Rogue One - mitäänsanomaton fanifilmi

Rogue One: A Star Wars Story (2016)
Lajityyppi: Toiminta, seikkailu, sci-fi
Levittäjä: Walt Disney Studios Motion Pictures AB
Ohjaaja: Gareth Edwards
Pääosissa: Felicity Jones, Diego Luna, Ben Mendelsohn, Forest Whitaker, Mads Mikkelsen, Donnie Yen, Wen Jiang, Riz Ahmed, Alan Tudyk
Ensi-ilta: 14.12.2016
Kesto: 2h 13 min
Ikäraja: 12

Kaikki muistavat alkuperäisen Star Wars -elokuvan aloitusjakson, jossa iso paha Imperiumi ajaa takaa kapinallisten tähtilaivaa saadakseen takaisin näiden varastamat Kuolontähden piirrustukset. Harvempi kuitenkaan on jäänyt pohtimaan, kuinka kapinalliset itse asiassa saivat piirrustukset haltuunsa. Jostain syystä tämä on valittu aiheeksi sarjan uusimmalle elokuvalle.

Oscar-voittaja Felicity Jones on nuori kapinallinen, jonka isä työskentelee Imperiumin teknikkona. Ryhmä imperiumin vastustajia haluaa etsiä hänet käsiinsä, sillä isän nykyisen projektin huhutaan olevan jättimäinen planeettoja tuhoava avaruusasema, Kuolontähti. Kapinallisten täytyy keksiä keino avaruusaseman heikkouksien löytämiseksi ja niiden toimittamiseksi kapinallisten johtajille.
Rogue One: A Star Wars Story on ensimmäinen Star Wars elokuva, joka ei ole osa numeroitua saagaa. Se on itsenäinen kertomus, mutta samalla esiosa sarjan avauselokuvalle. Kirjaimellisesti, sillä elokuva päättyy siihen mistä alkuperäinen Tähtien sota alkaa.

Elokuva on suunnattu puhtaasti sarjan faneille. On vaikea kuvitella satunnaisen katsojan pysyvän kärryillä elokuvan käänteistä, jos sarjan muut elokuvat eivät ole tuttuja. Tämä ei sinänsä ole huono juttu, mutta ikävä kyllä se näkyy käsikirjoituksessa lievänä laiskuutena. Tekijät eivät ole nähneet tarpeelliseksi pohjustaa tai korostaa tapahtumia, koska olettavat merkitysten olevan katsojille entuudestaan selviä. Tämä ehkäisee tehokkaasti kaikenlaisen jännitteen syntymisen.

Star Wars on sarja, joka on saavuttanut maineensa paitsi tarinansa ja universuminsa, ennen kaikkea kiehtovien ja moniulotteisten hahmojensa vuoksi. Tämä on Rogue Onen heikoin lenkki. Elokuvan hahmot eivät ole kovin kiinnostavia. Päähenkilöt ovat hauskoja ja pahikset ilkeitä, mutta kenestäkään ei tee mieli tietää lisää samalla tavalla kuin Luke Skywalkerista ja kumppaneista.

Kaksi suurta poikkeusta kumminkin löytyy. Alkuperäisen Tähtien sodan konna Kapteeni Tarkin on herätetty henkiin uusimman teknologian avulla. Brittiläinen näyttelijälegenda Peter Cushingin tulkitsema hahmo nähdään elokuvassa liikkeenkaappausteknologian henkiinherättämänä. Yli 20 vuotta sitten kuolleen näyttelijän näkeminen uudessa roolissa on surrealistinen kokemus. Myös itse Darth Vader tekee paluun valkokankaille 13 vuoden tauon jälkeen. Ikävä kyllä hänen roolinsa on varsin minimaalinen.

Rogue One on ihan hauska toimintaelokuva, mutta se ei pelasta sitä olemasta suuren luokan pettymys. Se on harmitonta viihdettä sarjan faneille, mutta Star Wars-elokuvalta on lupa odottaa enemmän. Rogue One ei tarjoa mitään olennaisesti uutta ja kiinnostavaa, mikä saa pohtimaan, miksi tämä tarina piti ylipäänsä kääntää elokuvaksi. Lopputulos on kuin ison budjetin mitäänsanomaton fanifilmi.

2/5

Ensitunnelmat Rogue Onesta...

Rogue One on nyt nähty ja olen sanalla sanoen ristiriitaisissa tunnelmissa.

Force Awakensin pettymyksen jälkeen olin laskenut odotukseni uusia Star Wars -elokuvia kohtaan maltilliselle tasolle, eikä ajatus spinoff-elokuvista varsinaisesti ole ikinä herättänyt minussa suurta intoa. Minusta Star Warsissa on parasta nimen omaan se iso eeppinen tarina. Keskittyminen vain tiettyyn osa-alueeseen tuntuu ajatuksena jotenkin oudolta.

Elokuvan katsominen ei juuri muuttanut ajatuksiani. Rogue One on toiminta/sotaelokuva Star Wars -universumissa. Siinä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta hämmästyin kuinka paljon kaipasin jedejä, valomiekkataistelua ja Voiman läsnäoloa. Kun tarinakin on vain "puuttuva palanen" suuressa tarinassa, jonka lopputulos on kaikkien tiedossa, en millään tahtonut saada itseäni kiinnostumaan siitä.

Rogue One on ehkä ohjaaja Gareth Edwardsin elokuvista paras, mutta se ei kyllä varsinaisesti paljon sano. Ohjaaja tuntuu rakastavan buildupia niin paljon, että unohtaa payoffin. Tässä elokuvassa ei tunnu oikein olevan kumpaakaan. Ilmeisesti suunnitteluvaiheessa ei ole osattu päättää, pohjustetaanko tässä nyt suurta finaalia vai alkuperäistä Tähtien sotaa varten.

