Lumikki 85 vuotta - mestariteos joka aloitti kaiken

Pariisin Disneylandistä ostamani Lumikki-figuriini Suomi-blurayn edessä. 

Harvan elokuvan voi sanoa luoneen kokonaan uuden taiteenlajin. Tällainen kunnia kuuluu nyt 85 vuotta täyttävälle Walt Disneyn klassikolle Lumikki ja seitsemän kääpiötä (1937). Se ei ole vain ensimmäinen "Disney-elokuva", jotka ovat määrittäneet melkein kaikkien yhä elävien sukupolvien lapsuutta. Se loi pitkän animaatielokuvan aikana, jolloin sellaista ei pidetty mahdollisena.

Aikana, jolloin pitkiä animaatioelokuvia tuotetaan vuosittain kymmenittäin niin teatteriin kuin striimattavaksi, saattaa olla vaikea ymmärtää, mitä Lumikin kaltainen teos 1930-luvun tekniikalla vaati. Elettiin aikaa, jolloin äänielokuvat olivat vasta syrjäyttämässä mykkäelokuvat (mm. Charles Chaplinin viimeinen mykkäelokuva Nykyaika ilmestyi 1936) ja värifilmin käyttö oli vielä alkutekijöissä (mm. The Wizard of Oz ilmestyi vasta 1939). Animaatiot rajoittuivat lyhyisiin, muutaman minuutin piirroshupailuihin, joista niistäkin valtaosa oli mustavalkoisia. Mikki Hiiri -animaatiosta tunnettu Walt Disney näki kuitenkin animaatiossa potentiaalia, johon moni ei uskonut.

Mainospiirtäjästä visionääriksi

Chicagossa vuonna 1901 syntynyt Walt Disney oli työskennellyt animaatioiden parissa jo 1920-luvulta lähtien. Alunperin mainosgraafikkona työskennellyt Disney oli saanut ensikosketuksensa animaatioihin lyhyiden mainospiirrettyjen parissa Film Ads -studiolla työskennellessään. Tästä innostuneena hän oli perustanut oman yhtiön Laugh-O-Gram Films jo vuonna 1922 ja suunnitellut näyteltyä ja animoitua elokuvaa yhdistelevän pitkän Liisa Ihmemaassa -sovituksen tekemisen 1923, kunnes yhtiö kaatui talousvaikeuksiin. Uusi yhtiö, Walt Disney Pictures, perustettiin varakkaan sedän rahoilla vuonna 1926. Vuonna 1928 päivänvalon nähneen Mikki Hiiren ja tämän teknisesti edistyksellisten animaatioseikkailujen (Höyrylaiva Ville, oli ensimmäinen äänianimaatio) menestys salli Disneyn syventyä animaatiotekniikoiden kehittämiseen ja palata kunnianhimoiseen unelmansa pariin pitkästä satuelokuvasta. Tällä kertaa se toteutettaisiin kokonaan animaationa. 

Aikakaudelleen tavanomaisen karkean piirrosanimaation sijaan Disney halusi pitkän elokuvan olevan jotain enemmän. Elokuva oli Disneylle ennen kaikkea taidemuoto, siksi animaatioelokuvan tuli olla enemmän maalaus kuin piirros. Disney oli jo 1932 päättänyt siirtyä animaatioissaan värifilmin käyttöön ja pitkä elokuva tulisi hyödyntämään tätä. Yhdessä animaattoreidensa kanssa Disney kehitti kokonaan uuden, vesiväritaustoihin ja pehmeisiin väreihin perustuvan kuva maailman, joka yhdessä animaatioille epätyypillisen kameran liikkeen kanssa loivat illuusion kolmiulotteisuudesta. Ratkaiseva innovaatio oli uusi monitasokamera, jolla kuvan eri osat voitiin työstää itsenäisesti. Jokainen photoshopia joskus käyttänyt ymmärtää kerrosten merkityksen kuvan työstämisessä. Lopputuloksena oli jotain ennennäkemätöntä.

On syytä korostaa, että animaatio oli tuohon aikaan 100% käsityötä. Jokainen elokuvan fremeistä on animaattorin luonnostelema, piirtäjän piirtämä, värittäjän värittämä ja tussaajan viimeistelemä. Disneyn studio satapäisine miehistöineen oli kuin tehdas ja Walt Disney animaatioelokuvan Henry Ford.

