Creed II - Rocky-saagan pojan paluu

Creed II

Ohjaaja: Steven Caple Jr.

Pääosissa: Michael B. Jordan, Sylvester Stallone, Tessa Thompson, Dolph Lundgren, Florian Brückner, Phylicia Rashād

Ensi-ilta: 23.11.2018

Kesto: 2 t 10 min
Arvio: 4/5

Sylvester Stallonen ilmentämä sympaattinen nyrkkeilysankari Rocky Balboa ehti otella valkokankailla peräti kuuden elokuvan verran vuosina 1976-2006, ennen kuin ikääntynyt kehäraakki viimein suostuin jäämään eläkkeelle. Historian legendaarisin urheiluelokuvasarja ei kuitenkaan päättynyt siihen. Vuonna 2015 ilmestyneessä elokuvassa Creed kehään nousi Rockyn  tunnetuimman vastustajan Apollo Creedin poika. Nyt on sitten vuorossa kyseisen elokuvan jatko-osa. Vaatimaton nimi Creed II herättääkin ajatuksena hieman hilpeyttä, onhan kyseessä tosi asiassa "Rocky VIII".

Rocky-elokuvat kuuluivat oman nuoruuteni lempielokuviin. Pidin yhtäältä ensimmäisten elokuvien nöyrästä ja yksinkertaisesta underdog-tarinasta kuin myöhempien jatko-osien yliampuvasta kasarimeiningistä. Jo ikälopun Rockyn viimeinen taisto kuudessa osassa Rocky Balboassa oli mielestäni erinomainen päätös sarjalle. Siksi olin jopa hieman harmistunut, kun sarja kaivettiin naftaliinistä vielä uudelleen esiin. Ei Creed varsinaisesti huono elokuva ollut, mutta itse en saanut kyseisestä elokuvasta likimainkaan samaa fiilistä kuin aidoista Rocky-elokuvista. Ainoa syy, miksi Creed II ylipäätään herätti kiinnostukseni, oli sen tarinan nivoutuminen kiinteästi sarjan aiempiin tapahtumiin.

Edellisessä elokuvassa isänsä legendan varjosta parrasvaloihin noussut Adonis Creed (Michael B. Jordan) taistelee viimein tiensä raskaan sarjan maailmanmestariksi. Ilo on kuitenkin lyhytaikainen, kun kaukaa idästä kajahtaa: valmentaja-oppi-isä Rockyn (Stallone) vanhan vihollisen Ivan Dragon (Dolph Lungren) poika Victor (Florian Munteanu) pyrkii palauttamaan perheensä kunnian. Panokset ovat korkeat: päättyihän edellinen Creedin ja Dragon kamppailu 80-luvulla ensiksi mainitun kuolemaan.

Creed II on siis jatko-osa paitsi edeltäjälleen, myös vuoden 1985 elokuvalle Rocky IV, jossa Rocky matkusti silloiseen Neuvostoliittoon nujertamaan paikallisen hormoneilla kyllästetyn nyrkkikoneen. Kyseinen elokuva muistetaan tänä päivänä eräänlaisena kylmän sodan Hollywood-propagandan ilmentymänä ja muutenkin yltiöpäisen elokuvasarjan yliampuvimpana osana sarjakuvamaisine pahiksineen, puhuvine robotteineen ja loputtomine montaasijaksoineen. Creed II on kuitenkin edeltäjänsä tapaan hyvin maanläheinen ja vakavamielinen urheiludraama, mikä luo fanien mieltä hykerryttävän kontrastin.

Kun kyseessä on pitkälti samaa kaavaa toistavan sarjan kahdeksas elokuva, katsoja tietää elokuvateatterin penkille istuessaan tismalleen, mitä tuleman pitää. Pyörää ei tulla keksimään uudelleen. Myös tässä elokuvassa treenataan musiikin tahtiin, puhutaan semi-henkeviä voittamisen filosofiasta ja tapellaan kehässä isoista henkilökohtaisista asioista. Ja siinä se jutun juju onkin. Samaan tapaan kuin pitkäaikaisimmissa sitcomeissa, tutussa ja turvallisessa meiningissä on helppo heittää aivot narikkaan ja nauttia matkasta.

