Suspiria (2018) - Tanssiakatemia sukupolvien taiston näyttämönä

Suspiria

Ohjaaja: Luca Guadagnino

Pääosissa: Dakota Johnson, Tilda Swinton, Mia Goth, Chloë Grace Moretz

Kesto: 2 t 32 min

Lajityyppi: Draama, Jännitys, Kauhu

Italialaisen kauhuelokuvan mestarin Dario Argenton vuonna 1977 ohjaama Suspiria - Tappavat huokaukset (löytyy nykyään muuten Netflixistä!) kuuluu lajityyppinsä legendaarisimpiin tapauksiin. Ajatus visuaalisesta loistostaan tunnetun elokuvan uusversiosta herätti monissa kauhuelokuvafaneissa aiheellisia epäilyksiä. Kyse ei kuitenkaan ole mistään perinteisestä uusversiosta: Lopputulos ei oikeastaan muistuta alkuperäistä elokuvaa kuin nimellisesti ja toimii sille ennemmin eräänlaisena antiteesinä tai - musiikkitermejä lainaten - eri tyylilajin cover-versiona.

Berliinissä sijaitsevassa vanhassa tanssikoulussa tapahtuu kummia. Nuori tanssiopiskelija pakenee hädissään iäkkään psykiatrin luokse, mumisten sekavia koulun opettajakunnan harjoittamista okkultistisista rituaaleista ja noituudesta. Sota-aikana vaimonsa kadottanut ja natsien keskitysleireiltä selvinnyt psykiatri ei aluksi ota tytön horinoita todesta, kunnes tämä yllättäen katoaa jälkiä jättämättä. Kuinka ollakaan, samaan aikaan tanssikouluun saadaan uusi amerikkalaisoppilas Susie, jonka koulun maineikas johtajatar ottaa suojatikseen. Kätkeytyykö tähän kenties jokin häijy suunnitelma ja ehtiikö psykiatri ratkaisemaan koulun arvoituksen, ennen kuin on liian myöhäistä?

Sanotaan heti suoraan, että hyvin harvoin tulee teatterista poistuttua yhtä vaikuttuneessa mielentilassa.

Cannesin elokuvafestivaaleilla viime kesänä ensi-iltansa saanut elokuva sai osan katsojista poistumaan salista kesken näytöksen. Ne jotka katsoivat elokuvan loppuun asti, osoittivat kuitenkin seisaaltaan suosiotaan näytöksen päätyttyä. Tämä kuvaa erinomaisesti sitä, millainen elokuva Suspiria on. Se ei ole tyypillinen kauhuelokuva, se ei sisällä säikyttelyä eikä missään tapauksessa sovi kaikille. Toisille se on hidas, taiteellinen ja tarpeettoman brutaali eurooppalainen taide-elokuva. Mutta toisille se on vangitseva, vaikuttava, ahdistava ja loputtoman kiehtova mysteeri, jonka avautumista seuraa suurta kunnioitusta tuntien.

Siinä alkuperäisessa Suspiriassa muoto oli sisältöä tärkeämpää, uusversiossa asetelma on kääntynyt päälaelleen. Argenton alkuperäisteos on ennen muuta kokemus, surrealistinen elokuvapainajainen, jonka ainutlaatuinen tunnelma perustuu överiksi vedettyyn, Technicolor-värein kyllästettyyn visuaalisuuteen ja progebändi Goblinin pauhaavaan ääniraitaan. Uusi Suspiria on Argenton elokuvan antiteesi: visuaalisesti pelkistetty ja hillitty elokuva, jolla on valtavasti sanottavaa.

Elokuva sijoittuu vuoden 1977 Länsi-Berliiniin, jossa toisen maailmansodan kipeät muistot, kylmän sodan arki ja tulevaisuuteen katsovan nuorison kipuilu näkyvät yhtä aikaa. Ajattomaan ja satumaiseen alkuperäisteokseen verrattuna kontrasti on räikeä, mutta muutoksilla on myös oma selkeä tarkoituksensa elokuvan tarinan kannalta. Elokuvan pinnan alta löytyy allegorinen kertomus sukupolvien ideologisesta taistelusta.

