Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja - edeltäjäänsä hauskempi tragikomedia

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

Ohjaaja: Tiina Lymi
Pääosissa: Heikki Kinnunen, Satu Tuuli Karhu, Sulevi Peltola, Jani Volanen, Elina Knihtilä, Iikka Forss, Mari Perankoski, Kaisa Hela, Janne Reinikainen, Sari Siikander
Ensi-ilta: 24.8.2018
Kesto: 1 t 58 min
Arvio: 4/5

Tuomas Kyrön suomalaista kansanluonnetta osuvasti ja sydämellisesti parodioiva Mielensäpahoittaja on täällä taas. Dome Karukosken vuoden 2014 elokuvasovitus siirsi kirjasarjan onnistuneesti valkokankaille, eikä vähiten Antti Litjan Jussi-palkinnon arvoisen roolityön ansiosta. Nyt valkokankaille saapuvasta jatko-osassa edellisosan avaintekijät myöten loistavat kuitenkin poissaoloaan. Karukoski on vaihtunut Tiina Lymiin ja aivoinfraktin vuoksi näyttelijäuransa päättäneen Litjan tilalle nimirooliin nousi Heikki Kinnunen. Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja onkin ennemmin uuden sarjan aloitus kuin varsinainen jatko-osa.

Mielensäpahoittaja on päättänyt kuolla. Emännän hautajaisten jälkeen elämässä ei tunnu olevan mitään järkevää tarkoitusta. Kaikki elämän työt on tehty ja arkkukin on jo valmistumassa. Suunnitelmaa saapuu sotkemaan lapsenlapsi, 17-vuotias Sofia, joka kaipaa kipeästi jääräpäisen vanhuksen apua vanhempiensa korkealentoisia suunnitelmia vastaan. Klassisen parivaljakkokomedian ainekset ovat kasassa. Elokuvan keskeiseksi teemaksi nousee sukupolvien välisten yhteyksien oivaltaminen ja menneisyyden virheiden kohtaaminen.

Viimeksi Napapiirin sankarit 3:n ohjannut Tiina Lymi on osoittanut taitavansa elämänmakuisen, tragikoomisen huumorin. Ohjaajanvaihdos onkin tehnyt juuri Mielensäpahoittajalle hyvää. Siinä missä Karukosken elokuva oli kansainvälistä uraa tavoittelevalle ohjaajalleen tyypilliseen tapaan tyylitelty ja teknisesti mahtipontinen, Lymin elokuva pitää jalat tukevasti maanpinnalla. Elokuva keskittyy olennaiseen, näyttelijäohjaukseen ja hahmojen kehittämiseen. Karukosken elokuvaan nähden Lymin elokuva onkin selvästi kevyempi ja viihdyttävämpi tuotos - paikoin raskaistakin aiheistaan huolimatta.

Mielensäpahoittajalle ääntään ja kasvojaan vuosikauden lainanneen Antti Litjan mantteli ei missään tapauksessa ole helppo taakka perittäväksi. Jos rooli kuitenkin jollekin toiselle oli tarkoitettu, niin Heikki Kinnunen osoittaa olevansa juuri se mies. Kinnunen on Litjaan verrattuna vähintään yhtä karismaattinen, mutta puolen vuosisadan mittainen kokemus komedianäyttelemisestä ei voi olla näkymättä hänen edukseen. Niin pyhänhäväistykseltä kuin se tuntuukin myöntää, Kinnusen roolityö on merkittävästi Litjan vastaavaa hauskempi ja Kyrön tekstin huumori pääsee Kinnusen kautta vielä entistä paremmin oikeuksiinsa.

Elokuvan näyttelijäkaarti on muutenkin kotimaisen komedian ykkösrivistöä. Jani Volanen ja Elina Knihtilä uraohjusvanhempina, Janne Reinikainen kunnanlääkärinä ja Sulevi Peltola uteliaana naapurina kuuluvat elokuvan ehdottomiin valttikortteihin.

On mahdollista, että uuden työryhmän uusi tulkinta ei herätä kaikissa katsojissa välitöntä ihastusta. Karukosken ja Litjan elokuva on yksi viime vuosien katsotuimpia elokuvia ja osalle heistä komediallisempi, karrikatyyrimäisempi tulkinta saattaa herättää torjuntareaktioita. Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja ei ehkä ole yhtä hillitty, kunnianhimoinen ja syvällinen elokuva kuin edeltäjänsä, mutta varmasti hauskempi ja vähintään yhtä sydämellinen tapaus.

