys ja huomattavasti valtavirtaisempi tyyli laajakuvaformaatteineen ja Tuomas Kantelisen säveltämine musiikkeineen. Myös aiemmissa elokuvissa pääosia esittänyt Jorma Tommila sai väistyä uusien kykyjen tieltä. Kriittiselle ja lähes anarkistiselle Haloselle oli myös jostain syttynyt vahva nationalistinen palo. Kotimaisena suurmiehen elämänkertaelokuvana se on kaikesta huolimatta poikkeuksellisen reipashenkinen, humoristinen ja persoonallinen tapaus. Pitkähkö kesto alkaa tosin tuntua, kun aiemmissa elokuvissa turkalaista teatteri-ilmaisua on tottunut katselemaan noin puoli tuntia vähemmän.
Aleksis Kiven elämä pohtii suomalaisuutta kansalliskirjailijan kautta. Aihe ei ole yhtään niin herkullinen kuin ihanteiden kuolemat tai pikkurikollisten elämä, eikä Halonen saa siitä myöskään yhtä paljon irti. Isommassa ja vakavammassa elokuvassa Halosen ajattelun karkeus ja jalostumattomuus pistävät silmään aiempaa enemmän. Kun vampyyri-Leninin jääminen kiinni petipuuhista oli vielä suhteellisen hauskaa symboliikkaa, tuntuu Runebergin ja Snellmannin ruotsinkielisyydelle naureskelu vähän lapselliselta. Samoin se paatoksellisuus, joka aiemmin oli mennyt ironian piikkin, alkaa isommassa elokuvassa tuntua vaivaannuttavalta.
Kalevala: uusi aika (2013) on monella tavalla loogista jatkoa Aleksis Kiven elämälle. Tässä elokuvassa Halosella on käytössään vielä suurempi budjetti ja se näkyykin väliin varsinaisena fantasiakuvastona. Voi vain kuvitella, mitä rahoittajat mahtoivat ajatella antaessaan Haloselle tällaisen budjetin, sillä mies on selvästi päättänyt tehdä elokuvallaan ihan mitä itse tahtoo. Tähän kuuluu muun muassa luopuminen perinteisen elokuvakerronan lainalaisuuksista ja siirtyminen lähes pamflettimaiseen rakenteeseen. Vuosikymmenien ajan asioita ja ilmiöitä osuvasti kuvannut ja tulkinnut ohjaaja on nyt noustanut itsensä jalustalle, sillä hänellä on tärkeää sanottavaa.
Ai mitäkö? Jotain sen suuntaista, että Kalevalaa on tulkittu väärin, koska ruotsalaiset ja ulkomaalaiset ovat saastuttaneet sen. Kahdella eri aikatasolla etenevä elokuva etenee välitekstien kautta erillisissä, huonosti kokonaisuuden muodostavissa episodeissa, joissa välillä seikkaillaan Kalevalan ajassa ja välillä seurataan lähitulevaisuuden pahisyritystä, jonka kellarissa on myyttinen Sampo. Sekava ja yleisönsä täydellisesti kadottanut elokuva on kenties tarkoitettu enemmän ajatusten herättäjäksi, kuin valmiiksi puheenvuoroksi. Se selittäisi sen, miksi Halonen kierteli niin antaumuksella pitkin kotimaan kirjastoja elokuvan teemoista luennoimassa kuin lähetyssaarnaaja ikään.
Hyvä elokuva Kalevala: uusi aika ei missään tapauksessa ole, mutta vähintäänkin kiinnostava elokuvallinen kokeilu kaikesta huolimatta. Se että näin epätyypillinen elokuva saa käyttöönsä suuren budjetin tässä maassa on jo sinänsä syy katsoa se. Vähintäänkin se saa pohtimaan, millaisen spektaakkelin Halonen olisi kyseisellä rahalla Back to the USSR:sta tai Lipton Cocktonista taikonut.
Joku voisi erehtyä pitämään Halosta ylimielisyyteen taipuvana, liian suuren itsetunnon vuosien varrella kasvattaneena taidehörhönä. Se olisi kuitenkin aliarviointia. Pikemminkin Jari Halonen on sataprosenttisesti itseensä ja visioihinsa uskova luova hullu, oli kyseessä sitten pienen budjetin humoristinen taideleffa tai suuren budjetinluokan kulttuurisaarna. Halonen tekee mitä haluaa ja se hänelle sallittakoon. Suomalainen elokuva olisi paljon köyhempi ilman hänenlaistaan hienhajuista väriläiskää.
Back to the USSR 4/5
Lipton Cockton 3/5
Joulubileet 5/5
Aleksis Kiven elämä 3/5
Kalevala: uusi aika 2,5/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Älä mainosta, älä spämmää. Muista, että mielipiteet ovat mielipiteitä ja asiat riitelevät, eivät ihmiset.