Juice-elokuva (2018) - nostalgiatrippi ei kiillottele ikoneita

Riku Nieminen tekee loistavaa työtä elokuvan Juicena. (kuva: Elmo Rautio)

Juice-elokuva
Ohjaaja: Teppo Airaksinen

Pääosissa: Riku Nieminen, Iida-Maria Heinonen, Antti Tuomas Heikkinen, Pekka Strang, Silmu Ståhlberg

Ensi-ilta: 26.12.2018

Kesto: 1 t 45 min
Tähdet: 4/5


Vuosi 2018 oli muusikkoelämäkertaelokuvien juhlaa. Alkuvuodesta juhlistettiin räppäri Cheekin uran loppumista Veljeni vartija -elokuvan muodossa, syksyllä puolestaan teattereissa on voinut nähdä niin Olavi Virran kuin Freddie Mercurynkin (elokuvassa Bohemian Rhapsody). Vuosi päättyy yhtä lailla ryminällä, kun päivänvalon näkee elokuva kenties kaikken legendaarisimmasta suomirockin nimestä, Juhani "Juice" Leskisestä.

Ytimekkäästi Juice-elokuvaksi nimetty elokuva kertoo ujon, mutta äärimmäisen lahjakkaan juankoskelaissyntyisen taiteilijanuorukaisen noususta Tampereen opiskelijapiireistä suomirockin aallonharjalle 70- ja 80-luvun Suomessa. Vaikka tarina perustuu tositapahtumiin, elokuva on ohjaajansa mukaan silti ensisijaisesti fiktiota.

- Kun kyseessä on tällainen Suomen mittakaavassa elämää suurempi hahmo ja suomirockin ikoni, niin aika hyvin pystyimme mielestäni jättämään tittelit sivuun. Keskityimme siihen, miten tästä henkilöstä syntyisi paras mahdollinen fiktiivinen elokuva, kuvailee Teppo Airaksinen elokuvan ennakkonäytöksen jälkeen Oulun Finnkino Plazassa.

Vuonna 2006 kuolleen Leskisen elämä on verrattain hyvin dokumentoitu. Hänen elämästään ovat kirjoittaneet niin jälkipolvet kuin aikalaisetkin, unohtamatta taiteilijaa itseään.  Heikki Pesosen käsikirjoitus pohjautuu pääosin tuoreimpaan Juice-elämäkertaan Risainen elämä, jonka on kirjoittanut ansioitunut kirjailija-toimittaja Antti Heikkinen. Nimensä mukaisesti kirja tuo esiin myös ihaillun muusikon nurjat puolet: alkoholismin, uskottomuuden sekä taiteilijapersoonan narsistiset piirteet. Ikoneita ei kiillotella, eikä se ole ollut tarkoituskaan.

- Emme tarkoituksella halunneet kummarrella, mutta emme toisaalta myöskään tarpeettomasti kritisoida elokuvalla ketään. Pyrimme tekemään elokuvasta mahdollisimman elämäntuntuisen. Se kuvaa sitä, millaista näiden hahmojen todellisuus on saattanut olla, Airaksinen muotoilee.

Juice-elokuva keskittyy ymmärrettävistä syistä ennen kaikkea Leskisen uran nousuvuosiin sekä myrskyisään avioliittoon. Paljon on jäänyt pois, mutta dramaturgisesti ratkaisu on ymmärrettävä. Elokuva tuo mieleen muun muassa Johnny Cash -elämäkerta Walk the Linen (2005), mutta amerikkalaisiin hengenheimolaisiinsa verrattuna Airaksisen elokuva on selkeästi ihmisläheisempi. Esimerkiksi niinkin arkiset asiat kuten ruuanlaitto nousevat toistuviksi motiiveiksi. Vastaavasti jotkut teemat jäävät aikalailla puolitiehen. Käsikirjoituksen suurimmaksi kritiikiksi täytyy nostaa se, että elokuvan jälkeen on vaikea muistaa, mistä koko jutussa olikaan loppujen lopuksi kysymys.Luonnollisesti elokuvan myyntivaltti ja suurin viihdearvo löytyy ikivihreiden hittien uudelleentulkintojen kirjosta ja viimeisen päälle panostetussa nostalgiatrippailusta. Tekijät ovat tehneet kaikkensa tavoittaakseen tapahtumahetkien aikakauden autenttisuuden. Elokuva on jopa kuvattu kokonaisuudessaan rahisevalle filmille, usein jopa liioitellun pehmeästi kohteisiinsa fokusoiden. 

