Juice-elokuva (2018) - nostalgiatrippi ei kiillottele ikoneita

Riku Nieminen tekee loistavaa työtä elokuvan Juicena. (kuva: Elmo Rautio)

Juice-elokuva
Ohjaaja: Teppo Airaksinen

Pääosissa: Riku Nieminen, Iida-Maria Heinonen, Antti Tuomas Heikkinen, Pekka Strang, Silmu Ståhlberg

Ensi-ilta: 26.12.2018

Kesto: 1 t 45 min
Tähdet: 4/5


Vuosi 2018 oli muusikkoelämäkertaelokuvien juhlaa. Alkuvuodesta juhlistettiin räppäri Cheekin uran loppumista Veljeni vartija -elokuvan muodossa, syksyllä puolestaan teattereissa on voinut nähdä niin Olavi Virran kuin Freddie Mercurynkin (elokuvassa Bohemian Rhapsody). Vuosi päättyy yhtä lailla ryminällä, kun päivänvalon näkee elokuva kenties kaikken legendaarisimmasta suomirockin nimestä, Juhani "Juice" Leskisestä.

Ytimekkäästi Juice-elokuvaksi nimetty elokuva kertoo ujon, mutta äärimmäisen lahjakkaan juankoskelaissyntyisen taiteilijanuorukaisen noususta Tampereen opiskelijapiireistä suomirockin aallonharjalle 70- ja 80-luvun Suomessa. Vaikka tarina perustuu tositapahtumiin, elokuva on ohjaajansa mukaan silti ensisijaisesti fiktiota.

- Kun kyseessä on tällainen Suomen mittakaavassa elämää suurempi hahmo ja suomirockin ikoni, niin aika hyvin pystyimme mielestäni jättämään tittelit sivuun. Keskityimme siihen, miten tästä henkilöstä syntyisi paras mahdollinen fiktiivinen elokuva, kuvailee Teppo Airaksinen elokuvan ennakkonäytöksen jälkeen Oulun Finnkino Plazassa.

Vuonna 2006 kuolleen Leskisen elämä on verrattain hyvin dokumentoitu. Hänen elämästään ovat kirjoittaneet niin jälkipolvet kuin aikalaisetkin, unohtamatta taiteilijaa itseään.  Heikki Pesosen käsikirjoitus pohjautuu pääosin tuoreimpaan Juice-elämäkertaan Risainen elämä, jonka on kirjoittanut ansioitunut kirjailija-toimittaja Antti Heikkinen. Nimensä mukaisesti kirja tuo esiin myös ihaillun muusikon nurjat puolet: alkoholismin, uskottomuuden sekä taiteilijapersoonan narsistiset piirteet. Ikoneita ei kiillotella, eikä se ole ollut tarkoituskaan.

- Emme tarkoituksella halunneet kummarrella, mutta emme toisaalta myöskään tarpeettomasti kritisoida elokuvalla ketään. Pyrimme tekemään elokuvasta mahdollisimman elämäntuntuisen. Se kuvaa sitä, millaista näiden hahmojen todellisuus on saattanut olla, Airaksinen muotoilee.

Juice-elokuva keskittyy ymmärrettävistä syistä ennen kaikkea Leskisen uran nousuvuosiin sekä myrskyisään avioliittoon. Paljon on jäänyt pois, mutta dramaturgisesti ratkaisu on ymmärrettävä. Elokuva tuo mieleen muun muassa Johnny Cash -elämäkerta Walk the Linen (2005), mutta amerikkalaisiin hengenheimolaisiinsa verrattuna Airaksisen elokuva on selkeästi ihmisläheisempi. Esimerkiksi niinkin arkiset asiat kuten ruuanlaitto nousevat toistuviksi motiiveiksi. Vastaavasti jotkut teemat jäävät aikalailla puolitiehen. Käsikirjoituksen suurimmaksi kritiikiksi täytyy nostaa se, että elokuvan jälkeen on vaikea muistaa, mistä koko jutussa olikaan loppujen lopuksi kysymys.Luonnollisesti elokuvan myyntivaltti ja suurin viihdearvo löytyy ikivihreiden hittien uudelleentulkintojen kirjosta ja viimeisen päälle panostetussa nostalgiatrippailusta. Tekijät ovat tehneet kaikkensa tavoittaakseen tapahtumahetkien aikakauden autenttisuuden. Elokuva on jopa kuvattu kokonaisuudessaan rahisevalle filmille, usein jopa liioitellun pehmeästi kohteisiinsa fokusoiden. 

Elokuvan nimiroolissa nähtävä Riku Nieminen on loistava ja käytännössä kantaa elokuvaa hartioillaan. Aikoinaan itsekin Juicen keikalla nähnyt Nieminen  muuntautuu elokuvassa Juiceksi aina fyysistä olemusta myöten. Hän muun muassa lihotti itsensä peräti 26 kiloa painavammaksi elokuvan loppuvaiheen kohtauksia varten.