Klassikon elementit

Kun satunnaista elokuvanystävää pyydetään kuvailemaan stereotypistä Disney-elokuvaa, tulevat ensimmäisten joukossa sanat sadut, prinsessat, prinssit ja laulut. Useimmat lisäävät tähän vielä humoristisen sivuhahmot ja pahikset. Nämä ovat niitä elementtejä, joilla Disney on rakentanut menestyneimmät elokuvansa aina näihin päiviin asti. Hämmästyttävää kyllä, jokainen näistä on vahvasti läsnä jo ensimmäisessä Disney-elokuvassa.

Walt Disneyn kuningasajatus oli, että koska sadut ovat osa kaikkien lapsuutta, pystyy satuelokuva kiehtomaan katsojia iästä riippumatta. Näin elokuvan ei tarvitse huomioida aikuisia ja lapsia erikseen, vaan puhutella "lasta meissä jokaisessa". Tämä oli edistyksellinen asenne aikana, jolloin nostalgia ja lastenkulttuuri olivat vielä varsin tuntemattomia käsitteitä. 

Ehkä siksi ensimmäisen elokuvan aiheeksi valittiin juuri Grimmin veljesten Lumikki. Tarina turhamaisesta kuningataresta, joka haluaa murhata tytärpuolensa tämän kauneuden vuoksi, sisältää juuri sopivasti sitä synkkää pohjavirettä, jota voidaan hyvällä syyllä pitää näiden tarinoiden ikimuistoisuuden salaisuutena. Siloteltunakaan versiona se ole menettänyt karmivaa pohjavirettään, eikä Disney siihen ikinä pyrkinytkään.

Tässä väitän olevan yksi Disneyn animaatioklassikkojen kestävän suosion salaisuuksista, joista harvemmin puhutaan: ne ovat alusta asti uskaltaneet myös pelotella yleisöään. Lapsena tällainen tuppaa jättämään ikuisen muistojäljen, jonka pariin haluaa palata vanhempanakin. Itse elokuvan vain hieman yli kolmivuotiaana nähneenä olen kyllä elänyt mielessäni kuvia synkästä metsästä kaikkialla vilkkuvine silmineen ja puutukkikrokotiileineen. Eikä unohdeta Kuningataren transformaatiota hirvittäväksi noita-akaksi: kyseinen koukkunokka on käkättänyt tiensä useimpien lasten painajaisiin ties kuinka monen sukupolven ajan. 

Sadun logiikka 

Elokuvasovitukseen alkuperäistä tarinaa on tietysti yksinkertaistettu ja suoraviivaistettu elokuvakerrontaan sopivammaksi. Silti osa sen valinnoista tuntuu nykypäivän näkökulmasta oudoilta. Kuten useimmissa varhaisissa Disneyn satusovituksissa, päähenkilöt ovat ennemmin arkkityyppejä kuin varsinaisia persoonia. Keskushenkilöt tuntuvat edustavan enemmän ideaa kiltistä prinsessasta, uljaasta prinssistä ja pahasta äitipuolesta. Tässä suhteessa elokuva noudattaa siis hengeltään alkuperäistekstiä, jossa hahmojen luonne tuodaan esiin yhdellä lauseella. 

Sivuhahmot sen sijaan suorastaan tulvivat persoonallisuutta. Seitsemän kääpiöitä toimivat paitsi elokuvan koomisena elementtinä, myös katsojan peilinä tapahtumiin. Ratkaisu toimii, koska hahmot ovat niin rakastettavia. Pieni ongelma on se, että he ilmaantuvat tarinaan hieman myöhässä. Alussa kääpiöiden tonttia tuntuvat tuuraavan metsän eläimet. Kun kääpiöt sitten saapuvat ottamaan elokuvan omakseen, heille suodaan jopa muutama tarinan kannalta hieman epäolennaisempi kohtaus, ikään kuin vastapainoksi.

(Jos tarkkoja ollaan, elokuvan varsinainen päähenkilö on Jörö. Hänen tarinallaan on selkeä kaari, mitä muilla hahmoilla ei ole.)

Lumikki ei missään tapauksessa ole ensisijaisesti juonielokuva. Sitä voi pitää taide-elokuvana siinä mielessä, että se on kokeileva, uudentyyppinen ja rajoja rikkova teos, jonka täytyi myös osaltaan esitellä osaltaan animaatioelokuvan mahdollisuuksia. Mutta silti, vielä 85 vuotta myöhemmin, se muistetaan aivan muista syistä: tunteesta. 