Nauttiminen on helppoa, kun kyseessä kauttaaltaan laadukkaasti toteutettu elokuva. Michael B. Jordan on huikean karismaattinen näyttelijä ja kannattelee elokuvaa siinä missä Stallonekin aikoinaan. Creedin ja hänen tyttöystävänsä suhteen uudet vaiheet ja tämän kuuroutumisen aiheuttamat haasteet tuovat kokonaisuuteen sopivasti saippuaa. Suurin yllätys on kuitenkin tapa, jolla elokuva käsittelee pahiksiaan. Kylmän sodan ajan neuvostourheilijan koominen karrikatyyri Ivan Drago muuttuu elokuvassa oikeaksi ihmiseksi, jonka suhde vihan voimalla kamppailevaan poikaansa muodostaa tarinan punaisen langan. Kun vielä Adonis ja itse Rockykin joutuvat pohtimaan omaa isyyttään, muodostuu vanhemmuudesta elokuvan kantava teema. Lopputulos onnistuu paikoin jopa koskettamaan.

Jos Rocky-elokuvat eivät vielä ole alkaneet kyllästyttää, Creed II tarjoaa juuri sopivan määrän tuoreita käänteitä pitääkseen fanit tyytyväisenä. Lopputuloksesta jää hyvä fiilis. Kenenpä mielialaa se ei kunnon treenimontaasi ja vanha kunnon Rocky-tunnari kohottaisi?

The Grinch (2018) - materialistinen joulu jälleen vaarassa

The Grinch

Ohjaaja: Scott Mosier, Yarrow Cheney

Pääosissa: Benedict Cumberbatch, Cameron Seely, Kenan Thompson,  Pharrell Williams (suomeksi:) Markus Niemi, Mimmi Laiho

Kesto: 1 t 30 min

Arvio: 3/5

Amerikkalaisen lastenkirjailija Dr. Seussin vuonna 1957 julkaistu tarina How The Grinch Stole Christmas? on ollut tärkeä osa ison meren takaista jouluperinnettä jo puolen vuosisataa. Suomessa tarina ei ole aivan yhtä tunnettu, eikä Seussin kirjaa tähänkään päivään mennessä ole suomeksi käännetty. Jopa maailmalla kuuluisampaa vuoden 1966 piirroselokuvaa enemmän nimi The Grinchin yhdistetään meillä Jim Carreyn tähdittämään, kammottavaan näytelmäelokuvaversioon vuodelta 2000. Siksi onkin sopivaa, että vihreä ilkimys palaa valkokankaille täyttämään vuoden ainoan varsinaisen jouluelokuvan saappat Itse ilkimys- ja Minionit-elokuvista tunnetun Illumination-studion 3D-animaatiossa.

Huuvillen kylä valmistautuu jälleen joulun viettoon. Se harmittaa vuoren laella asustavaa Grinchiä, joka vihaa joulua pienen sydämensä pohjasta. Tänä jouluna aihetta happamuuteen onkin entistä enemmän, sillä kyläläiset ilmoittavat tämän joulun seremonioiden olevan kaikkien aikojen suurimmat ja komeimmat. Siinä vaiheessa Grinchin sietokyvyn rajat ylittyvät. Joulupukiksi naamioituneena hän päättää tehdä humpuukista lopun kerta heitolla ja varastaa joulun.

The Grinch jatkaa Dr. Seussin klassikkokirjojen animaatiosovituksia vuoden 2012 elokuvan The Lorax jalanjäljissä. Kyseinen elokuva ei saanut kriitikoilta kovin suosiollista vastaanottoa, mutta tarinan maine ja lapsikatsojien tuomat dollarit tekivät siitä kaupallisen hitin. Elokuva kuitenkin hukkasi Seussin kirjan voimakkaan ekologisen viestinsä niin pahasti, että The Grinchin kohdalla oli vaikea välttää skeptisyyttä. Kuinka joulun kaupallisuutta kritisoiva tarina kääntyy helposti markkinoitavaksi 2010-luvun lastenelokuvaksi?