- Lähestyin roolia Juicen fyysisen habituksen kautta, koska se tuntui minulle luontevalta. Kyseessä ei kuitenkaan ollut imitaatio. En esimerkiksi lähtenyt jäljittelemään oikean Juicen tunnusomaista puhetapaa. Teimme jo varhaisessa vaiheessa ohjaajan kanssa päätöksen, että saisin tehdä hahmosta omanlaiseni ja rakentaa sen omien mielikuvieni pohjalta, Nieminen itse kertoo roolityöstään.

Muista elokuvan merkittävimmistä rooleista tärkein on Juicen pitkäaikaista puolisoa näyttelevä  Iida-Maria Heinonen, sekä Matti Tuomas Heikkinen eräänä toisena tunnettuna suomalaismuusikkona.Juice-elokuva on lopulta hyvin pitkälle juuri sitä, mitä katsoja siltä vaistomaisesti odottaakin. Jouhevasti etenevä, erinomaisten roolisuoritusten sävyttämä ja loistavan musiikin säestämä perinteinen elämänkertaelokuva nousee osiensa summana keskitason yläpuolelle.

Poroja, pukkeja, ja ilkimyksiä joulun elokuvatarjonnassa

Ho ho ho! sanoo vuoden virallinen pukki Kurt Russell

Joulumielen metsästyksessä jouluiset elokuvat ovat monelle korvaamaton pikatie. Eri televisiokanavat täyttyvät joulupyhien aikaan vuoden ajan uusista ja vanhoista klassikoista. Jos jokavuotiset Yksin kotona (1990), Rakkautta vain (2003) ja Joulutarina (2007) eivät kuullosta enää houkuttelevilta, myös uusia ehdokkaita uusiksi joulusuosikeiksi on tänäkin vuonna tarjolla.

Vuoden virallisen jouluelokuvan saappaat täyttää lastenanimaatio The Grinch. Amerikkalaisen Dr. Seussin kuvakirjaan perustuva tarina vihreän ilkimyksen yrityksestä varastaa naapurikylän joulu on ison meren takana klassikko, eikä uusi elokuvakaan huonoa työtä tee sen kertomisessa. Monilla on muistissa vielä vuonna 2000 ilmestynyt ja useille traumoja aiheuttanut, Jim Carreyn tähdittämä näytelmäelokuvaversio. Siihen verrattuna kivan näköistä, joululaulujen sävyttämää ja hyvin 3D-efektiä hyödyntävää animaatiota katsoo ilokseen. Elokuvaa esitetään lapsiystävällisesti myös suomeksi dubattuna, jonka käännöstyön laatu jättää toivomisen varaa.

Vaikka Disney-studion uutta animaatiota Räyhä-Ralf 2 saadaan odottaa meillä ensi vuoteen, ei meidänkään teatterien joulu jää vaille Disney-taikaa. Pyotr Tsaikovskyn balettiin "perustuva" ison budjetin näytelmäelokuva Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa (The Nutcracker and the Four Realms) on tosin sen luokan elokuvallinen katastrofi, että sen katsomista ei voi suositella oikein kenellekään. Elokuva on kyllä yltäkylläisen näköinen ja komeasti puvustettu, mutta sinne tänne säntäilevä tarina, omituiset roolisuoritukset ja täydellinen punaisen langan puute saavat välillä unohtamaan, että elokuvalla olisi mitään tekemistä klassikkobaletin kanssa.

Disney-taikaa toivovien kannaakin pistää lippurahansa talteen odottamaan joulupäivää, jolloin ensi-iltaan saapuu Maija Poppasen paluu (Mary Poppins Returns). Emily Blunt perii Julie Andrewsin roolin taianomaisena lastenvahtina, joka palaa Pankin perheen luo auttamaan uutta sukupolvea - ja vähän vanhempiakin siinä sivussa. Vaikka kyse ei varsinaisesti ole joulu-elokuvasta, ei julkaisupäivämäärä varmasti sattumaa ole.

Jos joulutunnelma syntyy ajattelemalla Lapin lumisia tuntureita, sinne pääsee matkustamaan MRP Matila Röhr Production Oy:n uudessa elokuvassa Ailo - pienen poron tarina. Ilahduttavien luontodokumenttien Metsän tarina (2012) ja Järven tarina (2016) eräänlaisena jatko-osana elokuva tarjoaa hulppeita maisemia ja hellyttäviä hetkiä luontoäidin luomusten lomassa. Kyseessä ei kuitenkaan ole varsinainen dokumentti, vaan aidon luontokuvamateriaalin pohjalta parsittu fiktiivinen tarina Ailo-poron ensimmäisestä elinvuodesta. Lopputulos on kuin oma suomalainen versiomme Disney-klassikko Bambista (1942).