Lumikki ei toimi niinkään järjen, vaan ennen kaikkea tunteen ohjaamana. Se ei pyri selittämään itseään, eikä tekemään tulkintoja katsojansa puolesta. Sadun logiikka, jossa kuolema on voitettavissa ensirakkauden suudelmalla ja jossa ratsastaminen pilvilinnoihin ikuiseen onneen ja autuutteen on mahdollista, antaa katsojalle lähes lapsenomaisen tyydytyksen ikään katsomatta. Kuten Grimmin veljesten alkuperäissaduissa, myös elokuvassa pelottavat, hauskat, surulliset ja onnelliset kohtaukset sointuvat yhteen saumattomasti, ja loppukaneetti "he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka" on sataprosenttisen tyydyttävä lopetus. 

Lumikki ja seitsemän kääpiötä on mestariteos ja yksi kaikkien aikojen tärkeimmistä elokuvista niin yleisesti kuin allekirjoittaneen omassa arvojärjestyksessä.

⭐⭐⭐⭐⭐ 

Elokuvan alkuperäinen ääniraita on amerikkalaiskatsojille ajan kultaama, mutta suomalaisen katsojan kannattaa ehdottomasti valita huomattavasti eläväisempi vuoden 1994 Pekka Lehtosaaren ohjaama dubbaus, jonka huippukohdista vastaa Seela Sellan ikimuistoinen suoritus noitana.

"Saako tällaista edes tehdä?" (Dahmer - Monster: The Jeffrey Dahmer Story, 2022)

Netflixin uusi Dahmer-sarja on epämiellyttävän empaattinen sarjamurhaajakuvaus

Evan Peters näyttelee "Milwaukeen kannibaalina" tunnettua sarjamurhaajaa.

Heti aluksi tunnustus: en pidä TV-sarjoista formaattina. Olen siinä mielessä henkeen ja vereen elokuvien ystävä, että televisio edustaa minulle lähtökohtaisesti alhaisempaa taidemuotoa. Liian usein sarjoissa korostuu se vanha totuus, että siinä missä elokuvassa tarina ainakin pitäisi pyrkiä kertomaan optimaalisessa muodossaan, television tarkoituksena on ensisijaisesti tuhlata katsojan aikaa. Liian usein sarjan pituutta ei sanele niinkään sisältö, vaan täytettävien aikaslottien määrä. Vaikka toisin voisi kuvitella, suoratoistopalvelujen myötä ongelma on pelkästään pahentunut. Nykyään sarjoiksi käännetään paljon sellaisiakin tarinoita, joissa ei ole kunnolla aineksia edes 90 minuutin elokuvaksi. Pahimmillaan edes koko kymmenen jakson mittainen tuotantokausi ei kerro kokonaista tarinaa, vaan koko kausi toimittaa samaa virkaa, mitä ennen vanhaan pilottijaksot. Koska suoratoistopalveluissa katsellut minuutit ovat tärkeämpiä kuin katselukerrat, tuotantoarvoiltaan edelleen lastenpöydässä istuvat sarjat ovat hyvä sijoituskohde. Useimmiten ne eivät edes yritä perustella pituuttaan, koska jo yhden jakson menestys on tuottajalle kaupallisesti kannattavaa.

Niinpä saa tulla vastaan erittäin mielenkiintoinen tapaus, ennen kuin suostun edes antamaan sille mahdollisuuden. Sarjamurhaaja Jeffrey Dahmerin elämästä kertova Netflix-sarja ei ensialkuun vaikuttanut tällaiselta. Jo sarjan nimi "DAHMER - Hirviö: Jeffrey Dahmerin tarina" oli niin luotaantyöntävän kyynistä algoritmien optimointia, että ilman sarjan ympärille syntynyttä kohua olisin varmasti jättänyt sen katsomatta. Valitettavasti en mahda mitään selittämättömälle tarpeelleni voida asettua triggeröityneiden lumihiutaleiden ja tekopyhien hysteerikkojen yläpuolelle, joten annoin itselleni luvan lähteä "Milwaukeen kannibaalin" matkaan.

Ja toisin kuin Dahmerin uhrit, en katunut sitä päätöstä hetkeäkään.

Ilmiö nimeltä Jeffrey Dahmer

Jeffrey Dahmer oli wisconsinilainen mies, joka surmasi 17 etnisiin taustoihin kuulunutta homomiestä vuosina 1978-1991. Itsekin homoseksuaalilla Dahmerilla oli tapana houkutella miehiä kotiinsa muun muassa homobaareista, huumata heidät, paloitella ja usein myös syödä heidät. Sarja seuraa Evan Petersin (mm. American Horror Story) häiritsevän vakuuttavasti tulkitseman Jeffreyn elämää aina lapsuuden eläinraato-fiksaatiosta ennenaikaiseen kuolemaan asti koko maan kuuluisimpana sarjamurhaajana.