Vastaus ei ole onneksi niin synkkä, kuin saattaisi kuvitella. Vaikka elokuva syntyi luultavasti liukuhihnatuotantona Itse ilkimys -animaattoreiden välityönä (yhdennäköisyys hahmosuunnittelun välillä ei ole mitenkään vähäistä), on elokuvaan selkeästi panostettu. Elokuva näyttää ja tuntuu juuri siltä miltä pitääkin: sadulta. Lumiset maisemat, pienet talot joulukoristeinen ja sinertävä fantasiamaailman talvitaivas luovat tunnelmallisen miljöön, jossa silmiä kelpaa lepuuttaa niin kaksi- kuin kolmiulotteisenakin. Ääniraidalla raikaavat luonnollisesti joululaulut. Kaikesta näkee, että tekijät todella yrittivät tehdä hienosta tarinasta parhaan mahdollisen elokuvan heille annetuissa raameissa.

Ongelman ydin on sama, mikä on piinannut satuihin perustuvia animaatioelokuvia aina Lumikin ja seitsemän kääpiön (1937) ajoista lähtien. Kun lähdemateriaali on lyhyt satu tai kertomus, sen lihottaminen pitkän elokuvan mittaan on haasteellinen tehtävä. Yleensä lisäykset eivät tuo mitään olennaista lisäarvoa tarinaan, ja näin ikävä kyllä on myös The Grinchin kohdalla. Silti on sanottava, että elokuva onnistuu tavoitteessaan merkittävästi vuoden 2000 versiota paremmin jo pelkästään siitä syystä, että säilyttää hahmojen motiivit ja luonteet esikuvansa kaltaisena. Niin tai näin, päätarinan ulkopuoliset elementit ovat helposti nähtävissä, mikä kielii epäonnistumisesta.

Ei elokuvaa silti vihatakaan voi. Kivan näköinen ja tunnelmallinen jouluanimaatio löytää yleisönsä kaikkine vikoineenkin. Nuoremmalle ja vähemmän kriittiselle yleisölle kyseessä on taatusti antoisa elokuvakokemus, jonka sanoman tärkeyttä juuri tämän päivän kilpailuhenkisessä ja materialistisessa maailmassa ei pidä lainkaan väheksyä.

Kaikenikäisille sallittu elokuva pyörii teattereissa sekä 2D että 3D-muodossa sekä englanniksi että suomeksi dubattuna. Vaikka jokaisen lapsen tulisi ehdottomasti nähdä tämä tarina, on pakko antaa sapiskaa suomalaiselle käännökselle. Ääninäyttelijöissä ei varsinaisesti ole vikaa, mutta itse teksti käännöstyönä täysin ala-arvoista, epäjohdonmukaista ja täynnä todella kamalia anglismeja. Toki se ei koko katsomiskokemusta onnistu pilaamaan. Teatterista poistuu hyvän joulumielen kanssa, sydän kokoa kahta suurempana.

Bohemian Rhapsody - rajoja rikkoneen yhtyeen sovinnainen elämänkertaelokuva

Bohemian Rhapsody

Ohjaaja: Bryan Singer

Pääosissa: Rami Malek, Aidan Gillen, Lucy Boynton, Joseph Mazzello, Mike Myers, Tom Hollander, Ben Hardy

Ensi-ilta: 2.11.2018

Kesto: 2 t 14 min

Arvio: 4/5

Onko tämä todellisuutta vaiko vain fantasiaa? Legendaarisen brittiyhtye Queenin nokkamiehestä Freddie Mercurysta on viimein ilmestynyt elokuva!

 Jo vuosikymmenen ajan suunnitteilla ja työn alla ollut projekti ehti käydä läpi niin monta henkilöstövaihdosta, peruutusta, uudelleenjulkaisua ja tuotantolimboon päättymistä, että vielä teatteriin astellessakin olo on vähän epäuskoinen. Yhtyeen elossa olevien jäsenten Brian Mayn Roger Taylorin ja John Deaconin diivailu Mercuryn tarinan ja musiikin tiimoilta ehti karkottaa ympäriltään muun muassa sellaiset kiinnostavat tekijät kuin näyttelijä Sacha Baron Cohen (Ali G, Borat), käsikirjoittaja Peter Morgan (mm. Kuningatar Elisabethista kertova The Queen, Frost/Nixon) ja ohjaaja David Fincher (mm. Seitsemän, The Social Network). Lopulta tuotanto saatiin käyntiin Bryan Singerin (X-men sarja) johdolla ja pääosaan valittiin tv-sarja Mr. Robotista tuttu Rami Malek. Sekään ei vielä riittänyt, sillä huolimatta Singerin kreditoimisesta elokuvan ohjaajaksi, tosi asiassa Dexter Fletcher (Eddie the Eagle, 2016) saapui kuvauspaikalle viemään homman organisoidusti loppuun.