Finnkinon kuukauden klassikkona nähdään 20.12. kenties kaikkien aikojen kovin jouluelokuva, kun Bruce Willisin tähdittämä Die Hard palaa muistuttamaan, miksi 80-luku muistetaan toimintaelokuvien kulta-aikana. Jos elokuvaa ei ole vähään aikaan nähnyt, teatteriin kannattaa mennä yllättymään, miten jouluinen tämä kasarirymistely oikeastaan onkaan. Kesken pikkujoulujen terroristi-iskun kohteeksi joutuva pilvenpiirtäjä on täynnä joulukuusia, -koristeita ja -valoja, eikä elokuvan ääniraitakaan arkaile antaa kulkusten kilkattaa aina sopivan paikan tullen. Vaikka yhden neuvokkaan poliisin taistelu panttivankien vapauttamiseksi onkin valloillaan aikakauden läskipäistä asennetta, on salista taatusti mukava poistua Frank Sinatran "Let it Snown" tahtiin.

Sikäli kun teatteriin lähteminen tuntuu joulukiireinen aikana liian työläältä, löytyy jouluista katsottavaa luonnollisesti myös kotisohvalta. Netflix-suoratoistopalvelun jouluelokuvat ovat pääosin hirvittävää kuraa (mm. Jouluprinssi tuoreine jatko-osineen...), mutta lajityypin grand old manin Chris Columbuksen (mm. Yksin kotona, Harry Potter ja viisasten kivi) uudelle joulupukki-elokuvalle The Christmas Chronicles kannattaa antaa mahdollisuus. Elokuvassa kaksi sisarusta joutuvat auttamaan joulupukkia aattoillan pelastamiseksi. Harmittoman komedian vetonaulana toimii aina karismaattisen Kurt Russelin hykerryttävä tulkinta vanhasta partasuusta. Repseällä ja suorasuisella Russel-pukilla on mahdollisuus nousta tulevaisuudessa klassisten joulupukki-tulkintojen joukkoon.

Mitään uusia jouluklassikkoja ei vuosi 2018 varsinaisesti tarjoa, mutta kyllähän näidenkin parissa joulupyhät viettää.

Arviot:

The Grinch: 3/5

Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa: 2/5

Die Hard (erikoisnäytös Finnkinon teattereissa 20.12.): 5/5

Ailo - pienen poron seikkailu (ensi-ilta 21.12.): 4/5

The Christmas Chronicles (Netflix-elokuva): 3/5

Maija Poppasen paluu (ensi-ilta 25.12.)

Suspiria (2018) - Tanssiakatemia sukupolvien taiston näyttämönä

Suspiria

Ohjaaja: Luca Guadagnino

Pääosissa: Dakota Johnson, Tilda Swinton, Mia Goth, Chloë Grace Moretz

Kesto: 2 t 32 min

Lajityyppi: Draama, Jännitys, Kauhu

Italialaisen kauhuelokuvan mestarin Dario Argenton vuonna 1977 ohjaama Suspiria - Tappavat huokaukset (löytyy nykyään muuten Netflixistä!) kuuluu lajityyppinsä legendaarisimpiin tapauksiin. Ajatus visuaalisesta loistostaan tunnetun elokuvan uusversiosta herätti monissa kauhuelokuvafaneissa aiheellisia epäilyksiä. Kyse ei kuitenkaan ole mistään perinteisestä uusversiosta: Lopputulos ei oikeastaan muistuta alkuperäistä elokuvaa kuin nimellisesti ja toimii sille ennemmin eräänlaisena antiteesinä tai - musiikkitermejä lainaten - eri tyylilajin cover-versiona.

Berliinissä sijaitsevassa vanhassa tanssikoulussa tapahtuu kummia. Nuori tanssiopiskelija pakenee hädissään iäkkään psykiatrin luokse, mumisten sekavia koulun opettajakunnan harjoittamista okkultistisista rituaaleista ja noituudesta. Sota-aikana vaimonsa kadottanut ja natsien keskitysleireiltä selvinnyt psykiatri ei aluksi ota tytön horinoita todesta, kunnes tämä yllättäen katoaa jälkiä jättämättä. Kuinka ollakaan, samaan aikaan tanssikouluun saadaan uusi amerikkalaisoppilas Susie, jonka koulun maineikas johtajatar ottaa suojatikseen. Kätkeytyykö tähän kenties jokin häijy suunnitelma ja ehtiikö psykiatri ratkaisemaan koulun arvoituksen, ennen kuin on liian myöhäistä?

Sanotaan heti suoraan, että hyvin harvoin tulee teatterista poistuttua yhtä vaikuttuneessa mielentilassa.

Cannesin elokuvafestivaaleilla viime kesänä ensi-iltansa saanut elokuva sai osan katsojista poistumaan salista kesken näytöksen. Ne jotka katsoivat elokuvan loppuun asti, osoittivat kuitenkin seisaaltaan suosiotaan näytöksen päätyttyä. Tämä kuvaa erinomaisesti sitä, millainen elokuva Suspiria on. Se ei ole tyypillinen kauhuelokuva, se ei sisällä säikyttelyä eikä missään tapauksessa sovi kaikille. Toisille se on hidas, taiteellinen ja tarpeettoman brutaali eurooppalainen taide-elokuva. Mutta toisille se on vangitseva, vaikuttava, ahdistava ja loputtoman kiehtova mysteeri, jonka avautumista seuraa suurta kunnioitusta tuntien.