Toki siitäkin voi halutessaan mielensä pahoittaa.

Puhdistuksen yö tekee tuloeroista väkivaltaviihdettä

Lähitulevaisuuden Yhdysvalloissa on säädetty laki, jonka seurauksena kerran vuodessa kaikki rikollisuus on sallittua 12 tunnin ajan. Tämän seurauksena rikostilastot ovat painuneet alas, työttömyysprosentti on yksi ja taloudellinen tuottavuus on noussut huimiin lukemiin. Salaisuus piilee siinä, että vain taloudellisesti tuottavalla varakkaamalla väestöllä on varaa piiloutua "Puhdistukselta" turva-aitojensa taakse, kun taas köyhät ja eteenkin kodittomat ovat vapaata riistaa.

Tässä perusidea vuonna 2013 ilmestyneelle elokuvalle The Purge - Puhdistuksen yö. James DeMonacon käsikirjoittama ja ohjaama elokuva esitteli pienimuotoisen suljetun tilan trillerin muodossa kiinnostavan konseptin, joka ylitti muutoin parhaimmillaankin keskinkertaisen elokuvan rahkeet. Jatko-osat Puhdistuksen yö: Anarkia (The Purge: Anarchy, 2014) ja The Purge: Election Year (2016) ottivatkin sitten aiheesta jo kaiken mahdollisen irti, vieden sen suurkaupunkimiljööseen ja lopulta avoimen poliittisille urille. Sarjan neljäsosa The First Purge sai ensi-iltansa tänä kesänä ja aiheesta on rakennettu myös TV-minisarja.

Kirjoitin kahdesta ensimmäisestä Purge-elokuvasta jo taannoin 2015, mutta uusien elokuvien myötä katson aiheelliseksi palata aiheen pariin. On mielenkiintoista huomata, miten sarjan arvostus on yllättäen noussut vuosien varrella. Syitä voidaan toki pohtia, mutta tuskin mitättömin on amerikkalaisen kapitalismin nykytilan kiristyminen ja Doland Trumpin shokkivoitto vuoden 2016 presidentinvaaleissa.

Korjataan heti alkuun yleinen harhaluulo: Purge-leffojen maailman ei ole tarkoitus olla "mahdollinen tulevaisuuden skenaario" tai tarkka kuvaus "mahdollisesta todellisuudesta". Elokuvien tyylilaji tunnetaan kirjallisuudessa nimellä social sciense fiction, sosiaalinen tieteisfiktio. Vaikka elokuvat sijoittuvat nimellisesti "tulevaisuuteen", esteettisesti ne ovat täyttä nykypäivää. Aivan kuten tieteiskirjallisuudella yleensä, tarinan tarkoituksena ei ole pyrkimys realismiin, vaan heijastella omaa aikaamme. Siinä missä useimmissa tieteisfiktioissa (esim. Nälkäpeli-sarja) viittaukset nykypäivän poliittis-sosiaalisiin ongelmiin ovat hienovaraisia, Purge-elokuvat ovat pidättelemättömän exploitatiivisia kuvauksia amerikkalaisen kapitalismin nykytilasta.

Purge-elokuvien kuvitteellisessa maailmassa yhteiskunnan heikko-osaisia kurittava jokavuotinen väkivalta-aalto on ritualisoitu osaksi amerikkalaista kulttuuria. Sarjan avausosa alkaa montaasilla, jossa sarjaan väkivaltaisia videoklippejä on liitetty maan kansallishymni America the Beautiful. Turvalaitemyynnillä vaurastunut perheenisä kuuntelee kasuaalisti paikallisradiosta, millaisia laittomuuksia ihmiset suunnittelevat tulevan illan ratoksi. Maittavan juhla-aterian jälkeen sireenit soivat Puhdistuksen alkamisen kunniaksi. Perhe linnouttautuu yöksi turvaan sulkien kuvainnollisesti silmänsä 12 tunnin verikekkereiden ajaksi. Vaikka yö meneekin monella tavalla pieleen, aamun sarastaessa kaikki jatkuu taas kuin mitään ei olisi tapahtunut. Valtaapitävä puolue Uudet perustajaisät (New Founding Fathers) pysyy vallassa vetoamalla talouskasvuun ja korkeisiin työllisyystilastoihin.