Toki elokuvassa on paljon hyvääkin, mutta suurin osa siitä on lähinnä melko itsestäänselvää fan serviceä. Darth Vader esiintyy elokuvassa vähän enemmän kuin odotin ja jokainen hetki oli luonnollisesti näkemisen arvoinen. Myös se, että jo edesmenneitä tai vanhentuneita näyttelijöitä herätettiin henkiin motion capture -menetelmällä oli ihan siisti juttu. Mutta siinäpä se oikeastaan on.

Elokuvassa parasta on oikeastaan se, ettei sen tarvitse perustella itseään osana Star Wars -saagaa Siinä missä Force Awakensin epäonnistuminen kouraisi syvältä, koska se joudutaan katsomaan ikuisesti osana suurta kertomusta, Rogue Onen voi ohittaa ihan tavallisena viihde-elokuvana. Se on elokuva, jota ei olisi tarvinnut tehdä ja jos siitä ei pidä, sen olemassaolon voi unohtaa yhtä helposti.
Ehkä käyn katsomassa elokuvan vielä uudestaan. Tällä hetkellä fiilis on vähän "meh".

Varsinainen arvostelu tulee myöhemmin.

Arrival (2016) - Mestariteos on saapunut

Arrival (2016)
Ohjaaja: Denis Villeneuve
Pääosissa: Amy Adams, Jeremy Renner, Forest Whitaker, Michael Stuhlbarg, Mark O'Brien
Ensi-ilta: 2.12.2016
Kesto: 1h 56 min
Ikäraja: 12

Kun avaruusolioiden saapumisesta kertova elokuva alkaa sydäntäsärkevällä montaasilla äidin ja tämän nuorena kuolevan tyttären lyhyestä elämästä, tietää katsovansa jotain poikkeuksellista. Arrival ei olekaan perinteinen Hollywoodin tehosterymistely, vaan vähäeleinen, vahva ja älykäs scifidraama, jonka keskiössä on suurista teemoista huolimatta inhimillinen tarina.

Amy Adams näyttelee huippuluokan kielitieteilijää, Louisea, joka hälytetään avuksi ihmiskunnan saatua vieraita tähtien takaa. Tusina avaruusaluksia on saapunut leijumaan eri puolille maailmaa. Tiedeyhteisö yrittää kuumeisesti löytää yhteisen kielen muukalaisten kanssa samalla, kun jännitteet suorempaa toimintaa kannattavien militaristien kanssa kasvavat. Yhdessä matemaatikko kollegansa (Jeremy Renner) kanssa Louise onnistuukin pääsemään hyvälle muukalaisten kommunikaatiosta. Kieli on kuitenkin vaarallisempi kuin moni tuliase ja yksikin väärin tulkittu sana voi johtaa maailmojen väliseen sotaan.

Arrival on pitkästä aikaa aidosti tuore ja innovatiivinen suuren budjetin teatterielokuva. Eric Heissererin käsikirjoitus on suorastaan mestarillinen. Arrival on elokuva kommunikaation, ymmärryksen ja yhteistyön tärkeydestä, mutta parhaiden scifielokuvien tapaan menee myös rohkeasti epämukavuusalueelle. Elokuva kyseenalaistaa koko tapamme kokea todellisuutta ja tekee sen nerokkaasti kielitieteen avulla.

Elokuva edustaa tieteisfiktiota parhaimmillaan. Se ottaa todellisen tieteellisen hypoteesin ja rakentaa sen ympärille persoonallisen, katsojaa haastavan ja älyllisesti palkitsevan tarinan. Mieleen tulee myös M. Night Shyamalanin tuotokset, eikä vähiten lopun nerokkaasta yllätyspaljastuksesta johtuen.
 
Ohjaaja Denis Villeneu on vakiinnuttanut paikkansa yhtenä Hollywoodin eturivin tekijöistä elokuvillaan Enemy ja Sicario. Arrival on Villeneun paras elokuva tähän asti. Vaikka elokuva ei nousisikaan kaikkein suurimpien scifi-elokuvien joukkoon, se on silti poikkeuksellisen hienosti näytelty, upeasti kuvattu ja mestarillisesti kirjoitettu elokuva, joka pitää ehdottomasti nähdä.
Arrival on vuoden 2016 parhaita elokuvia, ellei jopa paras. Todella sääli, jos elokuva ei juhli maaliskuun Oscar-karkeloissa.

5/5

The Conjuring 2 - kauhuleffojen jatko-osien kirous murtuu

Kirottu 2

The Conjuring 2 (2016)

Ohjaaja: James Wan

Pääosissa: Vera Farmiga, Patrick Wilson, Simon McBurney, Franka Potente, Frances O'Connor

Ensi-ilta: 8.6.2016

Kesto: 2h 14 min

Ikäraja: 16

Kaikkihan sen tietävät: kauhuelokuvien jatko-osat ovat puhdasta rahastusta. Ne ovat sarjatuotettua sontaa, joilla ei pyritä mihinkään muuhun kuin viemään rahat tyhmiltä teineiltä ennen kuin sana niiden huonoudesta ehtii kiriä heidän korviinsa. Kukaan ei ilmeisesti kertonut tätä Kirottu 2:n tekijöille, sillä elokuva muodostaa todella harvinaisen poikkeuksen totuttuun sääntöön. Se ole ainoastaan yhtä hyvä kuin vuonna 2013 ilmestynyt edeltäjänsä - se on parempi.