Vaikka sarjalle on ehtinyt syntyä maine äärimmäisen väkivaltaisena ja raaistavana katselukokemuksena, kyse ei ole tusinakauhusta, vaan aidosti häiritsevästä sukelluksesta todella sairaan mielen syövereihin. Sen uskaliain veto on kuvata Jeffreyn tarina pitkälti murhaajan itsensä näkökulmasta. Näinä etsivä- ja poliisisarjojen ylituotannon kausina tällainen massasta poikkeava ratkaisu tekee sarjasta heti mielenkiintoisemman. Kenties vielä uskaliaampaa on kuitenkin se, että Dahmer ei ole mikään Netflixin Henry: Portrait of a Serial Killer (1986), vaan sarja yrittää aidosti vastata kysymykseen, mikä teki Jeffrey Dahmerista sarjamurhaajan. Se myös luottaa katsojan kykyyn tehdä itse omat päätelmänsä, eikä tee työtä katsojan puolesta. Luottamus näyttäisi tosin olleen virheellinen: se, että katsoja tajuaa muutaman jakson jälkeen säälivänsä, jopa ymmärtävänsä miestä, joka avausjaksossa esitellään puhtaana kauhuelokuvapahiksena, on ollut monelle liikaa.

Dahmer ei kuitenkaan ole sarja pelkästään miehestä, josta tuli sarjamurhaaja. Kymmenen jaksonsa aikana sarja pyrkii tutkimaan mahdollisimman kokonaisvaltaisesti, millainen historiallinen ilmiö Dahmerin murhatöiden ympärille rakentui. Ketä olivat Dahmerin uhrit? Miten murhat vaikuttivat heidän perheenjäsentensä elämään? Miten rakenteellinen rasismi näkyi siinä, että Dahmer sai jatkaa toimiaan kenenkään estämättä? Sarja näyttää myös rehellisesti sen, miten media teki Dahmerista murhien jälkeen julkkiksen ja miten ongelmallisesta ilmiöstä tässä on kyse. Kaikkeen tähän Dahmer pystyy siksi, että se hyödyntää formaattiaan esimerkillisen hyvin. Episodimainen rakenne ei ole rasite vaan vahvuus, joka mahdollistaa näkökulmien sulavat vaihdokset ja eri teemojen käsittelyn ilman, että ne häiritsevät toisiaan. Nämä ratkaisut eivät yksinkertaisesti olisi toimineet elokuvassa. Kaikesta näkee, että sarjan luoja Ryan Murphy todella ymmärtää televisiota.

Parhaimmillaan sarja on kuvatessaan Jeffrey Dahmerin tarinaa tämän isän Lionel Dahmerin näkökulmasta. Sarjamurhaajan tarinan lisäksi Dahmer on lähes yhtä paljon tarina isästä, jonka pojasta tulee sarjamurhaaja. Lynne Ramsayn Poikani Kevin (2011) herätti monissa tunteita kertoessaan vastaavanlaista tarinaa äidin näkökulmasta, mutta Dahmer tekee sen vielä vakuuttavammin ja sydäntäsärkevämmin.  Lionelia näyttelevä Richard Jenkins (mm. Mullan alla) on roolissaan vähintään yhtä loistava kuin Peters omassaan.

Parhaimmillaan sarja on sanan molemmissa merkityksissä suorastaan vangitseva kokemus. Usean jakson jälkeen pää on täynnä niin vaikeita ja ahdistavia asioita, että niitä on hankala paeta. Sarja ei ole varsinaisesti pelottava, mutta kauhea se on. Myöskään kovin veriseksi meno ei ikinä ylly, mikä on kokonaisuudelle eduksi. Ilmanvaihtokanavan kautta kantautuva huuto on tehokeinona vaikuttavampi kuin suorasukaisempi kuvaus ihmisruhon perkuusta. Graafistakin kuvastoa toki on, mutta sillä ei mässäillä. Paitsi tietysti Jeffrey.

Saako tällaista edes tehdä?

Kohu sarjan ympärillä kulkee niin ennalta-arvattavia polkuja, että ne tuovat väkisin mieliin ajatuksen, ovatko kaikki niistä ihan vilpittömiä. Ei sillä, että ne olisivat suoraan tekaistuja, mutta ainakin helposti lietsottavia. Närkästystä on luonnollisesti herättänyt ennen kaikkea se, että sarjamurhaajasta ylipäänsä tehdään tällaista fiktiota, joka julkeaa esittää kohteensa millään tavalla empaattisessa valossa ja löytää inhimillisyyttä tämän hirvittävien tekojen takaa. Ilmeisesti osa Netflixin katsojista ei ole ole koskaan elämässään katsonut ainuttakaan viimeisen 60 vuoden aikana tehtyä sarjaa tai elokuvaa, jossa on käsitelty samaa asiaa. On kuulemma väärin, että murhaaja nostetaan valokeilaan, häntä suorastaan ihannoidaan, mutta hänen uhrinsa eivät saa yhtä paljon huomiota. Sen jopa pelätään markkinoivan sarjamurhaajaksi alkamista "uravaihtoehtona" sosiaalisesti heikkolahjaisille nuorille miehille. On jopa kyselty, onko kyseessä vuoden exploitatiivisin TV-sarja.