Elokuvan nimiroolissa nähtävä Riku Nieminen on loistava ja käytännössä kantaa elokuvaa hartioillaan. Aikoinaan itsekin Juicen keikalla nähnyt Nieminen  muuntautuu elokuvassa Juiceksi aina fyysistä olemusta myöten. Hän muun muassa lihotti itsensä peräti 26 kiloa painavammaksi elokuvan loppuvaiheen kohtauksia varten.

- Lähestyin roolia Juicen fyysisen habituksen kautta, koska se tuntui minulle luontevalta. Kyseessä ei kuitenkaan ollut imitaatio. En esimerkiksi lähtenyt jäljittelemään oikean Juicen tunnusomaista puhetapaa. Teimme jo varhaisessa vaiheessa ohjaajan kanssa päätöksen, että saisin tehdä hahmosta omanlaiseni ja rakentaa sen omien mielikuvieni pohjalta, Nieminen itse kertoo roolityöstään.

Muista elokuvan merkittävimmistä rooleista tärkein on Juicen pitkäaikaista puolisoa näyttelevä  Iida-Maria Heinonen, sekä Matti Tuomas Heikkinen eräänä toisena tunnettuna suomalaismuusikkona.Juice-elokuva on lopulta hyvin pitkälle juuri sitä, mitä katsoja siltä vaistomaisesti odottaakin. Jouhevasti etenevä, erinomaisten roolisuoritusten sävyttämä ja loistavan musiikin säestämä perinteinen elämänkertaelokuva nousee osiensa summana keskitason yläpuolelle.

Poroja, pukkeja, ja ilkimyksiä joulun elokuvatarjonnassa

Ho ho ho! sanoo vuoden virallinen pukki Kurt Russell

Joulumielen metsästyksessä jouluiset elokuvat ovat monelle korvaamaton pikatie. Eri televisiokanavat täyttyvät joulupyhien aikaan vuoden ajan uusista ja vanhoista klassikoista. Jos jokavuotiset Yksin kotona (1990), Rakkautta vain (2003) ja Joulutarina (2007) eivät kuullosta enää houkuttelevilta, myös uusia ehdokkaita uusiksi joulusuosikeiksi on tänäkin vuonna tarjolla.

Vuoden virallisen jouluelokuvan saappaat täyttää lastenanimaatio The Grinch. Amerikkalaisen Dr. Seussin kuvakirjaan perustuva tarina vihreän ilkimyksen yrityksestä varastaa naapurikylän joulu on ison meren takana klassikko, eikä uusi elokuvakaan huonoa työtä tee sen kertomisessa. Monilla on muistissa vielä vuonna 2000 ilmestynyt ja useille traumoja aiheuttanut, Jim Carreyn tähdittämä näytelmäelokuvaversio. Siihen verrattuna kivan näköistä, joululaulujen sävyttämää ja hyvin 3D-efektiä hyödyntävää animaatiota katsoo ilokseen. Elokuvaa esitetään lapsiystävällisesti myös suomeksi dubattuna, jonka käännöstyön laatu jättää toivomisen varaa.

Vaikka Disney-studion uutta animaatiota Räyhä-Ralf 2 saadaan odottaa meillä ensi vuoteen, ei meidänkään teatterien joulu jää vaille Disney-taikaa. Pyotr Tsaikovskyn balettiin "perustuva" ison budjetin näytelmäelokuva Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa (The Nutcracker and the Four Realms) on tosin sen luokan elokuvallinen katastrofi, että sen katsomista ei voi suositella oikein kenellekään. Elokuva on kyllä yltäkylläisen näköinen ja komeasti puvustettu, mutta sinne tänne säntäilevä tarina, omituiset roolisuoritukset ja täydellinen punaisen langan puute saavat välillä unohtamaan, että elokuvalla olisi mitään tekemistä klassikkobaletin kanssa.

