Disneyn taikaa osa 1: jättiläisen värikäs historia

***

Joulu lähestyy. Useimmille suomalaisille se tarkoittaa vuoden ainoaa lupaa juhlia enemmän tunnelman kuin viinan voimalla. Samalla kun kaivetaan ne vanhat kyntteliköt ja enkelilyhdyt kaapeista, tuntee meistä moni lämpimän tunteen pilkahtavan sydämessään. Sen, jonka aiheuttaa elävä muisto menneestä. Jouluna se on tyypillistä, onhan kyseessä kaikkein nostalgisin juhla! Ja kun nostalgiasta puhutaan, omalle sukupolvelleni se kiteytyy yhteen asiaan.

Walt Disney esittää...

Nuo neljä sanaa ovat pienestä pitäen olleet tae laadusta, kenties jopa jostain elämää suuremmasta. Turha sitä on kiistää: Disney määrittelee meidän 80-90-luvun lasten lapsuutta. Kun puhumme Disney-elokuvista, tiedämme täsmälleen, mitä toinen tarkoittaa. Osaamme kaikki laulut ulkoa ja pystymme osallistumaan väittelyyn parhaasta Disney-pahiksesta. Jokaisella meillä on myös selvä käsitys siitä, mikä on Disneyn paras elokuva.

Marraskuun kunniaksi ajattelin kirjoittaa kaksiosaisen tekstikokonaisuuden aiheesta. Ensimmäisessä osassa esittelen Disneyn piirroselokuvien vaiheet, jälkimmäisessä keskityn hehkuttamaan omaa suhdettani lapsuuteni kuuluviin tapauksiin. Tervetuloa opastetulle kierrokselle kollektiiviseen lapsuuteemme!

***

Täytyy olla todella onnellinen siitä, että on itse saanut viettää lapsuutensa 90-luvulla. Se jos mikä oli vuosikymmen olla lapsi! Silloin ei yksinkertaisesti ollut vuotta ilman Disneyn uutuuselokuvaa, joka mentiin katsomaan teatteriin  ostettin kotivideolle heti ilmestymisensä jälkeen ja jota katsottiin antautumuksella aina siihen asti, kunnes seuraava ilmestyi. Ja niitähän ilmestyi! Klassikoita klassikoiden perään joka vuosi aina vuodesta 1989 uuden vuosituhannen alkuun.

Tästä se kaikki alkoi! Lumikki oli elokuvahistorian
ensimmäinen pitkä ainaamtioelokuva.

Uskokaa tai älkää, aina ei ollut näin. Suuren ja mahtavan Disneyn historiaan mahtuu monenlaista mutkaa ja vaihetta, eikä yhtiö missään tapauksessa ole aina ollut animaatioelokuvien suvereeni valtias.

Walt Disney perusti Disney-yhtiön vuonna 1923. Kerättyään kahden vuosikymmenen ajan Lumikki ja seitsemän kääpiötä vuonna 1937. Kyseinen elokuva määritteli animaatiogenren uudelleen vuosikymmeniksi eteenpäin, niin kaukana sen eeppisyys, sadunomainen lumovoima ja vaikuttava kuvamaailma (on hyvä huomioida, että Hollywoodissakin elettiin vielä pääasiassa mustavalkoisten elokuvien aikakautta) olivat edeltäneistä Mikki Hiiri -lyhäreistä. Tätä seurasivat uudet, kokeelliset ja uraauurtavat elokuvat Pinokkio, Dumbo, Fantasia ja Bambi. Nämä elokuvat kuuluvat Disneyn klassiseen kauteen, joka katkesi toisen maailmansodan syttymiseen 1942.
kokemusta lyhyiden piirrosfilmien parissa teki se historiaa kaikkien aikojen ensimmäisellä täyspitkällä animaatioelokuvalla

Uusklassinen kausi päättyi Prinsessa Ruususeen

Sodan aikana Disney tyytyi koostamaan lyhyistä animaatioista parsittuja kooste-elokuvia (mm. Pennitön ja suruton, Melody time, Make mine music jne.), joita saattoi esittää sotilaille piirrettyinä ja kotimaan iltamatineoissa siten, ettei ilmahälytykset tai sähkökatkokset pilanneet koko katsomiskokemusta. Näitä elokuvia katsotaan nykyään harvoin, suurinta osaa ei enää edes ajatella samalla tavalla elokuviksi kuin ennen. Monet esimerkiksi Kolmen Caballeron lyhäreistä ovat Suomessa tutumpia Disneyn jouluvideoilla.