(Toki ymmärrän sen, että maassa jossa kouluampumiset ja muut nuorten miesten suorittamat joukkomurhat ovat arkipäivää, tällainen herättää eri tavalla tunteita, kuin ampuma-aseiden suhteen järkevämmissä maissa)

Syy sille, miksi tätä kohua voisi helposti pitää osana sarjan markkinointia, on se, että sarja todellisuudessa pyrkii ennakoimaan ja vastaamaan likimain kaikkiin edellä mainittuihin kritiikkiin aiheisiin. Kymmenosaisesta sarjasta neljä jälkimmäistä siirtää valokeilan pois Jeffrey Dahmerista juuri näihin asioihin, joiden puutteesta sitä kritisoitiin. Sarja paneutuu käytännössä kokonaisen minisarjan verran lähes yksinomaan Dahmerin uhreihin ja näiden perheisiin. En pitäisi ollenkaan mahdottomana, että valtaosa kritiikistä olisi kirjoitettu puhtaasti ensimmäisten jaksojen pohjalta - tai jopa kokonaan sitä näkemättä. Jotain kertoo sekin, että kulttuurioikeisto on jo ennättänyt leimata sarjamurhaajasta kertovan sarjan olevan liian "woke".

Kohu muistuttaa kiusallisen paljon ennakkokohua Todd Phillipsin Joker (2019) elokuvan ympärillä. Senkin pelättiin olevan jonkinlainen vaarallinen alt-right voimafantasia, joka innoittaa incelit tekemään murhia. Olisi huvittanut nähdä näiden toimittajien ilmeet, kun elokuva paljastuikin jokseenkin luokkatietoiseksi ja antikapitalistisesti latautuneeksi kuvaukseksi tuloerojen ja mielenterveyspalvelujen laiminlyönnin vaaroista.

Exploitaatio on termi, jonka moni, varsinkin kulttuuriliberaali kolumnisti, on ymmärtänyt totaalisesti väärin. Exploitaatio tarkoittaa tässä yhteydessä yritystä rahastaa Dahmerin hirmuteoilla tekemällä siitä myyvää TV-viihdettä. Tosi asia kuitenkin on, että kukaan ei ole koskaan tehnyt ainuttakaan todellisen maailman kauheuksiin tai tragedioihin perustuvaa fiktiotaideteosta, jonka tarkoitus EI olisi jotenkin hyötyä kyseisen tragedian ihmisissä herättämistä tunteista. Dahmer ei eroa tässä mielessä mitenkään Schindlerin listasta tai Titanicista, jotka kaikista palkinnoistaan huolimatta ovat ihan yhtä lailla tragediaexploitaatiota.Sellaisia ihmiset nyt vain ovat. Kaikki kauhea, selittämätön ja makaaberi kiehtoo meitä. Emme pysty kääntämään katsettamme auto-onnettomuudesta, vaikka haluaisimme. Sen kieltäminen on pelkästään tekopyhää. Toisin kuin suomenkielinen käännösasu väittää, morbid curiousity ("sairas uteliaisuus") on varsin tervettä ja normaalia, eikä Jeffrey Dahmerin tapaan merkki potentiaalisesta mielisairaudesta. Sen myöntäminen tuntuu olevan valtavan vaikea asia turhan monelle, miksi useilla työkseen kirjoittavilla herääkin näissä yhteyksissä usein tarve julkiseen moraaliposeeraukseen.

Aiheellisempi kysymys olisi, onko Dahmer jollain tavalla kyynistä, moraalitonta tai pahantahtoista exploitaatiota, joka pyrkii hyötymään aiheesta uhrien kustannuksella. Onhan se eri juttu, tehdäänkö esim. natseista vakavahenkinen ja heidän uhrejaan kunnioittava elokuva, vaiko pelkästään heidän hirmuteoillaan retostelevaa väkivaltaroskaa (nazisploitaatio on ihan oma exploitaation lajityyppi). Tässä tapauksessa on aivan selvää, että Dahmer vertautuu ennemmin Schindlerin listaan kuin Ilsa, She Wolf of the SS (1975) kaltaisiin elokuviin. En usko, että kukaan sarjan alusta loppuun asti katsonut voi vakavissaan väittää, että sarjan tarkoitus oli epäkunnioittaa oikean Jeffrey Dahmerin murhien uhreja.