Disney-taikaa toivovien kannaakin pistää lippurahansa talteen odottamaan joulupäivää, jolloin ensi-iltaan saapuu Maija Poppasen paluu (Mary Poppins Returns). Emily Blunt perii Julie Andrewsin roolin taianomaisena lastenvahtina, joka palaa Pankin perheen luo auttamaan uutta sukupolvea - ja vähän vanhempiakin siinä sivussa. Vaikka kyse ei varsinaisesti ole joulu-elokuvasta, ei julkaisupäivämäärä varmasti sattumaa ole.

Jos joulutunnelma syntyy ajattelemalla Lapin lumisia tuntureita, sinne pääsee matkustamaan MRP Matila Röhr Production Oy:n uudessa elokuvassa Ailo - pienen poron tarina. Ilahduttavien luontodokumenttien Metsän tarina (2012) ja Järven tarina (2016) eräänlaisena jatko-osana elokuva tarjoaa hulppeita maisemia ja hellyttäviä hetkiä luontoäidin luomusten lomassa. Kyseessä ei kuitenkaan ole varsinainen dokumentti, vaan aidon luontokuvamateriaalin pohjalta parsittu fiktiivinen tarina Ailo-poron ensimmäisestä elinvuodesta. Lopputulos on kuin oma suomalainen versiomme Disney-klassikko Bambista (1942).

Finnkinon kuukauden klassikkona nähdään 20.12. kenties kaikkien aikojen kovin jouluelokuva, kun Bruce Willisin tähdittämä Die Hard palaa muistuttamaan, miksi 80-luku muistetaan toimintaelokuvien kulta-aikana. Jos elokuvaa ei ole vähään aikaan nähnyt, teatteriin kannattaa mennä yllättymään, miten jouluinen tämä kasarirymistely oikeastaan onkaan. Kesken pikkujoulujen terroristi-iskun kohteeksi joutuva pilvenpiirtäjä on täynnä joulukuusia, -koristeita ja -valoja, eikä elokuvan ääniraitakaan arkaile antaa kulkusten kilkattaa aina sopivan paikan tullen. Vaikka yhden neuvokkaan poliisin taistelu panttivankien vapauttamiseksi onkin valloillaan aikakauden läskipäistä asennetta, on salista taatusti mukava poistua Frank Sinatran "Let it Snown" tahtiin.

Sikäli kun teatteriin lähteminen tuntuu joulukiireinen aikana liian työläältä, löytyy jouluista katsottavaa luonnollisesti myös kotisohvalta. Netflix-suoratoistopalvelun jouluelokuvat ovat pääosin hirvittävää kuraa (mm. Jouluprinssi tuoreine jatko-osineen...), mutta lajityypin grand old manin Chris Columbuksen (mm. Yksin kotona, Harry Potter ja viisasten kivi) uudelle joulupukki-elokuvalle The Christmas Chronicles kannattaa antaa mahdollisuus. Elokuvassa kaksi sisarusta joutuvat auttamaan joulupukkia aattoillan pelastamiseksi. Harmittoman komedian vetonaulana toimii aina karismaattisen Kurt Russelin hykerryttävä tulkinta vanhasta partasuusta. Repseällä ja suorasuisella Russel-pukilla on mahdollisuus nousta tulevaisuudessa klassisten joulupukki-tulkintojen joukkoon.

Mitään uusia jouluklassikkoja ei vuosi 2018 varsinaisesti tarjoa, mutta kyllähän näidenkin parissa joulupyhät viettää.

Arviot:

The Grinch: 3/5

Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa: 2/5

Die Hard (erikoisnäytös Finnkinon teattereissa 20.12.): 5/5

Ailo - pienen poron seikkailu (ensi-ilta 21.12.): 4/5

The Christmas Chronicles (Netflix-elokuva): 3/5

Maija Poppasen paluu (ensi-ilta 25.12.)