Sodan jälkeen Disenyn lumovoimalle oli jälleen tilausta. Sodasta selvinnyt maailma tarvitsi todellisuuspakoa ja sitä Disney tarjosi jatkamalla klassisten satujen elokuvaversiointeja. Tuhkimo, Liisa ihmemaassa, Peter Pan, Kaunotar ja kulkuri ja Prinsessa ruusunen näkivät päivänvalon. Näiden elokuvien hulppea suureellisuus ja luovat taiteelliset ratkaisut toivat niille ansaitun maineen, joista iso kiitos kuuluu taiteelliselle johtajalle ja suurimman osan ohjauksesta vastanneelle John Lounsberylle. Hieman yllättäen uusklassisen kauden päätepisteeksi muodostui sen paras elokuva, Prinsessa Ruusunen, joka aikansa kalleimpana animaatioelokuvana jäi pahasti katsojatavoitteistaan. Tätä on hyvä syy pitää yhtenä elokuvahistorian suurimmista vääryyksistä!

101 Dalmatialaista oli loikkaus kepeämpään animaatioon.

60-luvulle tultaessa Disney oli tavallaan pakotettu omaksumaan halvemman, kepeämmän tyylin, joka henkilöityy ohjaaja Wolfgang Reithermaniin. Hän oli ohjaava jokaisen Disney-elokuvan aina 80-luvulle asti. Uuden vuosikymmenen ensimmäinen tuotos oli 101 dalmatialaista, joka haki tyylillisen innoituksensa sanomalehtistripeistä ja lyhyemmistä piirrosfilmeistä. Elokuvasta tuli hitti ja kepeämmästä linjasta tuli pysyvä. Tämän vuoksi esimerkiksi Kuningas Artturin tarinan kertova Miekka kivessä ei ole lähelläkään sitä spektaakkelimaisuutta mitä esim. Prinsessa Ruusunen edustaa. Sama koskee seuranneita leffoja Viidakkokirja, Aristokatit ja Robin Hood. Nämä ovat sitä kaikkein yhdentekevintä Disney-tuotantoa.

Reithermanin kausi loppui semmoisiin kaupallisiin epäonnistumisiin kuin Nalle Puh ja Pelastuspartio Bernard ja Bianca, jotka yrittivät paluuta vanhaan klassiseen Disneyyn. John Lounsbery palasi elokuviin taustavaikuttajaksi ja kyseiset elokuvat ovatkin selkeästi laadukkaampia kuin muut Reithermanin elokuvat.

80-luvun Disney oli taloudellisesti todella heikossa hapessa. Animaatiot veivät jatkuvati enemmän aikaa, eivätkä elokuvat siitä huolimatta tahtoneet menestyä. Disney teki tuolloin vain neljä elokuvaa, jotka saivat hyvin ristiriitaisen vastaanoton. Topi ja Tessu oli laadukas eläinsatu ystävyydestä, mutta melko synkkä ja fiilikseltään ankea elokuva suuremmalle yleisölle. Sen sijaan fantasiaspektaakkeli Musta pata kaatoi koko studion - kirjaimellisesti, elokuvan jälkeen Disneyn animaatiostudio erotettiin omaksi yksikökseen emästudiosta. Elokuva oli Disneyn kallein ja jaetusti koko maailman kallein elokuva, mutta sekä yleisö että kriitikot inhosivat sitä - ymmärrettävistä syistä. Disney jopa kieltäytyi julkaisemasta elokuvaa kotivideolevitykseen ennen vuotta 1998.

Musta pata oli Disneyn suurin floppi.