Jos ihan rehellisiä ollaan, tekijät ovat olleet jopa liian huomaavaisia sarjasta mahdollisesti pahastuvia kohtaan.Kymmenestä jaksosta olisi helposti saanut pois kaksikin, jos se ei käyttäisi niin paljon aikaa uhrien perheiden ja naapurien kuvaukseen. Kun murhaaja jää kiinni seitsemännessä jaksossa ja tuomitaan vankilaan kahdeksannen lopussa, ovat viimeiset jaksot jo ihan dramaturgisessa mielessä vähemmän mielenkiintoisia. Nämä elementit ovat toki tärkeitä ja tuovat siihen näkökulmaa, jota ilman tarina ei olisi täydellinen, mutta tismalleen sama teho olisi saavutettu tiiviimmässäkin muodossa. Esimerkiksi Dahmerista poliisille soittanut naapuri Glenda Cleveland (Niecy Nash) on korotettu tosielämän esikuvaansa tärkeämmäksi hahmoksi, mutta ratkaisu ei tuo tarinaan hirveästi lisäarvoa. Kärjistetyksi kaksi viimeistä jaksoa ovat sisällöltään sellaisia, jotka elokuvassa kuitattaisiin lopun tekstiruudulla. Tuntuu vähän siltä, kun tekijät yrittäisivät lopun painotuksilla pyydellä anteeksi koko sarjan tekemistä, mitä sen ei missään tapauksessa olisi tarvinnut tehdä.

Jälkisanat

Kuten aina, jossain vaiheessa kohu sarjan ympärillä laantuu. Mitä silloin jää käteen? Laadukasta, jännittävää ja ajatuksiaherättävää true crime -viihdettä, jonka pariin saattaa palata toistekin. Kun kiihkeimmätkin sarjan vahingollisuutta huutavat ja sen vaarallisuutta peräänkuuluttavat joutuvat myöntämään, ettei Dahmer - sen kummemmin kuin Jokerikaan - oikeasti inspiroi yhtään ketään alkamaan sarjamurhaajaksi, saatamme vihdoin ymmärtää sen pelottavimman viestin: sarjamurhaajiksi ei aleta, sellaiseksi tullaan. Eikä kukaan edelleenkään tiedä, miten se tarkalleen ottaen tapahtuu.

⭐⭐⭐⭐

Arvostelu: Munkkivuori on kadehdittavan hyvä esimerkki siitä, miten hyvä sarja tehdään

Munkkivuori on yhtä lailla rikosmysteeri kuin lapsuudenkuvaus 80-luvulta.

Munkkivuori

Ohj. Jani Volanen

⭐⭐⭐⭐⭐

Komediasarjalla Studio Julmahuvi läpimurtonsa tehnyt käsikirjoittaja-ohjaaja Jani Volanen on äitynyt kuin varkain melkoiseksi tekijäksi. Aiemmin muun muassa Ranuan kummeista ja Putouksesta vastannut Volanen murtautui ryminällä irti yksinomaan komediatekijän maineestaan hittisarjalla M/S Romantic (2019, Yle Areena), joka huumoristaan huolimatta oli sävyltään vakavampi, jopa traaginen, mutta samalla oivaltava kuvaus ihmisistä risteilylaivalla. Nyt Volanen on saanut aikaan todellisen mestariteoksen: Elisa Viihteen alkuperäissarjana julkaistu Munkkivuori on parasta suomalaista TV-sarjaa pitkään aikaan. 

Sarja alkaa, kun 10-vuotias Mirko muuttaa perheineen sarjan nimikkokaupunginosan kerrostalolähiöön Itä-Helsinkiin, josta on juuri kadonnut pieni lapsi. Siinä lähtölaukaus koko kesän kattavalle tapahtumien sarjalle, johon liittyy niin  synkkiä käänteitä, pelottavia kohtaamisia, salaisuuksia kuin ylisukupolvisia traumojakin. Mutta myös ystävyyttä, leikkiä, rakastumisia ja kasvua viimeisenä viattomuuden kesänä.