Siinä alkuperäisessa Suspiriassa muoto oli sisältöä tärkeämpää, uusversiossa asetelma on kääntynyt päälaelleen. Argenton alkuperäisteos on ennen muuta kokemus, surrealistinen elokuvapainajainen, jonka ainutlaatuinen tunnelma perustuu överiksi vedettyyn, Technicolor-värein kyllästettyyn visuaalisuuteen ja progebändi Goblinin pauhaavaan ääniraitaan. Uusi Suspiria on Argenton elokuvan antiteesi: visuaalisesti pelkistetty ja hillitty elokuva, jolla on valtavasti sanottavaa.

Elokuva sijoittuu vuoden 1977 Länsi-Berliiniin, jossa toisen maailmansodan kipeät muistot, kylmän sodan arki ja tulevaisuuteen katsovan nuorison kipuilu näkyvät yhtä aikaa. Ajattomaan ja satumaiseen alkuperäisteokseen verrattuna kontrasti on räikeä, mutta muutoksilla on myös oma selkeä tarkoituksensa elokuvan tarinan kannalta. Elokuvan pinnan alta löytyy allegorinen kertomus sukupolvien ideologisesta taistelusta.

HUOMIO: Jos et ole nähnty elokuvaa, lopeta lukeminen tähän ja mene katsomaan se. Seuraavassa kerron omia tulkintojani elokuvan viestistä.

Alkuperäisessä elokuvassa yksinomaan antagonistin asemassa ollut noituus on uudessa elokuvassa nostettu tarinalliseen keskiöön. Oma tulkintani on, että noituus edustaa elokuvassa valtaa ja elokuva on kokonaisuudessaan eräänlainen allegoria sukupolvien taistosta. Elokuvan sijoittuminen natsi-menneisyytensä kanssa tiliä tekevään, jaettuun länsi-Berliiniin, sen kummemmin kuin sen valmistuminen vain kaksi vuotta Yhdysvaltojen presidentinvaalien jälkeen eivät ole varmasti sattumaa. 

Mystinen tanssiakatemia toimii vertauskuvana koko yhteiskunnalle. Johtajat edustavat ideologiaa, opettajat valtaapitäviä ikäluokkia, ja oppilaat nuoria, tai laajemmassa merkityksessä, tulevaisuutta. Elokuvan keskeinen konflikti muodostuu vanhoille voimille uskollisen ja ainoastaan sen säilyttämistä ajattelevan vanhan vallan ja uuden, empaattisemman ja tulevaan tähtäävän välillä. Tämä tuodaan ilmi akatemian johdon keskenäisellä valtataistelulla Markosin ja Madame Blancin välillä. 

Alkuperäisen elokuvan pääantagonistina muistettava Markos on elokuvassa muinainen, jo kuolon kielissä makaava paha, joka vaatii hengissä pysyäkseen nuoria uhreja. Markos edustaa paitsi vanhaa ja perinteistä, myös lupauksia mennetetyn suuruuden palauttamisesta (Make Academy Great Again) . Sen saavuttaminen vaatii kuitenkin nuorten, eli tulevaisuuden, uhraamista. Madame Blanc puolestaan edustaa pragmaattisempaa linjaa, mutta häntäkin kalvaa pahuuden kanssa tehty sopimus, josta hän ei pysty irtisanoutumaan - kuten vanhaan järjestelmään sitoutuneet, hyvää tarkoittavat poliitikot.

Hurmeinen loppuratkaisu on nuoruuden voiman ylistys. Huikeassa lopputwistissä käy ilmi, että elokuvan Susie on itse asiassa uudelleensyntynyt "Äiti Suspirarum", kaikkein voimakkain noita. Hän edustaa samalla sitä tuhoa, mikä koittaa menneitä suuruuden aikoja haikaileville - elokuvassa hyvinkin kirjaimellisessa merkityksessä. Susien nousu tuhoamaan vallitsevan pahuuden voidaan katsoa joko luonnonlain tavoin toimivana tasauksena, joka pyyhkii vääriä valintoja tehneet sukupolvet raadollisesti pois tieltään (vrt. Ilmastokatastrofi, sodat, ydintuho), tai positiivisemmin voimaannuttavana lupauksena siitä, että nuoriso ottaa vielä vallan ja kukistaa pahan. Valinnoista joutuu vastuuseen.

Oli elokuvasta mitä mieltä tahansa, kukaan ei voi kiistää sen elokuvallisia ansioita. Ohjaaja Luca Guadagnino on loihtinut hypnoottisen, upeasti katsojan ihon alle menevän elokuvan, joka ei katoa mielestä päiväkausiin. Teknisesti elokuva on täyttä priimaa. Erikseen on mainittava lukuisat tanssikohtaukset, jotka ovat fyysisyydessään satuttavan upeaa katsottavaa. Huonoja näyttelijäsuorituksia elokuvassa ei ole. Suurin tähti on luonnollisesti Tilda Swinton, joka tekee maskeeraustehosteiden avustamana peräti kolmoisroolin, onnistuen jokaisessa täydellisesti.