Löyhästi tositapahtumiin perustuva elokuva kertoo tosielämän haamujengipariskunnasta, Ed ja Lorraine Warrenista, jotka ratkovat työkseen paranormaaleja mysteerejä. Kun vielä edellisessä elokuvassa pysyttiin visusti perinteisessä amerikkalaisessa kauhuympäristössä, jatko-osa vie Warrenit Thatcherin ajan Englantiin. Enfieldissä sijaitsevassa esikaupunkitalossa yksinhuoltajaäitiä perheineen piinaava aave on kuitenkin vain yksi Warrenien murheista, sillä selvännäkijäkyvyistään tunnettua Lorrainea kalvaa enne miehensä kuolemasta pahansuovan nunnademonin käsittelyssä.

Kirottu 2 on varsin itsenäinen teos verrattuna edeltäjäänsä. Warreneja lukuunottamatta itse tarinalla ei ole mitään tekemistä edellisen elokuvan tapahtumien kanssa. Kirottu-sarja muistuttaa paljon suosittujen Neiti Marplen ja Hercule Poirotin kaltaisten dekkarisarjojen formaattia, jossa itsenäisten tarinoiden ainoa yhdistävä tekijä on niitä tutkiva päähenkilö. Elokuvasta nauttiakseen ei välttämättä tarvitse olla katsonut edellistä elokuvaa.

James Wan tätä nykyä Hollywoodin kuumin kauhuelokuviin erikoistunut ohjaaja. Aina ensimmäisestä Saw-elokuvasta lähtien hän on onnistunut säilyttämään korkean tasonsa, oli hänelle tarjottu käsikirjoitus millainen tahansa. Hän onnistuu lähestulkoon ainoana nykyohjaajana yhdistämään perinteisen tunnelmanrakentelun nuoren yleisön suosimaan säikyttelykauhuun siten, että lopputulos miellyttää kaikenlaista kauhuelokuvista pitävää yleisöä.

Ensimmäinen Kirottu -elokuva kuului viime vuosien kiinnostavimpiin kauhu-uutuuksiin. Jatko-osa laittaa kuitenkin selvästi paremmaksi syventämällä hahmoja ja puhaltamalla muutoin tuttuja polkuja kulkevaan kauhurainaan uutta hehkua. Elokuvassa on kauhistelun lisäksi myös yllättävän paljon sydämellisyyttä ja huumoria. Kauhuelokuville hyvin epätyypillisesti hahmoista oppii välittämään elokuvan aikana sen verran, että näiden kohtalo kiinnostaa aidosti. Elokuva ei ole pelottava vain siksi, että kova ääni tärähtää pimeässä elokuvasalissa silloin kun sitä vähiten odottaa.

Kaikkia lajityypin sudenkuoppia ei Kirottu 2 kuitenkaan onnistu välttämään. Yritys kertoa yksinkertaista edeltäjäänsä kunnianhimoisempi ja monimutkaisempi tarina on kunnioitettava pyrkimys, jonka kääntöpuolena on kauhuelokuvalle pitkähkö kesto. Elokuvalla myös kestää turhan kauan päästä itse asiaan. Aikaa siihen, että Warrenit saapuvat Englantiin kuluu yli tunti.

Parhaat kauhuelokuvat ovat syvällisiä tarinoita, jotka heijastelevat oman aikakautensa pelkoja ja tuntemuksia. Kirottu 2 pyrkii kuitenkin olemaan vain viihdyttävä kauhuraina ilman turhia hienouksia. Siinä se onnistuu erinomaisesti. Kauhuelokuvajatko-osana se saattaa muut kaltaisensa häpeään.

4/5

Star Wars: The Force Awakens (2015)

Viime jouluna kirjoitin pitkät, rehelliset arviot kaikista Star Wars -saagan osista. Nyt kun toukokuun alussa vietimme May the 4th Be With You -päivää, sain taas tekosyyn katsoa uusiksi sarjan uusimman osan. Nyt lienee korkea aika antaa vastaava käsittely tälle elokuvalle kuin aiemmillekin osille. Siispä raaka, sensuroimaton ja pitkälle pohdittu mielipiteeni on tässä:

The Force Awakens oli monella tavalla minulle se, mitä Pimeä uhka oli edeltävälle sukupolvelle. Hype elokuvan ympärillä oli ennennäkemätön. En muista milloinkaan olleeni niin innoissani yhdestä elokuvasta sitten ensimmäisen Spider-Manin. Ikävä kyllä en ole enää 10-vuotias pikkupoika, jolle jokainen uusi elokuva on parasta ikinä, eikä Star Wars -elokuvalla ollut lupa olla mitään muuta. Niinpä tuoreeltaan elokuva oli massiivinen pettymys.

The Force Awakens aiheutti saman reaktion kuin edellisen kesän Jurassic World, yksi viime vuosien huonoimmista teatterissa näkemistäni elokuvista. Ennakko-odotukset, trailerit ja tekijöiden markkinointipuheet tuntuivat johtavan tietoisesti harhaan. Uuden ja jännittävän sijaan saimme matalaotsaisen jatko-osan, joka keskittyi lähinnä rahastamaan katsojan nostalgiannälällä. Ensijärkytyksen jälkeen oli tietysti selvää, ettei The Force Awakens nyt ihan niin huono sentään ole, mutta kompastuu kyllä kiistatta samoihin sudenkuoppiin.

Otetaan ensiksi se kaikkein ilmiselvin juttu. The Force Awakens on Uuden toivon remake. Se nyt vain on fakta, aivan sama miten hypestä sokaistuneet fanipojat (kuten Chris Stuckman) yrittävät selittää mustan valkoiseksi.

Kyllä, se on ymmärrettävää, että sarjan seitsemäs osa tuntuu pakostakin tutulta. Ymmärrän sen ja osasin odottaa sitä. Ymmärrän myös formaatin käsitteen. Star Wars -elokuva alkaa tekstiskrollauksella ja päättyy yhteenottoon sankarin ja vihollisen kesken. Sekin on selvää. Minulla ei sinänsä ole mitään nostalgiaviittauksiakaan vastaan. Ikävä kyllä kyse ei ole siitä. Ongelma on siinä, että The Force Awakensin käsikirjoitus on konkreettisten tapahtumien osalta 89 % kopio Uudesta toivosta - ja loput Imperiumin vastaiskusta ja Jedin paluusta. Minusta tästä asiasta ei kannata kiistellä sen enempää. Kopio mikä kopio.