Munkkivuori lähtee käyntiin hitaasti ja ensimmäinen jakso on hämäävän hidastempoinen. Vasta toisessa jaksossa alkaa valjeta, että sarja on paljon muutakin kuin pelkkä uusi rikosmysteeri. Se on ennen kaikkea elävä ja tarkkanäköinen ajankuva lapsuudesta 1980-luvun Suomessa, jossa leikitään pihapelejä, luetaan Suosikkia, ostetaan Ärrältä irtokarkkeja ja kilpaillaan siitä, kuka on kovin Yö-yhtyeen fani. Nostalgia on niin pakahduttavan vahvaa, että siihen ei voi olla tempautumatta mukaan, vaikka omat lapsuusmuistot eivät juuri tuohon aikaan sijoittuisi käännä. Sarja tuokin etäisesti mieleen Stephen Kingin romaaniin perustuvan klassikkoelokuvan Stand by Me - Viimeinen kesä (1986), vaikka juonellisia yhtymäkohtia ei olekaan.  

Sarjan hahmot ovat niin mainioita, että heidän kanssaan haluaa viettää aikaa. Päähenkilöt ovat ihan oikeita lapsia: vilpittömiä, ärsyttäviä, ajattelemattomia ja vahvasti tuntevia. Lapsinäyttelijät tekevät alun haparoinnin jälkeen pääosin hyvää työtä. Aikuisista Laura Birn loistaa Mirkon äitinä. 

Itse mysteeri on toteutettu sellaisella ammattitaidolla, että siitä soisi kaikkien käsikirjoittajien ottavan mallia. Niin usein määrämittainen TV-sarja sortuu tyhjäkäyntiin, kun tapahtumia on pihdattava keston vaatimuksesta. Hitaasti avautuva, mutta tiukasti otteessaan pitävä sarja osaa herättää, mutta ennen kaikkea säilyttää katsojan mielenkiinnon. Volasen yhdessä vaimonsa Pirjo Lonkan kanssa laatima käsikirjoitus tarjoaa vastauksia ja vihjeitä juuri sopivin välein, eikä matka tuntuu kertaakaan puuduttavalta tai hidastempoiselta. Kaikki tapahtumat pedataan ja niitä peilataan, jolloin sivutuista teemoista muodostuu harvinaisen tiukka ja ehyt kokonaisuus. 

Lopputulos on suorastaan kadehdittavan hyvä. Kymmenen jaksoa pitkä sarja etenee kuin hyvä romaani, jota ei tee mieli laskea käsistään.

Munkkivuori on katsottavissa Elisa Viihde Viaplay -palvelusta. Jutussa mainittu M/S Romantic on katsottavissa Yle Areenasta.

Arvostelu: Länsirintamalta ei mitään uutta (2022) on epämiellyttävän ajankohtainen sotaelokuva

Ensimmäinen saksalainen filmatisointi Länsirintamalta ei mitään uutta -romaanista ilmestyi 28.10. 

Länsirintamalta ei mitään uutta

Im Westen nichts Neues (2022)

Ohj. Edward Berger

⭐⭐⭐⭐

Netflix on tehnyt kammottavan karhunpalveluksen Erich Maria Remarquen ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuvan klassikkoromaanin uusimmalle elokuvaversiolle. Ei siksi, että se olisi huono - päinvastoin - vaan siksi, että tällainen elokuva olisi ilman muuta kuulunut teattereihin. Kun kyseessä on näin tärkeä, ajankohtainen ja vaikuttava filmi, tuntuu pelkästään tuhlaukselta, että se saa ensi-iltansa kaikessa hiljaisuudessa jossain suoratoistopalvelussa!

Toisaalta ratkaisu on varmasti helpotus monelle, etenkin elokuvista kirjotteleville isojen medioiden toimittajille. Yhä jatkuva Ukrainan sota näyttää aiheuttaneen sen, ettei teoksen vahva pasifistisen viesti ole ollut yhtä kovassa epäsuosiossa vuosikymmeniin. Natsi-Saksassa epäisänmaallisena pidettyä romaania poltettiin kokkoina, elokuva taas on yksissätuumin jätetty vaille suurempaa keskustelua. Rauhaa on helppo rakastaa rauhan aikana, mutta tosipaikan tullen joukkohysteria, pelko ja toksisen nationalismin ristipaine saavat myös tämän päivän ihmiset yhtä sekaisin kuin elokuvan länsirintamalle intoa uhkuen pestautuvat saksalaispojat. 