Suspiria on päättyvän vuoden paras Suomen teattereissa ensi-iltansa saanut elokuva.

Creed II - Rocky-saagan pojan paluu

Creed II

Ohjaaja: Steven Caple Jr.

Pääosissa: Michael B. Jordan, Sylvester Stallone, Tessa Thompson, Dolph Lundgren, Florian Brückner, Phylicia Rashād

Ensi-ilta: 23.11.2018

Kesto: 2 t 10 min
Arvio: 4/5

Sylvester Stallonen ilmentämä sympaattinen nyrkkeilysankari Rocky Balboa ehti otella valkokankailla peräti kuuden elokuvan verran vuosina 1976-2006, ennen kuin ikääntynyt kehäraakki viimein suostuin jäämään eläkkeelle. Historian legendaarisin urheiluelokuvasarja ei kuitenkaan päättynyt siihen. Vuonna 2015 ilmestyneessä elokuvassa Creed kehään nousi Rockyn  tunnetuimman vastustajan Apollo Creedin poika. Nyt on sitten vuorossa kyseisen elokuvan jatko-osa. Vaatimaton nimi Creed II herättääkin ajatuksena hieman hilpeyttä, onhan kyseessä tosi asiassa "Rocky VIII".

Rocky-elokuvat kuuluivat oman nuoruuteni lempielokuviin. Pidin yhtäältä ensimmäisten elokuvien nöyrästä ja yksinkertaisesta underdog-tarinasta kuin myöhempien jatko-osien yliampuvasta kasarimeiningistä. Jo ikälopun Rockyn viimeinen taisto kuudessa osassa Rocky Balboassa oli mielestäni erinomainen päätös sarjalle. Siksi olin jopa hieman harmistunut, kun sarja kaivettiin naftaliinistä vielä uudelleen esiin. Ei Creed varsinaisesti huono elokuva ollut, mutta itse en saanut kyseisestä elokuvasta likimainkaan samaa fiilistä kuin aidoista Rocky-elokuvista. Ainoa syy, miksi Creed II ylipäätään herätti kiinnostukseni, oli sen tarinan nivoutuminen kiinteästi sarjan aiempiin tapahtumiin.

Edellisessä elokuvassa isänsä legendan varjosta parrasvaloihin noussut Adonis Creed (Michael B. Jordan) taistelee viimein tiensä raskaan sarjan maailmanmestariksi. Ilo on kuitenkin lyhytaikainen, kun kaukaa idästä kajahtaa: valmentaja-oppi-isä Rockyn (Stallone) vanhan vihollisen Ivan Dragon (Dolph Lungren) poika Victor (Florian Munteanu) pyrkii palauttamaan perheensä kunnian. Panokset ovat korkeat: päättyihän edellinen Creedin ja Dragon kamppailu 80-luvulla ensiksi mainitun kuolemaan.

Creed II on siis jatko-osa paitsi edeltäjälleen, myös vuoden 1985 elokuvalle Rocky IV, jossa Rocky matkusti silloiseen Neuvostoliittoon nujertamaan paikallisen hormoneilla kyllästetyn nyrkkikoneen. Kyseinen elokuva muistetaan tänä päivänä eräänlaisena kylmän sodan Hollywood-propagandan ilmentymänä ja muutenkin yltiöpäisen elokuvasarjan yliampuvimpana osana sarjakuvamaisine pahiksineen, puhuvine robotteineen ja loputtomine montaasijaksoineen. Creed II on kuitenkin edeltäjänsä tapaan hyvin maanläheinen ja vakavamielinen urheiludraama, mikä luo fanien mieltä hykerryttävän kontrastin.

Kun kyseessä on pitkälti samaa kaavaa toistavan sarjan kahdeksas elokuva, katsoja tietää elokuvateatterin penkille istuessaan tismalleen, mitä tuleman pitää. Pyörää ei tulla keksimään uudelleen. Myös tässä elokuvassa treenataan musiikin tahtiin, puhutaan semi-henkeviä voittamisen filosofiasta ja tapellaan kehässä isoista henkilökohtaisista asioista. Ja siinä se jutun juju onkin. Samaan tapaan kuin pitkäaikaisimmissa sitcomeissa, tutussa ja turvallisessa meiningissä on helppo heittää aivot narikkaan ja nauttia matkasta.

Nauttiminen on helppoa, kun kyseessä kauttaaltaan laadukkaasti toteutettu elokuva. Michael B. Jordan on huikean karismaattinen näyttelijä ja kannattelee elokuvaa siinä missä Stallonekin aikoinaan. Creedin ja hänen tyttöystävänsä suhteen uudet vaiheet ja tämän kuuroutumisen aiheuttamat haasteet tuovat kokonaisuuteen sopivasti saippuaa. Suurin yllätys on kuitenkin tapa, jolla elokuva käsittelee pahiksiaan. Kylmän sodan ajan neuvostourheilijan koominen karrikatyyri Ivan Drago muuttuu elokuvassa oikeaksi ihmiseksi, jonka suhde vihan voimalla kamppailevaan poikaansa muodostaa tarinan punaisen langan. Kun vielä Adonis ja itse Rockykin joutuvat pohtimaan omaa isyyttään, muodostuu vanhemmuudesta elokuvan kantava teema. Lopputulos onnistuu paikoin jopa koskettamaan.