Prequelit toteuttivat tämän tasapainoilun uuden ja vanhan välillä paljon paremmin. Jokainen prequel-elokuva sisältää viitteitä alkuperäiseen trilogiaan, toistaa samaa tuttua kolminäytöksistä rakennetta ja on selkeästi Star Wars -formaatissa, mutta yksikään niistä ei tunnu kopiolta. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että elokuvien motiivina ei ole rahastaa nostalgialla, vaan kertoa uusi tarina.
 
On aivan selvää, että The Force Awakensin tarkoitus oli vakuuttaa Star Wars -fanit siitä, että Disney osaa tehdä Star Wars -elokuvia. Siksi uuden trilogian avauksesta haluttiin tehdä niin tuttu, turvallinen ja riskitön fanifilmi kuin vain suinkin mahdollista. Koska yleinen ajatus on, että prequeleista ei pidä kukaan ja kaikki rakastavat alkuperäistä trilogiaa, elokuvan piti muistuttaa alkuperäistä trilogiaa mahdollisimman paljon.

Ikävä kyllä tämä tarkoitti myös sitä, että asetelma piti palauttaa status quohon. Jedin paluun onnellinen loppu pyyhitään pois mielikuvituksettomasti alkutekstijaksolla. Imperiumin tilalle nousee visuaalisesti identtinen First Order, kapinalliset muodostavat "Vastarinnan" jota johtaa Prinsessa Leia. Aha. Paitsi että tällä tehdään tyhjäksi kaikki alkuperäisen trilogian tapahtumat, luodaan sillä myös turhaa vertailukohtaa, jota elokuva ei kestä. Sen kummemmin hyvikset kuin pahiksetkaan eivät nouse edeltäjiensä varjosta. Vastarinta on köyhän miehen Rebel Alliance ja The First Order yhtä wannabe-imperiumi kuin sen johtajat.
Tämä harmittaa erityisesti siksi, että elokuvan avauskohtaus antaa lupauksen huomattavasti paremmasta. First Order suorittaa alussa ihan legitiimin kansanmurhan! Tällaista pahuutta ei ole Star Wars -elokuvissa aiemmin nähty. Kohtaus on vaikuttava ja sisältää yhden elokuvan harvoista oikeasti muistettavista visuaalisista oivalluksista, verisen Stormtrooper-kypärän. Siksi on todella turhauttavaa, kun kokonaisten planeettojen tuho ei tunnu yhtään miltään. Sillä ei ole painoa, koska emme tiedä näistä planeetoista mitään. Alkuperäisessä Tähtien sodassa Alderaanin tuho tuntui joltakin, koska se oli Prinsessa Leian koti. Nyt kenenkään tärkeän hahmon ei edes viitata omaavan mitään yhteyttä räjäytettäviin maailmoihin.

Elokuvan ylivoimaisesti heikoin yksittäinen juttu on ilmanmuuta Starkiller Base, eli kolmas kuolontähti. Voi että minä inhoan tätä elementtiä. Jos jo Jedin paluun toinen kuolontähti oli mielikuvituksen köyhyyttä, niin Starkiller Base vaikuttaa lähinnä itsestään epävarman nörtin yritykseltä olla suututtamatta ketään ja pelata niin varman päälle, että lopputulos on lähinnä säälittävä. Tämän uuden avaruusaseman ainoa konkreettinen ero aiempiin on se, että se on isompi. Se jopa sanotaan itse elokuvassa. Tämä ei sinänsä ole ongelma, mutta kun Starkiller Base on tähänastisista kuolontähdistä kaikkein vähinten uhkaavin.

Kun muistaa, miten iso juttu alkuperäisen kuolontähden räjäyttäminen oli alkuperäisessä elokuvassa, herättää puhdasta raivoa, kun puheiden mukaan vielä isompi ja mahtavampi avaruusasema tuhoutuu melkeinpä siinä sivussa ja puolivahingossa. Toinen kuolontähti sentään oli vielä kesken ja muutenkin kuvasti Imperiumin kyvyttömyyttä oppia virheistään. Alkuperäinen kuolontähti oli Luke Skywalkerin hahmon kaaren kliimaksi, jossa hän kasvoi unelmoijasta sankariksi. Toinen kuolontähti toimi Landon hyvityksenä hänen aiemmasta petoksestaan. Ja kuka Starkiller Basen tuhoaa? Joku helvetin Poe, joka viettää valtaosan elokuvasta tapahtumien ulkopuolella!