Suspiria (2018) - Tanssiakatemia sukupolvien taiston näyttämönä

Suspiria

Ohjaaja: Luca Guadagnino

Pääosissa: Dakota Johnson, Tilda Swinton, Mia Goth, Chloë Grace Moretz

Kesto: 2 t 32 min

Lajityyppi: Draama, Jännitys, Kauhu

Italialaisen kauhuelokuvan mestarin Dario Argenton vuonna 1977 ohjaama Suspiria - Tappavat huokaukset (löytyy nykyään muuten Netflixistä!) kuuluu lajityyppinsä legendaarisimpiin tapauksiin. Ajatus visuaalisesta loistostaan tunnetun elokuvan uusversiosta herätti monissa kauhuelokuvafaneissa aiheellisia epäilyksiä. Kyse ei kuitenkaan ole mistään perinteisestä uusversiosta: Lopputulos ei oikeastaan muistuta alkuperäistä elokuvaa kuin nimellisesti ja toimii sille ennemmin eräänlaisena antiteesinä tai - musiikkitermejä lainaten - eri tyylilajin cover-versiona.

Berliinissä sijaitsevassa vanhassa tanssikoulussa tapahtuu kummia. Nuori tanssiopiskelija pakenee hädissään iäkkään psykiatrin luokse, mumisten sekavia koulun opettajakunnan harjoittamista okkultistisista rituaaleista ja noituudesta. Sota-aikana vaimonsa kadottanut ja natsien keskitysleireiltä selvinnyt psykiatri ei aluksi ota tytön horinoita todesta, kunnes tämä yllättäen katoaa jälkiä jättämättä. Kuinka ollakaan, samaan aikaan tanssikouluun saadaan uusi amerikkalaisoppilas Susie, jonka koulun maineikas johtajatar ottaa suojatikseen. Kätkeytyykö tähän kenties jokin häijy suunnitelma ja ehtiikö psykiatri ratkaisemaan koulun arvoituksen, ennen kuin on liian myöhäistä?

Sanotaan heti suoraan, että hyvin harvoin tulee teatterista poistuttua yhtä vaikuttuneessa mielentilassa.

Cannesin elokuvafestivaaleilla viime kesänä ensi-iltansa saanut elokuva sai osan katsojista poistumaan salista kesken näytöksen. Ne jotka katsoivat elokuvan loppuun asti, osoittivat kuitenkin seisaaltaan suosiotaan näytöksen päätyttyä. Tämä kuvaa erinomaisesti sitä, millainen elokuva Suspiria on. Se ei ole tyypillinen kauhuelokuva, se ei sisällä säikyttelyä eikä missään tapauksessa sovi kaikille. Toisille se on hidas, taiteellinen ja tarpeettoman brutaali eurooppalainen taide-elokuva. Mutta toisille se on vangitseva, vaikuttava, ahdistava ja loputtoman kiehtova mysteeri, jonka avautumista seuraa suurta kunnioitusta tuntien.

Siinä alkuperäisessa Suspiriassa muoto oli sisältöä tärkeämpää, uusversiossa asetelma on kääntynyt päälaelleen. Argenton alkuperäisteos on ennen muuta kokemus, surrealistinen elokuvapainajainen, jonka ainutlaatuinen tunnelma perustuu överiksi vedettyyn, Technicolor-värein kyllästettyyn visuaalisuuteen ja progebändi Goblinin pauhaavaan ääniraitaan. Uusi Suspiria on Argenton elokuvan antiteesi: visuaalisesti pelkistetty ja hillitty elokuva, jolla on valtavasti sanottavaa.

Elokuva sijoittuu vuoden 1977 Länsi-Berliiniin, jossa toisen maailmansodan kipeät muistot, kylmän sodan arki ja tulevaisuuteen katsovan nuorison kipuilu näkyvät yhtä aikaa. Ajattomaan ja satumaiseen alkuperäisteokseen verrattuna kontrasti on räikeä, mutta muutoksilla on myös oma selkeä tarkoituksensa elokuvan tarinan kannalta. Elokuvan pinnan alta löytyy allegorinen kertomus sukupolvien ideologisesta taistelusta.