Jos Rocky-elokuvat eivät vielä ole alkaneet kyllästyttää, Creed II tarjoaa juuri sopivan määrän tuoreita käänteitä pitääkseen fanit tyytyväisenä. Lopputuloksesta jää hyvä fiilis. Kenenpä mielialaa se ei kunnon treenimontaasi ja vanha kunnon Rocky-tunnari kohottaisi?

The Grinch (2018) - materialistinen joulu jälleen vaarassa

The Grinch

Ohjaaja: Scott Mosier, Yarrow Cheney

Pääosissa: Benedict Cumberbatch, Cameron Seely, Kenan Thompson,  Pharrell Williams (suomeksi:) Markus Niemi, Mimmi Laiho

Kesto: 1 t 30 min

Arvio: 3/5

Amerikkalaisen lastenkirjailija Dr. Seussin vuonna 1957 julkaistu tarina How The Grinch Stole Christmas? on ollut tärkeä osa ison meren takaista jouluperinnettä jo puolen vuosisataa. Suomessa tarina ei ole aivan yhtä tunnettu, eikä Seussin kirjaa tähänkään päivään mennessä ole suomeksi käännetty. Jopa maailmalla kuuluisampaa vuoden 1966 piirroselokuvaa enemmän nimi The Grinchin yhdistetään meillä Jim Carreyn tähdittämään, kammottavaan näytelmäelokuvaversioon vuodelta 2000. Siksi onkin sopivaa, että vihreä ilkimys palaa valkokankaille täyttämään vuoden ainoan varsinaisen jouluelokuvan saappat Itse ilkimys- ja Minionit-elokuvista tunnetun Illumination-studion 3D-animaatiossa.

Huuvillen kylä valmistautuu jälleen joulun viettoon. Se harmittaa vuoren laella asustavaa Grinchiä, joka vihaa joulua pienen sydämensä pohjasta. Tänä jouluna aihetta happamuuteen onkin entistä enemmän, sillä kyläläiset ilmoittavat tämän joulun seremonioiden olevan kaikkien aikojen suurimmat ja komeimmat. Siinä vaiheessa Grinchin sietokyvyn rajat ylittyvät. Joulupukiksi naamioituneena hän päättää tehdä humpuukista lopun kerta heitolla ja varastaa joulun.

The Grinch jatkaa Dr. Seussin klassikkokirjojen animaatiosovituksia vuoden 2012 elokuvan The Lorax jalanjäljissä. Kyseinen elokuva ei saanut kriitikoilta kovin suosiollista vastaanottoa, mutta tarinan maine ja lapsikatsojien tuomat dollarit tekivät siitä kaupallisen hitin. Elokuva kuitenkin hukkasi Seussin kirjan voimakkaan ekologisen viestinsä niin pahasti, että The Grinchin kohdalla oli vaikea välttää skeptisyyttä. Kuinka joulun kaupallisuutta kritisoiva tarina kääntyy helposti markkinoitavaksi 2010-luvun lastenelokuvaksi?

Vastaus ei ole onneksi niin synkkä, kuin saattaisi kuvitella. Vaikka elokuva syntyi luultavasti liukuhihnatuotantona Itse ilkimys -animaattoreiden välityönä (yhdennäköisyys hahmosuunnittelun välillä ei ole mitenkään vähäistä), on elokuvaan selkeästi panostettu. Elokuva näyttää ja tuntuu juuri siltä miltä pitääkin: sadulta. Lumiset maisemat, pienet talot joulukoristeinen ja sinertävä fantasiamaailman talvitaivas luovat tunnelmallisen miljöön, jossa silmiä kelpaa lepuuttaa niin kaksi- kuin kolmiulotteisenakin. Ääniraidalla raikaavat luonnollisesti joululaulut. Kaikesta näkee, että tekijät todella yrittivät tehdä hienosta tarinasta parhaan mahdollisen elokuvan heille annetuissa raameissa.

Ongelman ydin on sama, mikä on piinannut satuihin perustuvia animaatioelokuvia aina Lumikin ja seitsemän kääpiön (1937) ajoista lähtien. Kun lähdemateriaali on lyhyt satu tai kertomus, sen lihottaminen pitkän elokuvan mittaan on haasteellinen tehtävä. Yleensä lisäykset eivät tuo mitään olennaista lisäarvoa tarinaan, ja näin ikävä kyllä on myös The Grinchin kohdalla. Silti on sanottava, että elokuva onnistuu tavoitteessaan merkittävästi vuoden 2000 versiota paremmin jo pelkästään siitä syystä, että säilyttää hahmojen motiivit ja luonteet esikuvansa kaltaisena. Niin tai näin, päätarinan ulkopuoliset elementit ovat helposti nähtävissä, mikä kielii epäonnistumisesta.