Täytyy myös sanoa, että minua ärsyttää aivan jumalattomasti Chris Stuckmannin kaltaiset fanipojat, jotka sokaistuvat tutusta estetiikasta niin paljon, että ovat valmiita katsomaan läpi sormien kaikki elokuvien viat. Minua kiinnostaisi, MIKSI elokuvan pitää näyttää alkuperäiseltä trilogialta? Alkuperäinen trilogia oli oman aikansa tuote, joka oli sidottu sen ajan teknologiaan. Muistatteko miten dramaattiselta prequel-elokuvien uusi tyyli tuntui aikoinaan? Olisin paljon mieluummin nähnyt samanlaisen loikkauksen visuaalisesta tyylistä toiseen myös alkuperäisen trilogian ja jatko-osatrilogian välillä. Se ei vaadi minkään sortin taitoa päivittää Stormtrooppereiden kypärät virtaviivaisemmiksi tai maalata X-siipihävittäjät mustiksi.
The Force Awakens on J.J. Abramsin elokuva hyvässä ja eteenkin pahassa. Anteeksi nyt vain kaikki JJ-fanit, mutta hän ei ole erityisen kyvykäs elokuvantekijä. Abrams tuntuu olevan niin epävarma omista kyvyistään, että pelaa kaiken niin kerta kaikkisen varman päälle, ettei kukaan vain vahingossakaan loukkaannu. Tämä johtaa useimmiten siihen, että Abramsin omaa ääntä on mahdotonta erottaa hänen töistään. Hänen parhaat elokuvansa ovat kopioita paljon paremmista elokuvista. Super 8 on Spielberg-jännäri ja Mission Impossible III:n Brian DePalma -trilleri. Puhumattakaan Star Trek -elokuvista, jotka olisi pitänyt ottaa varoituksena Star Wars -elokuvaa varten. The Force Awakens ei ole Abramsin ensimmäinen kopio alkuperäisesta Tähtien sodasta.

J.J. Abrams on ilmiselvästi suuri Star Wars -fani ja fanituotannolta elokuva monilta osin vaikuttaakin. Siitä huolimatta Abrams ei tunnu kuitenkaan täysin ymmärtävän, mikä Star Warsista tekee miljoonien rakastaman elokuvasarjan. Se on kulttuurinen hybridi, joka ottaa vaikutteensa tarinankerronnan eri osa-alueilta antiikin myyteistä kioskikirjallisuuteen ja Flash Gordon -lyhäreistä samurai-elokuviin. Tämä idea on kokonaisuudessaan hukattu The Force Awakensissa. Elokuva tuntuu perustuvan ainoastaan edellisiin Star Wars -elokuviin ilman uusia vaikutteita.

Onneksi elokuva kuitenkin onnistuu tärkeimmässä tavoitteessaan koko saagan jatkon kannalta: esittelemään katsojalle joukon uusia, mielenkiintoisia hahmoja, joiden edesottamuksia haluaa nähdä lisää. Olkoonkin, että suurin osa hahmoista on melko yksiulotteisia, erityisesti Poe Dameron, josta katsoja ei oikeastaan opi tämän elokuvan aikana muuta kuin että hän on hyvä pilotti (on muuten sanalla sanoen anteeksiantamatonta, että tällainen hahmo saa tuhota Starkiller Basen). Finn omaa hahmoista ehkä potenttiaalisimman tarinan, joka jää lopulta hieman kesken. Rey on okei. Turhan täydellinen, mutta koska hahmon tausta on tässä vaiheessa mysteeri, ei tuomita häntä vielä. Elokuvan valttikortti on kuitenkin Kylo Ren, joka on moniulotteisin ja kiinnostavin pahishahmo Star Wars -elokuvissa sitten alkuperäisen trilogian.

Vanhojen tuttujen hahmojen sisällyttäminen elokuvaan oli kriittistä elokuvan onnistumiselle. Se onkin toteutettu tyylikkäästi. Han Solo loistaa last ride -henkisessä esiintymisessään ja myös Leia on asetettu luonnolliseen rooliin. Luke Skywalkerin käyttäminen lähinnä juonielementtinä on yksi harvoja elokuvan oikeasti rohkeita vetoja ja se lyökin leiville jättipotin arvoisesti. Elokuvan loppu on sen verran hieno, että seuraavan elokuvan soisi alkavan saman tien.

Hahmoihin kuitenkin liittyy piirre, joka mielestäni kuvastaa Abramsin puutteellista ymmärrystä Star Warsista. Elokuvassa on paljon mysteerejä, joiden selviäminen jää tuleviin osiin. Tämä on tietysti tuttua myös muista Star Wars -elokuvista, mutta olennaista on se, että nyt näillä mysteereillä on merkitystä elokuvan itsensä kannalta. Elokuva esimerkiksi tekee hyvin selväksi, että Reyn taustalla on merkitystä ja se vaikuttaa hänen hahmonsa rakentumiseen. Päätös jättää tähän kysymykseen vastaaminen tuleviin elokuviin on moderni tv- ja internet-sukupolven kikka, joka tekee elokuvasta vähemmän itsenäisen teoksen ja sitä kautta vähemmän perinteisen Star Wars -elokuvan.

Voidaan esittää näkemys, että avoimet mysteerit eivät kuulu Star Wars -elokuviin. Tällä tarkoitan siis nimen omaan sitä, että elokuva itse avaa tiettyjä kysymyksiä, joihin se ei anna vastausta. Tällaista ei ole ollut yhdessäkään Star Wars -elokuvassa aiemmin. Me emme tienneet kuka Luke Skywalkerin isä oli ensimmäisessä elokuvassa, mutta alkuperäinen Tähtien sota ei implikoinut, että se tieto olisi olennaista. Kun se Imperiumin vastaikussa selvisi, katsoja yllättyi koska sai vastauksen kysymykseen jota ei tiennyt etukäteen kysyä. Nerous piilee siinä, että näin sekä alkuperäinen Tähtien sota että Imperiumin vastaisku saivat tiedosta maksimaalisen tehon ilman, että kumpikaan söi toisen tehoa. Se on peräisin vanhoista sarjafilmeistä, jotka katsoakseen ei tarvinnut nähdä kaikkia osia päästäkseen kiinni tarinaan, koska jokainen osa oli myös oma kokoanisuutensa. The Force Awakens tekee nyt sen virheen, että asettaa itsensä riippuvaiseksi jonkun toisen elokuvan tarjoamista vastauksista ja näin poikkeaa merkittävästi yhdestä Star Warsin ydinajatuksista.