HUOMIO: Jos et ole nähnty elokuvaa, lopeta lukeminen tähän ja mene katsomaan se. Seuraavassa kerron omia tulkintojani elokuvan viestistä.

Alkuperäisessä elokuvassa yksinomaan antagonistin asemassa ollut noituus on uudessa elokuvassa nostettu tarinalliseen keskiöön. Oma tulkintani on, että noituus edustaa elokuvassa valtaa ja elokuva on kokonaisuudessaan eräänlainen allegoria sukupolvien taistosta. Elokuvan sijoittuminen natsi-menneisyytensä kanssa tiliä tekevään, jaettuun länsi-Berliiniin, sen kummemmin kuin sen valmistuminen vain kaksi vuotta Yhdysvaltojen presidentinvaalien jälkeen eivät ole varmasti sattumaa. 

Mystinen tanssiakatemia toimii vertauskuvana koko yhteiskunnalle. Johtajat edustavat ideologiaa, opettajat valtaapitäviä ikäluokkia, ja oppilaat nuoria, tai laajemmassa merkityksessä, tulevaisuutta. Elokuvan keskeinen konflikti muodostuu vanhoille voimille uskollisen ja ainoastaan sen säilyttämistä ajattelevan vanhan vallan ja uuden, empaattisemman ja tulevaan tähtäävän välillä. Tämä tuodaan ilmi akatemian johdon keskenäisellä valtataistelulla Markosin ja Madame Blancin välillä. 

Alkuperäisen elokuvan pääantagonistina muistettava Markos on elokuvassa muinainen, jo kuolon kielissä makaava paha, joka vaatii hengissä pysyäkseen nuoria uhreja. Markos edustaa paitsi vanhaa ja perinteistä, myös lupauksia mennetetyn suuruuden palauttamisesta (Make Academy Great Again) . Sen saavuttaminen vaatii kuitenkin nuorten, eli tulevaisuuden, uhraamista. Madame Blanc puolestaan edustaa pragmaattisempaa linjaa, mutta häntäkin kalvaa pahuuden kanssa tehty sopimus, josta hän ei pysty irtisanoutumaan - kuten vanhaan järjestelmään sitoutuneet, hyvää tarkoittavat poliitikot.

Hurmeinen loppuratkaisu on nuoruuden voiman ylistys. Huikeassa lopputwistissä käy ilmi, että elokuvan Susie on itse asiassa uudelleensyntynyt "Äiti Suspirarum", kaikkein voimakkain noita. Hän edustaa samalla sitä tuhoa, mikä koittaa menneitä suuruuden aikoja haikaileville - elokuvassa hyvinkin kirjaimellisessa merkityksessä. Susien nousu tuhoamaan vallitsevan pahuuden voidaan katsoa joko luonnonlain tavoin toimivana tasauksena, joka pyyhkii vääriä valintoja tehneet sukupolvet raadollisesti pois tieltään (vrt. Ilmastokatastrofi, sodat, ydintuho), tai positiivisemmin voimaannuttavana lupauksena siitä, että nuoriso ottaa vielä vallan ja kukistaa pahan. Valinnoista joutuu vastuuseen.

Oli elokuvasta mitä mieltä tahansa, kukaan ei voi kiistää sen elokuvallisia ansioita. Ohjaaja Luca Guadagnino on loihtinut hypnoottisen, upeasti katsojan ihon alle menevän elokuvan, joka ei katoa mielestä päiväkausiin. Teknisesti elokuva on täyttä priimaa. Erikseen on mainittava lukuisat tanssikohtaukset, jotka ovat fyysisyydessään satuttavan upeaa katsottavaa. Huonoja näyttelijäsuorituksia elokuvassa ei ole. Suurin tähti on luonnollisesti Tilda Swinton, joka tekee maskeeraustehosteiden avustamana peräti kolmoisroolin, onnistuen jokaisessa täydellisesti.

Suspiria on päättyvän vuoden paras Suomen teattereissa ensi-iltansa saanut elokuva.