Ei elokuvaa silti vihatakaan voi. Kivan näköinen ja tunnelmallinen jouluanimaatio löytää yleisönsä kaikkine vikoineenkin. Nuoremmalle ja vähemmän kriittiselle yleisölle kyseessä on taatusti antoisa elokuvakokemus, jonka sanoman tärkeyttä juuri tämän päivän kilpailuhenkisessä ja materialistisessa maailmassa ei pidä lainkaan väheksyä.

Kaikenikäisille sallittu elokuva pyörii teattereissa sekä 2D että 3D-muodossa sekä englanniksi että suomeksi dubattuna. Vaikka jokaisen lapsen tulisi ehdottomasti nähdä tämä tarina, on pakko antaa sapiskaa suomalaiselle käännökselle. Ääninäyttelijöissä ei varsinaisesti ole vikaa, mutta itse teksti käännöstyönä täysin ala-arvoista, epäjohdonmukaista ja täynnä todella kamalia anglismeja. Toki se ei koko katsomiskokemusta onnistu pilaamaan. Teatterista poistuu hyvän joulumielen kanssa, sydän kokoa kahta suurempana.

Bohemian Rhapsody - rajoja rikkoneen yhtyeen sovinnainen elämänkertaelokuva

Bohemian Rhapsody

Ohjaaja: Bryan Singer

Pääosissa: Rami Malek, Aidan Gillen, Lucy Boynton, Joseph Mazzello, Mike Myers, Tom Hollander, Ben Hardy

Ensi-ilta: 2.11.2018

Kesto: 2 t 14 min

Arvio: 4/5

Onko tämä todellisuutta vaiko vain fantasiaa? Legendaarisen brittiyhtye Queenin nokkamiehestä Freddie Mercurysta on viimein ilmestynyt elokuva!

 Jo vuosikymmenen ajan suunnitteilla ja työn alla ollut projekti ehti käydä läpi niin monta henkilöstövaihdosta, peruutusta, uudelleenjulkaisua ja tuotantolimboon päättymistä, että vielä teatteriin astellessakin olo on vähän epäuskoinen. Yhtyeen elossa olevien jäsenten Brian Mayn Roger Taylorin ja John Deaconin diivailu Mercuryn tarinan ja musiikin tiimoilta ehti karkottaa ympäriltään muun muassa sellaiset kiinnostavat tekijät kuin näyttelijä Sacha Baron Cohen (Ali G, Borat), käsikirjoittaja Peter Morgan (mm. Kuningatar Elisabethista kertova The Queen, Frost/Nixon) ja ohjaaja David Fincher (mm. Seitsemän, The Social Network). Lopulta tuotanto saatiin käyntiin Bryan Singerin (X-men sarja) johdolla ja pääosaan valittiin tv-sarja Mr. Robotista tuttu Rami Malek. Sekään ei vielä riittänyt, sillä huolimatta Singerin kreditoimisesta elokuvan ohjaajaksi, tosi asiassa Dexter Fletcher (Eddie the Eagle, 2016) saapui kuvauspaikalle viemään homman organisoidusti loppuun.

Sekava tuotantohistoria ei onneksi lopputuloksessa juuri näy: Bohemian Rhapsody on juuri sellainen elokuva, jonka Queen-fanit ympäri maailmaa ovat aina halunneet nähdä. Elokuva kertoo hyvin hollywoodmaisen tarinan köyhästä lontoolaisesta parsipoika Freddiestä, joka tavattuaan omintakeisen rock-yhtyeen nokkamiehet nousee ryminällä parrasvaloihin ja kaikkien rakastamaksi musiikkihistorian ikoniksi. Musiikin lisäksi myöskään miehen yksityiselämä ei noudata 1970-luvun Iso-Britannian sovinnaisia kaavoja, ja pian nuori vaimokin joutuu myöntämään, että aviomies viihtyy turhan hyvin miesseurassa. Tarina päättyy traagisesti, kun 80-luvulla levinnyt AIDS-epidemia vaatii kuuluisimman uhrinsa.

Vaikka Freddie Mercury on elokuvan keskushenkilö, Bohemian Rhapsody on ennen kaikkea Queenin tarina. Elokuva alkaa bändin perustamisesta ja huipentuu yhtyeen suurimpaan keikkaan Wembleyn stadionilla Live Aid -megatapahtumassa. Rajaus harmittanee monia Mercuryn elämänkertoihin perehtyneitä ja syvällisempää henkilökuvaa odottavia faneja, mutta kerronnallisesti ratkaisu on varsin toimiva. Kulissien takana kyseessä lienee paras saavutettavissa ollut kompromissi: Sacha Baron Cohenin vuonna 2013 vuotamien tietojen mukaan yhtyeen muut jäsenet olisivat halunneet Mercuryn kuoleman ajoittuvan jo elokuvan puoleen väliin.