Olen myös vakaasti sitä mieltä, että elokuvien on tarjottava kaikki vastaukset kysymyksiin, joita ne esittävät. Nauttiakseni elokuvasta minun ei pidä joutua lukemaan romaaneja, sarjakuvia tai pelaamaan videopelejä saadakseni vastauksia. Siksi nämä pienet abramsilaiset viittaukset elokuvien ulkopuolisiin medioihin (kuten C-3PO:n punainen käsi, joka ilmeisesti viittaa johonkin jossain sarjakuvassa tapahtuneeseen juttuun) ärsyttävät minua suunnattomasti.

Kaiken itkun ja porun jälkeen saattaa syntyä kuva, että inhoan The Force Awakensia täydestä sydämestäni. Ei nyt sentään. Onhan se nyt sentään laadukkaasti tehty ja ihan viihdyttävä Star Wars -seikkailu, jossa perinteiset elokuvanteon osa-alueet on toteutettu mallikkaasti ja retrohenkinen erikoistehostepuoli herättää kunnioitusta prequel-trilogian CGI-maalailujen jälkeen. Ja kuten jo sanoin, hahmot ovat se osa-alue joka tekee tämän elokuvan. Näiden tarinaa haluaa kuulla lisää.

Inhoamisen sijaan tunteeni The Force Awakensia kohtaan ovat ennemminkin surulliset. Elementit olivat olemassa elokuvaan, joka olisi voinut olla 30 vuoden odotuksen arvoinen. Nyt nähtiin vain puolivillainen mielistely-yritys prequeleita vihaavia internet-ajan fanipoikia kohtaan taattuun J.J. Abrams -tyyliin.

Toivoa sopii, että Rian Johnsonilla on munaa tarjota Episodi VIII:ssa vihdoinkin jotain uutta, joka antaisi oikeutuksen uuden trilogian olemassaololle. The Force Awakensin tekemän tilin jälkeen sarjan seuraava osa saa olla vaikka kaksi tuntia maalin kuivumista ja silti tienaa yli miljardin.

Batman v Superman vie uskon supersankarielokuviin

Batman v Superman: Dawn of Justice (2016)
Ohjaaja: Zack Snyder
Pääosissa: Ben Affleck, Henry Cavill, Amy Adams, Diane Lane, Jesse Eisenberg, Laurence Fishburne, Jeremy Irons, Holly Hunter, Gal Gadot
Ensi-ilta: 23.3.2016
Kesto: 2h 31 min
Ikäraja: 12

Batman ja Superman tappeli - kumpi voitti? Tämä välituntien kestopuheenaihe on vihdoin ja viimein saanut vastauksensa jättibudjetin Hollywood-elokuvan muodossa. Asetelmassa on kaikki tajunnanräjäyttävän supersankarispektaakkelin ainekset: kaksi ikonista supersankaria ja juoni, jota on jo käsitelty moneen otteeseen sarjakuvien puolella. Mahdollisuudet ovat rajattomat. Mikä voisi mennä vikaan?
Valitettavasti paljonkin. Sen Batman v. Superman: Dawn of Justice osoittaa olemalla vuosikymmenen suurin pettymys. Elokuva on mahtitempoinen yritys luoda jotain suurta, mutta epäonnistuu niin pahasti että se saattaa hyvinkin tappaa molempien nimihenkilöidensä valkokangastaipaleen pitkäksi aikaa.
Elokuva on suoraa jatkoa vuoden 2013 Superman-elokuvalle Man of Steel, joka sekin jakoi mielipiteitä. Elokuva alkaa kyseisen elokuvan loppukliimaksista, jossa Superman otti mittaa arkkivihollisestaan Kenraali Zodista tuhoten puolet Metropoliksen suurkaupungista. Naapurikaupunki Gothamin oma poika Bruce Wayne sattuu näkemään hävityksen läheltä. Wayne, joka tunnetaan öisin Gothamia suojelevana naamiosankari Batmanina, alkaa selvittää keinoa kukistaa kiistanalainen viittasankari, jonka moraalia puidaan Yhdysvaltojen senaatissa asti. Hän ei kuitenkaan ole yksin: samoja aikeita on myös Metropoliksen nuorella miljonäärillä Lex Luthorilla.
Batman v. Superman alkaa varsin lupaavasti, mutta alkaa nopeasti nitistä liitoksistaan hajoten lopulta käsiin. Elokuvan käsikirjoitus surkea. Kun aiheena on kahden supersankarin välinen taistelu, kuvittelisi juonen keskittyvän tämän pohjustamiseen ja kunnon motiivien luomiseen. Valitettavasti tämä jää erittäin vähäiseksi ja lopulta elokuva joutuu turvautumaan erittäin laiskaan juonenkäänteeseen saadakseen aikaan elokuvan nimessä mainitun tapahtuman. Se on anteeksiantamatonta. Jos elokuvan tarina olisi lukion otsikkoaine, se saisi hylätyn tehtävänannon ohittamisesta.
Käsikirjoituksen surkeus on sinänsä suuri sääli, sillä elokuvassa on paljon hyviä aineksia. Näistä suurin on Ben Affleck, joka näyttää kaikille epäilijöilleen tuomalla valkokankaille yhden parhaista Batmaneista koskaan. Myös hahmon ulkoasuun tehdyt muutokset ovat tyylikkäitä ja panssaroitu lepakkomies on todella vaikuttava näky. Ylipäänsä elokuva on visuaalisesti hienoa katseltavaa, joskin ohjaaja Zack Snyderin jo Man of Steelia vaivannut yltiöpäinen synkkyys alkaa  loppua kohden puuduttaa.
Batman v. Superman on elokuva, jota on vaikea suositella kenellekään. Se on puuduttavin kaksi ja puolituntinen toimintaelokuva, mitä kahden supersankarin taistelusta voi edes kuvitella. Elokuvan on tarkoitus toimia alkusysäyksensä DC Comicsin omalle Justice League -supersankarielokuvien sarjalle, jota elokuva pohjustaa erittäin kömpelösti. Tämän elokuvan jälkeen en pidättelisi henkeäni sen kanssa.