Yhtäläisyyksien vetäminen todellisuuteen on kaikkea muuta kuin vaikeaa. On tunnettu tosi asia, että amerikkalaisessa yhteiskunnassa ihmisen varallisuus vaikuttaa merkittävästi hänen mahdollisuuksiinsa selvitä elämän väistämättömistä vastoinkäymisistä. Yhteiskunnan turvaverkon puute mahdollistaa alhaisemman verotuksen ja makean elämän rikkaille, mutta vähäosaiselle esimerkiksi sairastuminen saattaa olla kuolemantuomio. Ihmisarvo määräytyy taloudellisen tuottavuuden perusteella. Elokuvien keskeisin väite on, että ihmiset ovat lopulta valmiita hyväksymään millaisen epäoikeudenmukaisuuden tahansa, kunhan se ei kosketa heitä henkilökohtaisesti.

Tässä vaiheessa voi katseen suunnata kotoisesti vaikka Sipilän hallituksen politiikkaan. On järkyttävää huomata, miten nopea muutos Suomen oikeistossa on käynyt muutaman viime vuoden aikana. Vielä Jyrki Kataisen kaudella kokoomuskin oli vielä puolue, joka rikkaita suosivasta politiikastaan huolimatta allekirjoitti vielä yleisen tavoitteen kaventaa tuloeroja ja edistää vähäosaisten hyvinvointia. Viimeistään tämän vaalikauden aikana Juha Sipilän ja Petteri Orpon johtamassa oikeistossa kaikki inhimillisyys tuntuu kadonneen. Empatia köyhiä kohtaan on vaihtunut puhtaaksi ilkeämielisyydeksi, jonka esimerkkeinä ovat aktiivimallit ja palkattomien työsuhteiden räjähdysmäinen yleistyminen. Ja milläs se hallitus puolustautuu kritiikkiä vastaan muulla kuin työllisyys- ja talousluvuilla.

Mutta palataanpa hetkeksi vielä Yhdysvaltoihin.

On mielenkiintoinen kysymys, kuinka näin avoimesti poliittinen ja amerikkalaisen poliittisen järjestelmän peruspilareita kritisoiva elokuvasarja on noussut tällaiseen suosioon? Vuoden 2013 Yhdysvalloissahan oli vielä kaikki mallillaan. Maata hallitsi toiselle kaudelleen valittu liberaali presidentti, talous kasvoi kohdisten 2008 talouskriisin jäljiltä ja työttömyys painui historiallisen alhaiselle tasolle.

Totuus on toki paljon karumpi. Valtaosa amerikkalaisista ei koskaan päässyt hyötymään taloudellisesta nousukaudesta. Hallitus pelasti pörssikeinottelijat tappioilta, moni tavallinen perhe menetti kotinsa. Valtaosa uusista työpaikoista oli elämiseen riittämättömiä minipalkkatöitä. Puolet amerikkalaisista kotitalouksista jäi pysyvästi köyhiksi. Kapitalismi on vuoden 2018 Yhdysvalloissa epäsuositumpaa kuin koskaan historiassa.

The Purge: Election Year (2016) päättyy iloisiin tunnelmiin, kun Puhdistusta vastustava senaattori päihittää valtaeliittiä edustavan vastaehdokkaansa ja nousee Yhdysvaltojen presidentiksi. Taustalla voidaan kuitenkin kuulla synkkiä nuotteja, kun Puhdistuksen kannattajat nousevat protestoimaan uutta hallitusta vastaan. Elokuva ilmestyi vuoden 2016 kesällä- aikana, jolloin juuri kukaan ei pitänyt Donald Trumpin vaalivoittoa mahdollisena. Ehkä hieman yllättäen sarjan uusin osa ei jatka ensimmäisen kolmen osan tarinaa, vaan palaa syklin alkuun kuvaamalla ensimmäisen Puhdistuksen syntyä. Unelma oikeudenmukaisesta lopusta haluttiin jättää elämään.

Vaikka Purge-elokuvat ovat elokuvina korkeintaan keskinkertaisia, olen edelleen innostunut seuraamaan, mihin suuntaan tämä sarja menee. TV-sarjasta puhutaan alan foorumeilla positiiviseen sävyyn. Ehkä joskus saamme Purge-tuotteen, joka vastaa laadultaan ideoidensa korkeuksia.

Päivitys: The First Purge oli lievä pettymys. Vähemmän ajankohtainen kuin aiemmat elokuvat. Sarja alkaa toistaa itseään.

Info:

The Purge (2013) 2/5
The Purge: Anarchy (2014) 3/5
The Purge: Election Year (2016) 3/5

The First Purge (2018) 2/5