HUOMIO: Jos et ole nähnty elokuvaa, lopeta lukeminen tähän ja mene katsomaan se. Seuraavassa kerron omia tulkintojani elokuvan viestistä.

Alkuperäisessä elokuvassa yksinomaan antagonistin asemassa ollut noituus on uudessa elokuvassa nostettu tarinalliseen keskiöön. Oma tulkintani on, että noituus edustaa elokuvassa valtaa ja elokuva on kokonaisuudessaan eräänlainen allegoria sukupolvien taistosta. Elokuvan sijoittuminen natsi-menneisyytensä kanssa tiliä tekevään, jaettuun länsi-Berliiniin, sen kummemmin kuin sen valmistuminen vain kaksi vuotta Yhdysvaltojen presidentinvaalien jälkeen eivät ole varmasti sattumaa. 

Mystinen tanssiakatemia toimii vertauskuvana koko yhteiskunnalle. Johtajat edustavat ideologiaa, opettajat valtaapitäviä ikäluokkia, ja oppilaat nuoria, tai laajemmassa merkityksessä, tulevaisuutta. Elokuvan keskeinen konflikti muodostuu vanhoille voimille uskollisen ja ainoastaan sen säilyttämistä ajattelevan vanhan vallan ja uuden, empaattisemman ja tulevaan tähtäävän välillä. Tämä tuodaan ilmi akatemian johdon keskenäisellä valtataistelulla Markosin ja Madame Blancin välillä. 

Alkuperäisen elokuvan pääantagonistina muistettava Markos on elokuvassa muinainen, jo kuolon kielissä makaava paha, joka vaatii hengissä pysyäkseen nuoria uhreja. Markos edustaa paitsi vanhaa ja perinteistä, myös lupauksia mennetetyn suuruuden palauttamisesta (Make Academy Great Again) . Sen saavuttaminen vaatii kuitenkin nuorten, eli tulevaisuuden, uhraamista. Madame Blanc puolestaan edustaa pragmaattisempaa linjaa, mutta häntäkin kalvaa pahuuden kanssa tehty sopimus, josta hän ei pysty irtisanoutumaan - kuten vanhaan järjestelmään sitoutuneet, hyvää tarkoittavat poliitikot.

Hurmeinen loppuratkaisu on nuoruuden voiman ylistys. Huikeassa lopputwistissä käy ilmi, että elokuvan Susie on itse asiassa uudelleensyntynyt "Äiti Suspirarum", kaikkein voimakkain noita. Hän edustaa samalla sitä tuhoa, mikä koittaa menneitä suuruuden aikoja haikaileville - elokuvassa hyvinkin kirjaimellisessa merkityksessä. Susien nousu tuhoamaan vallitsevan pahuuden voidaan katsoa joko luonnonlain tavoin toimivana tasauksena, joka pyyhkii vääriä valintoja tehneet sukupolvet raadollisesti pois tieltään (vrt. Ilmastokatastrofi, sodat, ydintuho), tai positiivisemmin voimaannuttavana lupauksena siitä, että nuoriso ottaa vielä vallan ja kukistaa pahan. Valinnoista joutuu vastuuseen.

Oli elokuvasta mitä mieltä tahansa, kukaan ei voi kiistää sen elokuvallisia ansioita. Ohjaaja Luca Guadagnino on loihtinut hypnoottisen, upeasti katsojan ihon alle menevän elokuvan, joka ei katoa mielestä päiväkausiin. Teknisesti elokuva on täyttä priimaa. Erikseen on mainittava lukuisat tanssikohtaukset, jotka ovat fyysisyydessään satuttavan upeaa katsottavaa. Huonoja näyttelijäsuorituksia elokuvassa ei ole. Suurin tähti on luonnollisesti Tilda Swinton, joka tekee maskeeraustehosteiden avustamana peräti kolmoisroolin, onnistuen jokaisessa täydellisesti.

Suspiria on päättyvän vuoden paras Suomen teattereissa ensi-iltansa saanut elokuva.