Saattaa mennä aikaa, ennen kuin minut saa seuraavan kerran narrattua katsomaan supersankarielokuvaa.
2/5

Shyamalanin puolustuspuhe

Intialaissyntyinen elokuvaohjaaja M. Night Shyamalan kuuluu samaan joukkoon George Lucasin, Tim Burtonin ja lukuisten klassisten kauhuelokuvaohjaajien (mm. George A. Romero, Wes Craven, John Carpenter...) kanssa. Aikoinaan ylistetyt nerot, jotka ovat sittemmin taantuneet yleisiksi naurunaiheiksi. Vuonna 1999 ilmestyneen, Oscar-ehdokkuuksia niittäneen Kuudennen aistin aikoihin Shymalanista puhuttiin vakavasti seuraavana Spielberginä. Näin The Last Airbenderin ja After Earthin kaltaisten täysveristen hirvitysten jälkeen tuollaiset lausunnot lähinnä naurattavat.

Signsin arvostus on laskenut ajan myötä.

Shyamalan on kuitenkin saanut kokea taiteellisen taantumuksensa vaikutukset kovimman kautta, sillä se on muuttanut yleisön suhtautumista myös hänen onnistuneimpiin elokuviinsa. Aikoinaan ylistetyt elokuvat Unbreakable, mutta eteenkin Signs ovat kokeneet lähes täydellisen u-käännöksen. Signs keräsi ilmestyessään pääasiassa ylistäviä arvioita ja mm. Rogert Ebert antoi elokuvalle täydet pisteet. Nykyisin elokuvan yleisöarvosana Rotten Tomatoesissa on 67 %. Se on alhaisempi kuin Austin Powers -jatko-osilla.

Shyamalanin heikompia elokuvia tarkasteltaessa kritiikki on yleensä hyvin ymmärrettävää. Esimerkiksi Shymalanin uran käännekohtana pidetty Kylä (The Village) kärsii selkeästi suurista ongelmista, vaikka onkin muuten varsin onnistunut draama. The Happening ja Lady in the Water taas näyttävät siltä, ettei edes Shyamalan itse ole tiennyt mitä on niissä hakenut. The Last Airbender ja After Earth ovat surullisia esimerkkejä siitä, miten käy kun omaleimainen artisti lyödään haluttomasti ison ja kahlitun studioelokuvan puikkoihin. Näitä elokuvia ei varmasti kukaan pidä hyvinä elokuvina. Mutta Unbreakable ja Signs, Kuudennesta aistista nyt puhumattakaan, ovat kiistatta täysin eri luokkaa. Niitä pidettiin aikoinaan mestariteoksina. Miksi suuren yleisön kelkka on kääntynyt?

Olen sitä mieltä, että kyse on osin tiedostamattomasta, mutta hyvin inhimillisestä piirteestä meissä katsojissa. Ihmiset, jotka ovat todistaneet Shyamalanin taantumista reaaliajassa eivät ole voineet olla huomaamatta miehen elokuvissa samankaltaisuuksia, jotka ovat toimineet sitä heikommin mitä huonommasta elokuvasta on kyse. Jokaisella ohjaajalla on tällaisia ns. "tavaramerkkejä", jotka pahimmillaan muodostuvat hänen elokuvilleen rasitteiksi. Kun näitä samoja piirteitä aletaan huomata aiemmin hyviksi katsotuissa elokuvissa, ne muistuttavat heikommista elokuvista. Niin valitettavaa kuin se onkin, ihmismieli toimii niin.

Ajatellaan sellaista elokuvahistorian tunnustettua neroa kuin Stanley Kubrick. Kubrickilla oli monia tavaramerkkejä, joista useimmiten toistunut liittyi vessojen käyttämiseen juonen kannalta tärkeän dialogin tapahtumapaikkana. Hohdossa päähenkilö Jack Torrance saa hotellin baarin vessassa tehtäväkseen tappaa perheensä. Full Metal Jacketissa vessa on itsemurhan näyttämö. Eyes Wide Shutissa vessassa puidaan avio-ongelmia. Kaikki ovat hienoja ja muistettavia kohtauksia. Koska vessa toistuu ohjajaan elokuvissa, katsoja ryhtyy parhaimmillaan pohtimaan sen merkitystä, jolloin siitä tulee toistuva teema. Kuitenkaan vessa ei todennäköisesti merkitsisi Eyes Wide Shutissa katsojalle läheskään niin paljon, ellei se olisi aiemmin tuttu Hohdosta ja Full Metal Jacketista- ja nimen omaan positiivisessa mielessä.

Shyamalan on Kubrickin ja monen muun elokuvalegendan tapaan auteur-ohjaaja, jolla on monia leimallisia piirteitä. Näitä ovat esimerkiksi vesi, lapsinäyttelijöiden käyttäminen juonen kannalta tärkeissä rooleissa ja kaikkein leimallisin, lopputwisti. Kaikki nämä ovat muodostuneet suuriksi rasitteiksi hänen viimeisimmissä elokuvissaan ja, vähemmän yllättäen, ovat yleisimmät kritiikin kohteet myös aiemmissa elokuvissa. Mutta ovatko lapsinäyttelijät Signsissa oikeasti huonoja, kuten yhä useampi nykyään ajattelee? Vai tuoko se vain mieleen paljon huonommat lapsinäyttelijät The Happeningissä ja Jaden Smithin omituisen dialogin After Earthista?