Uuden Walt Disney Feature Animation -yksikön tehtävä oli tämän jälkeen nostaa Disney takaisin animaatioelokuvan kärkeen. Riippumattomuus emoyhtiöstä poiki aluksi pari kepeämpää "varainkeruuprojektia", joita olivat Basi Hiiri - mestarietsivä ja Oliver & kumppanit. Varsinkin jälkimmäinen menestyi hyvin ja mahdollisti uuden, uljaan nousun.

Pienestä merenneidosta 1989 alkanutta ajanjaksoa kutsutaan Disneyn renessanssiksi nimen omaan siksi, että tuolloin studio päätti ottaa uudelleen käyttöön sen konseptin, joka juurrutti studion aseman niin klassisella kuin uusklassisellakin kaudella: tunnettujen satujen isot, suureelliset ja luovat elokuvaversiot. Loppu on historiaa.

Disneyn rensessanssi nosti paitsi studion, myös animaatioelokuvat aivan uudenlaiseen arvostukseen.

Kaunotar ja hirviö, Leijonakuningas, Aladdin, Pocahontas, Notre Damen kellonsoittaja, Hercules, Mulan ja Tarzan olivat kaikki suuria hittejä ja enemmän tai vähemmän kriitikoidenkin suopeasti myhäilemiä elokuvia. Peräkkäisinä vuosina ilmestyessään ne nostivat Disneyn ennennäkemättömään suosioon. Eräänlaisena piikkinä suosiolle Kaunotar ja hirviö nousi jopa haastamaan näytelmäelokuvat vuoden 1992 Oscar-gaalassa parhaan elokuvan kategoriassa - ainutlaatuinen saavutus, joka pystyttiin toistamaan seuraavan kerran vasta, kun ehdokkuuksia alettiin jakaa selvästi useammalle. Roger Ebert tiivisti renesanssin ajan Disneyn ideologian täydellisesti arvostellessaan elokuvaa näin: "Kaunotar ja hirviö edustaa vanhempaa ja terveempää Hollywoodin tapaa kerätä yhteen parhaat käsikirjoittajat, muusikot ja elokuvantekijät yhteiseen projektiin sillä ajatuksella, että perhe-elokuvienkin ystävät ansaitsevat jotain mahtavaa".

Täsmälleen tästä Disneyn renessanssissa oli kysymys: yhtiö ymmärsi lähes puolen vuosisadan jälkeen Walt Disneyn keskeisen ajatuksen uudelleen. Elokuvia ei tule tehdä lapsille, vaan lapsille meissä jokaisessa.

***

Ajattelin lopettaa tämän luennon tähän, mutta luonpa vielä pikaisen katsauksen edelliseen vuosikymmeneen ja Disneyn nykytilaan. Jossain Fantasia 2000 ja Aarreplaneetta välillä studio menetti jälleen otteensa markkinoihin, mikä johtui pitkälti uusien tulokkaiden, Dreamworksin ja Pixarin esiinmarssista. Perinen animaatio ei enää kyennyt kilpailemaan samalla tavalla lähes fotorealistisiksi muuttuneiden digianimaatioiden kanssa. Atlantiksen ja Lehmäjengin (oikeasti, Disney?) kaltaiset flopit pakottivat studion muutokseen.

On ollut mielenkiintoista havaita, että viime aikoina pyörä onkin taas päässyt pyörähtämään Disneyn eduksi samalla, kun esim. Oscar-gaalassa suvereeniin tyyliin juhlineen Pixarin ote on hiipunut. Disneyn oma Räyhä-Ralf oli jo paljon enemmän "Pixar-elokuva" kuin Pixarin oma Urhea. Superhitti Frozenin jälkeen Disney lähtee tulevaan vuoteen jälleen kerran paalupaikalta. Edellisen ollessa jälleen taaperrusta, onko 2010-luku jälleen Disneyn vuosikymmen?

Osassa 2 kerron enemmän omasta suhteestani Disneyn klassikkoelokuviin. Jatkoartikkelia on lupa odottaa ensi viikolla.