Sekava tuotantohistoria ei onneksi lopputuloksessa juuri näy: Bohemian Rhapsody on juuri sellainen elokuva, jonka Queen-fanit ympäri maailmaa ovat aina halunneet nähdä. Elokuva kertoo hyvin hollywoodmaisen tarinan köyhästä lontoolaisesta parsipoika Freddiestä, joka tavattuaan omintakeisen rock-yhtyeen nokkamiehet nousee ryminällä parrasvaloihin ja kaikkien rakastamaksi musiikkihistorian ikoniksi. Musiikin lisäksi myöskään miehen yksityiselämä ei noudata 1970-luvun Iso-Britannian sovinnaisia kaavoja, ja pian nuori vaimokin joutuu myöntämään, että aviomies viihtyy turhan hyvin miesseurassa. Tarina päättyy traagisesti, kun 80-luvulla levinnyt AIDS-epidemia vaatii kuuluisimman uhrinsa.

Vaikka Freddie Mercury on elokuvan keskushenkilö, Bohemian Rhapsody on ennen kaikkea Queenin tarina. Elokuva alkaa bändin perustamisesta ja huipentuu yhtyeen suurimpaan keikkaan Wembleyn stadionilla Live Aid -megatapahtumassa. Rajaus harmittanee monia Mercuryn elämänkertoihin perehtyneitä ja syvällisempää henkilökuvaa odottavia faneja, mutta kerronnallisesti ratkaisu on varsin toimiva. Kulissien takana kyseessä lienee paras saavutettavissa ollut kompromissi: Sacha Baron Cohenin vuonna 2013 vuotamien tietojen mukaan yhtyeen muut jäsenet olisivat halunneet Mercuryn kuoleman ajoittuvan jo elokuvan puoleen väliin.

Keskittyminen yhtyen tarinaan on aiheuttanut myös sen, että elokuva on varsin sovinnainen elämänkertaelokuva ottaen huomioon sen kohteen särmäkkyyden. Vaikka esimerkiksi Mercuryn seksuaalisuus on elokuvassa tärkeä teema, konkretian tasolla sitä käsitellään hyvin sisäsiististi ja viitteellisesti. Tarinan keskeiseksi kipukohdaksi nouseekin Mercuryn bädin sisäistä dynamiikkaa ravisteleva impulsiivinen luonne. Queenin muut jäsenet kuvataan lähinnä mukavina, rauhallisina ja tasapainoisina tyyppeinä, jotka joutuvat paitsi kaitsemaan villiä laulajaansa, myös jalostavat tämän lahjakkuutta paremmille urille.

Läpimurtoroolissaan nähtävä Rami Malek on elokuvan suuri sydän. Intialaistaustastaan johtuen Mercurya myös ulkoisesti muistuttava Malek onnistuu ilmentämään monimutkaisen hahmonsa persoonan niin herkissä dialogeissa kuin lukuisissa lavanumeroissakin. Vaikka muusikkoelämänkerroissa playbackinä laulaminen on aina riski, elokuva onnistuu Abbey Roadin studiolla alkuperäisnauhoista uudelleenmasteroidun musiikkinsa avulla vakuuttamaan hämmentävän hyvin, että Freddie Mercuryn jäljittelemätön ääni tulee todella Malekin suusta siinä missä kitarariffit näyttelijän kitarasta. Musiikkia kuullaankin elokuvassa sitten oikein urakalla ja elokuva muuttuu lopussa lähestulkoon Webleyn Live Aid-keikan rekonstruktioksi. Mutta mikäs siinä: kun tällaista musiikkia kerran pääsee elokuvateatterin äänen toistolla kuulemaan.

Bohemian Rhapsody on menevä, virtaviivaisesti etenevä ja tunnelmaltaan lämminhenkinen musiikkielokuva. Olisiko se voinut olla jotain enemmän? Ehkä. Se lienee kuitenkin selvää, että tämän parempaa elokuvaa ei Queenin vaiheista ole tulossa niin kauan kuin sen brändistään tarkat jäsenet vielä heiluttavat tahtipuikkoa tässä maailmankaikkeudessa.