Rehellisesti sanoen, katsottuani Signsin minulle ei tullut mieleenkään arvostella sen näyttelijöitä. Nuori Rory Culkin tekee jopa ihan kehumisen arvoisen roolisuorituksen. Väitän, että tämä johtuu isolta osin siitä, että olin Sigsin nähdessäni katsonut ainoastaan Kuudennen aistin ja Unbreakablen, joissa molemmissa nähdään erinomaisia roolisuorituksia hyvin nuorilta näyttelijöiltä. Rory Culkin muistutti minua siis enemmän Haley Joel Osmentista kuin Jaden Smithista.

Se mitä ajan takaa on se, että tarkastellessamme retrospektiivisesti jonkun poikkeuksellisen ohjaajan elokuvia meihin vaikuttaa aina tietynlainen muistijälki. Jos huomaamme elokuvissa asioita, jotka muistuttavat meitä jostain muusta, suhtautumisemme elokuvaan muuttuu riippumatta elokuvan omista ansioista. Mikäli nämä muistijäljet ovat negatiivisia, herättää hyväksin elokuva meissä negatiivisia tuntemuksia. Kukaan ei varmasti kiistä Hohdon olevan erinomainen elokuva, mutta jos Stanley Kubrick olisi urallaan romahtanut täysin ja tehnyt sarjan aivan kamalia elokuvia, joista jokainen olisi sisältänyt toinen toistaan typerämmän vessakohtauksen, me todennäköisesti suhtautuisimme Hohdon vessa-kohtaukseen täysin erilaisella fiiliksellä.

Shyamalan on tehnyt huonoja elokuvia, sitä ei kukaan kiistä. Niistä saatu kritiikki on täysin oikeutettua ja kun tarkastelee hänen uudempia töitään Wayward Pines ja The Visit, myös ajanut asiansa. Mutta minusta hänelle kuuluu antaa oikea arvo teoksista, joilla hän on kirjoittanut nimensä elokuvahistorian suuruuksien joukkoon.

PS. Shyamalanin uusin elokuva The Visit ilmestyy blu-raylla 25.2. Todisteeksi esittämästäni näkökulmasta kerrotakoon, etten ollut nähnyt Shyamalanin huonoimpia elokuvia ennen The Visitiä - ja ehkä juuri siitä syystä pidin siitä enemmän kuin moni muu.

Deadpool - erilainen supersankarielokuva ei pelkää rikkoa rajoja

Deadpool (2016)
Lajityyppi: Toiminta, jännitys, seikkailu
Levittäjä: SF Film Finland Oy
Ohjaaja: Tim Miller
Pääosissa: Ryan Reynolds, Morena Baccarin, Ed Skrein, Gina Carano, T.J. Miller
Ensi-ilta: 12.2.2016
Kesto: 1h 48 min
Ikäraja: 16

Supersankarielokuvat ovat tämän päivän Hollywoodin suurin rahasampo, mutta jopa kaikkein antaumuksellisimmat fanit ovat joutuneet myöntämään, että ähky alkaa vaivata. Pelkästään kuluvalla vuosikymmenellä on ilmestynyt jo parikymmentä supersankarielokuvaa, joista yli puolet on kuulunut Marvelin elokuvauniversumiin. Määrästä ei sinänsä ole haittaa, jos laatu on kohdallaan. Ikävä kyllä viime kesän odotetut Avengers: Age of Ultron ja Ant-Man -elokuvat osoittivat, että pyörän keksiminen yhä uudelleen ei ole aina niin helppoa.
Marvelin uusin elokuva Deadpool toteutettiin huomattavasti pienemmällä budjetilla kuin muut viime vuosien supersankarielokuvat. Studio ei luottanut liki tuntemattoman hahmon vetovoimaan. Siksi tekijöille annettiin materiaalin suhteen melkoisen vapaat kädet.  Deadpoolista tulikin todellinen yllätyshitti ja syy tähän on selvä: se on ensimmäinen aidosti erilainen supersankarielokuva vuosikausiin.
Elokuvan tarina on sinänsä vain jälleen kerran eräs muunnelma takavuosien Iron Man (2008) -hitista. Kuolemansairas Wade Wilson hakeutuu viimeisenä oljenkortenaan hoitoon hämäräperäiselle klinikalle, jossa joutuu julmien ihmiskokeiden kohteeksi. Kuinka ollakaan, tästä saa syntynsä uusi, erilainen supersankari.
Tarina ei kuitenkaan ole elokuvan suurin vetonaula. Se on sen tyyli. Siinä missä muut lajityypin elokuvat ovat pääasiassa lapsille suunnattua toimintafantasiaa, Deadpool on alle 16-vuotiailta kielletty, väkivaltaa ja kiroilua kaihtamaton velmuilu, joka vilisee itsetietoista ja sarkastista huumoria. Elokuva ei häpeile rikkoa neljättä seinää tai tehdä pilaa supersankarielokuvien kliseistä. Ilman pohjana olevaa sarjakuvaa Deadpoolia voisi kutsua suoraan parodiaksi.
Ryan Reynolds on elokuvan tähti numero yksi. Hän tekee sekä kumipukuun sonnustautuneesta nimihahmosta yhden viime vuosien pidettävimmistä hahmoista. Puvun alle kätkeytyvässä Wade Wilsonissakaan ei sinänsä ole mitään vikaa, vaikka pakollinen syntytarina onkin elokuvan tylsinsä antia. Deadpool on niin mielenkiintoinen hahmo, että olisi kerrankin suuri sääli, jos elokuva ei saisi nykyään jo pakollista jatko-osaa.
Loppua kohden elokuva muuttuu hieman liian kaavamaiseksi supersankarielokuvaksi lopputaisteluineen ja viime hetken pelastuksineen. Myös huumori hiukan väsähtää, mikä melkein kaksituntiselle elokuvalle on toki aivan ymmärrettävää. Jälkimaku on kuitenkin sen verran positiivinen, että elokuvan katsoo mielellään myös toistamiseen.
4/5