 |
| Ensimmäinen saksalainen filmatisointi Länsirintamalta ei mitään uutta -romaanista ilmestyi 28.10. |
⭐⭐⭐⭐
Netflix on tehnyt kammottavan karhunpalveluksen Erich Maria Remarquen ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuvan klassikkoromaanin uusimmalle elokuvaversiolle. Ei siksi, että se olisi huono - päinvastoin - vaan siksi, että tällainen elokuva olisi ilman muuta kuulunut teattereihin. Kun kyseessä on näin tärkeä, ajankohtainen ja vaikuttava filmi, tuntuu pelkästään tuhlaukselta, että se saa ensi-iltansa kaikessa hiljaisuudessa jossain suoratoistopalvelussa!
Toisaalta ratkaisu on varmasti helpotus monelle, etenkin elokuvista kirjotteleville isojen medioiden toimittajille. Yhä jatkuva Ukrainan sota näyttää aiheuttaneen sen, ettei teoksen vahva pasifistisen viesti ole ollut yhtä kovassa epäsuosiossa vuosikymmeniin. Natsi-Saksassa epäisänmaallisena pidettyä romaania poltettiin kokkoina, elokuva taas on yksissätuumin jätetty vaille suurempaa keskustelua. Rauhaa on helppo rakastaa rauhan aikana, mutta tosipaikan tullen joukkohysteria, pelko ja toksisen nationalismin ristipaine saavat myös tämän päivän ihmiset yhtä sekaisin kuin elokuvan länsirintamalle intoa uhkuen pestautuvat saksalaispojat.
Länsirintamalta ei mitään uutta on filmattu aiemmin kahdesti amerikkalaisten toimesta, mutta nyt saksalaisromaani on tuotettu ensimmäisen kerran alkuperäismaassa. Saksalaisnäkökulma ei ole sotaelokuvissa harvinainen, mutta itse saksalaisten tekeminä niissä on usein jotain poikkeuksellista. Saksalaisten suhde omaan historiaansa on erityisen vakava, jopa harras. Vaikka ensimmäinen maailmansota ei aiheena ole yhtä hankala kuin toinen, leimaa myös uutta Länsirintamaa samankaltainen häpeä ja anteeksipyytelevä sävy kuin natsiajan kuvauksia (esim. Stalingrad, 1993). Ihan samanlaista sodanvastaisuutta ei amerikkalaisissakaan elokuvissa ole nähty kuin Oliver Stonen elokuvissa ja Coppolan Ilmestyskirjassa (Apocalypse. Now! 1979).
Vuoden 1930 Hollywood-versio on ansaitusti romaanin tunnetuin elokuvaversio ja erityisesti aikaansa suhteutettuna edelleen poikkeuksellisen saavutus. Uusi elokuva ei onneksi pyri tekemään kyseistä klassikkoa uudelleen, vaan kyseessä on rehdisti nykypäivän yleisölle suunnattu moderni sotaelokuva, joka pyrkii siirtämään kirjan ydinsanoman nykypäivän yleisölle. Tässä tavoitteessa elokuva onnistuu mainiosti. Asetelma on hyvin samanlainen kuin Aku Louhimiehen Tuntemattomassa sotilaassa (2017), johon se myös toteutuksensa puolesta vertautuu aina yhteisiä visuaalisia esikuvia (mm. Veteen piirretty viiva, 1998) myöten.
Ihan vastaava viiden tähden elokuva ei kuitenkaan ole kyseessä. Luonnollisesti oma historia ja kieli tekevät Tuntemattomasta suomalaiskatsojille erityisemmän, mutta ennen kaikkea hahmojensa suhteen Louhimiehen elokuva onnistuu saksalaisveljeään paremmin. Hahmojen persoonattomuus ja tietty pökkelömäisyys on tietysti varsin yleistä saksalaisille sotaelokuville. Sen vahvuutena on eräänlainen universaalisuus: hahmot toimivat elokuvassa ikään kuin katsojan avatareina, joiden kautta hirvittävät tapahtumat koetaan. Eikä elokuva täysin ole hukannut romaanin lämminhenkistä rintamaveljeyden kuvausta.
Romaanista ja aiemmista filmatisoinneista poiketen elokuva ei pitäydy pelkästään rintamamiesten kuvauksessa, vaan ottaa mukaan myös johdon näkökulmaa. Vaikka ratkaisu ei dramaturgissessa mielessä aivan täydellisesti kokonaisuutta palvelekaan, kirjan viestin kannalta se puolustaa paikkaansa. Korostetun siistissä junavaunussa rauhaa neuvottelemaan lähtevän valtuuskunnan kautta elokuva pystyy kommentoimaan myös sitä, miksi rauha on vaikea saavuttaa. Rintaman kauhut eivät neuvottelupöytään ulotu, eikä ihmishengillä ole pelinappulaa suurempaa arvoa.
Suurin syy muutokseen on tietysti se, että toisin kuin romaanin tai 1930 elokuvan aikoina, tämän elokuvan tekijöillä on ollut mahdollisuus jälkiviisasteluun rauhan seurauksista. Sodan katkeroittamat ympärysvallat julistivat Saksan yksin syylliseksi sotaan ja kostivat sille kaikki kokemansa kauheudet nöyryyttävällä häpeärauhalla. Tietämättään he loivat sillä pohjan uudelle, vielä moninverroin kauheammalle konfliktille, johon myös kokonaan uusi loppu viittaa.
On suorastaan pelottavaa ajatella, miten helposti olemme tempautuneet takaisin elokuvan kuvaamaan hulluun maailmaan, jonka useimmat kuvittelivat jo jääneen historian lehdille. Ajatukset siitä, että jokainen sodassa menetetty henki on liikaa ja rauhan lykkääminen moraaliton teko, ovat yhtäkkiä pannassa. Yleinen mieliala on paljon lähempänä elokuvassa viimeisen hyökkäyksen julistavan saksalaismarsalkan ideologiaa: taistelua on jatkettava omien "voittoon" asti - riippumatta siitä, onko sitä todistamassa enää kukaan.
Yhtä vaikea tuntuu olevan ymmärtää, että vihollinenkin on ihminen, sotilaat tottelevat käskyjä, eikä häviäjän liiallinen nöyryyttäminen johda mihinkään hyvään. Saksalaiset ymmärtävät tämän oman historiansa kautta. Ehkä meidän muiden tulisi ottaa oppia heiltä.
Aselevon edessä seisoo vain väärä ylpeys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Älä mainosta, älä spämmää. Muista, että mielipiteet ovat mielipiteitä ja asiat riitelevät, eivät ihmiset.