Länsirintamalta ei mitään uutta on filmattu aiemmin kahdesti amerikkalaisten toimesta, mutta nyt saksalaisromaani on tuotettu ensimmäisen kerran alkuperäismaassa. Saksalaisnäkökulma ei ole sotaelokuvissa harvinainen, mutta itse saksalaisten tekeminä niissä on usein jotain poikkeuksellista. Saksalaisten suhde omaan historiaansa on erityisen vakava, jopa harras. Vaikka ensimmäinen maailmansota ei aiheena ole yhtä hankala kuin toinen, leimaa myös uutta Länsirintamaa samankaltainen häpeä ja anteeksipyytelevä sävy kuin natsiajan kuvauksia (esim. Stalingrad, 1993). Ihan samanlaista sodanvastaisuutta ei amerikkalaisissakaan elokuvissa ole nähty kuin Oliver Stonen elokuvissa ja Coppolan Ilmestyskirjassa (Apocalypse. Now! 1979).

Vuoden 1930 Hollywood-versio on ansaitusti romaanin tunnetuin elokuvaversio ja erityisesti aikaansa suhteutettuna edelleen poikkeuksellisen saavutus. Uusi elokuva ei onneksi pyri tekemään kyseistä klassikkoa uudelleen, vaan kyseessä on rehdisti nykypäivän yleisölle suunnattu moderni sotaelokuva, joka pyrkii siirtämään kirjan ydinsanoman nykypäivän yleisölle. Tässä tavoitteessa elokuva onnistuu mainiosti. Asetelma on hyvin samanlainen kuin Aku Louhimiehen Tuntemattomassa sotilaassa (2017), johon se myös toteutuksensa puolesta vertautuu aina yhteisiä visuaalisia esikuvia (mm. Veteen piirretty viiva, 1998) myöten. 

Ihan vastaava viiden tähden elokuva ei kuitenkaan ole kyseessä. Luonnollisesti oma historia ja kieli tekevät Tuntemattomasta suomalaiskatsojille erityisemmän, mutta ennen kaikkea hahmojensa suhteen Louhimiehen elokuva onnistuu saksalaisveljeään paremmin. Hahmojen persoonattomuus ja tietty pökkelömäisyys on tietysti varsin yleistä saksalaisille sotaelokuville. Sen vahvuutena on eräänlainen universaalisuus: hahmot toimivat elokuvassa ikään kuin katsojan avatareina, joiden kautta hirvittävät tapahtumat koetaan. Eikä elokuva täysin ole hukannut romaanin lämminhenkistä rintamaveljeyden kuvausta. 

Romaanista ja aiemmista filmatisoinneista poiketen elokuva ei pitäydy pelkästään rintamamiesten kuvauksessa, vaan ottaa mukaan myös johdon näkökulmaa. Vaikka ratkaisu ei dramaturgissessa mielessä aivan täydellisesti kokonaisuutta palvelekaan, kirjan viestin kannalta se puolustaa paikkaansa. Korostetun siistissä junavaunussa rauhaa neuvottelemaan lähtevän valtuuskunnan kautta elokuva pystyy kommentoimaan myös sitä, miksi rauha on vaikea saavuttaa. Rintaman kauhut eivät neuvottelupöytään ulotu, eikä ihmishengillä ole pelinappulaa suurempaa arvoa. 

Suurin syy muutokseen on tietysti se, että toisin kuin romaanin tai 1930 elokuvan aikoina, tämän elokuvan tekijöillä on ollut mahdollisuus jälkiviisasteluun rauhan seurauksista. Sodan katkeroittamat ympärysvallat julistivat Saksan yksin syylliseksi sotaan ja kostivat sille kaikki kokemansa kauheudet nöyryyttävällä häpeärauhalla. Tietämättään he loivat sillä  pohjan uudelle, vielä moninverroin kauheammalle konfliktille, johon myös kokonaan uusi loppu viittaa. 

On suorastaan pelottavaa ajatella, miten helposti olemme tempautuneet takaisin elokuvan kuvaamaan hulluun maailmaan, jonka useimmat kuvittelivat jo jääneen historian lehdille. Ajatukset siitä, että jokainen sodassa menetetty henki on liikaa ja rauhan lykkääminen moraaliton teko, ovat yhtäkkiä pannassa. Yleinen mieliala on paljon lähempänä elokuvassa viimeisen hyökkäyksen julistavan saksalaismarsalkan ideologiaa: taistelua on jatkettava  omien "voittoon" asti - riippumatta siitä, onko sitä todistamassa enää kukaan. 

Yhtä vaikea tuntuu olevan ymmärtää, että vihollinenkin on ihminen, sotilaat tottelevat käskyjä, eikä häviäjän liiallinen nöyryyttäminen johda mihinkään hyvään. Saksalaiset ymmärtävät tämän oman historiansa kautta. Ehkä meidän muiden tulisi ottaa oppia heiltä. 

Aselevon edessä seisoo vain väärä ylpeys.