Keskittyminen yhtyen tarinaan on aiheuttanut myös sen, että elokuva on varsin sovinnainen elämänkertaelokuva ottaen huomioon sen kohteen särmäkkyyden. Vaikka esimerkiksi Mercuryn seksuaalisuus on elokuvassa tärkeä teema, konkretian tasolla sitä käsitellään hyvin sisäsiististi ja viitteellisesti. Tarinan keskeiseksi kipukohdaksi nouseekin Mercuryn bädin sisäistä dynamiikkaa ravisteleva impulsiivinen luonne. Queenin muut jäsenet kuvataan lähinnä mukavina, rauhallisina ja tasapainoisina tyyppeinä, jotka joutuvat paitsi kaitsemaan villiä laulajaansa, myös jalostavat tämän lahjakkuutta paremmille urille.

Läpimurtoroolissaan nähtävä Rami Malek on elokuvan suuri sydän. Intialaistaustastaan johtuen Mercurya myös ulkoisesti muistuttava Malek onnistuu ilmentämään monimutkaisen hahmonsa persoonan niin herkissä dialogeissa kuin lukuisissa lavanumeroissakin. Vaikka muusikkoelämänkerroissa playbackinä laulaminen on aina riski, elokuva onnistuu Abbey Roadin studiolla alkuperäisnauhoista uudelleenmasteroidun musiikkinsa avulla vakuuttamaan hämmentävän hyvin, että Freddie Mercuryn jäljittelemätön ääni tulee todella Malekin suusta siinä missä kitarariffit näyttelijän kitarasta. Musiikkia kuullaankin elokuvassa sitten oikein urakalla ja elokuva muuttuu lopussa lähestulkoon Webleyn Live Aid-keikan rekonstruktioksi. Mutta mikäs siinä: kun tällaista musiikkia kerran pääsee elokuvateatterin äänen toistolla kuulemaan.

Bohemian Rhapsody on menevä, virtaviivaisesti etenevä ja tunnelmaltaan lämminhenkinen musiikkielokuva. Olisiko se voinut olla jotain enemmän? Ehkä. Se lienee kuitenkin selvää, että tämän parempaa elokuvaa ei Queenin vaiheista ole tulossa niin kauan kuin sen brändistään tarkat jäsenet vielä heiluttavat tahtipuikkoa tässä maailmankaikkeudessa.

Halloween (2018) - vielä kerran, mörköseni!

Halloween
Ohjaaja: David Gordon Green
Pääosissa: Jamie Lee Curtis, Judy Greer, Will Patton, Nick Castle, Andi Matichak, Omar J. Dorsey
Ensi-ilta: 19.10.2018
Kesto: 1 t 46 min
Arvio: 3/5

John Carpenterin kaikkien aikojen klassikko Halloween - Naamioiden yö (1978) mullisti aikoinaan kauhugenren, tuoden perinteisesti syrjäisissä motelleissa ja kaukaisissa linnoissa vaanineet painajaiset turvallisena pidetylle esikaupunkialueelle. Pyhäinpäivän aatto muuttui elokuvassa verilöylyksi, kun mielisairaalasta karannut psykopaattinen naamiomurhaaja Michael Myers alkoi ahdistella viattomia lastenvahteja.

Elokuva sai aikaan todellisen jäljittelijöiden vyöryn, jonka seurauksena 1980-luku muistetaan edelleen slasher-elokuvien kulta-aikana. Myös itse Halloween sai valtaisan määrän jatko-osia, joissa valkoiseen William Shatner -naamioon pukeutuneesta tappajasta tuli nopeasti sarjan päähenkilö ja todellinen kauhuikoni Painajainen Elm Streetillä -elokuvien Freddy Kruegerin ja Perjantai 13. päivä -elokuvien Jason Voorheesin tapaan. Valitettavasti vain harva jatko-osa onnistui tekemään elokuvalle oikeutta, saati vangitsemaan sen uniikkia tunnelmaa. Viimeisin yritys tuoda Michael Myers takaisin valkokankaille oli Rob Zombien karheat uusversiot jatko-osineen (2007 ja 2009).

Sarjan fanien hartaimpiin toiveisiin on nyt vastattu. Tasan 40 vuotta alkuperäisen Halloweenin ilmestymisen jälkeen teattereihin saapuu elokuva, joka monella tavalla on sen ensimmäinen todellinen jatko-osa sitten vuoden 1981 elokuvan Halloween II. Uusi elokuva unohtaa kaikki väliin mahtuneet jatko-osat ja rebootit jatkaen tarinaa niistä asetelmista, mihin se aikoinaan jäi.

Neljä vuosikymmentä Haddonfieldin verilöylyn jälkeen Michael Myers on viruu mielisairaalassa odottaen siirtoa uuteen laitokseen. Murhaajan uhreista ainoana eloonjäänyt Laurie Stode on viettänyt saman ajan varautumalla parhaansa mukaan jälleennäkemiseen, jonka sisimmässään tietää olevan tulossa. Vuosikymmenten paranoia ja pelossa eläminen on kuitenkin vaatinut veronsa, sillä suhteet tyttäreen ja lapsenlapseen ovat tulehtuneet. Sitten saapuvat uutiset mielisairaita kuljettaneen bussin kolarista.

Alkuperäisen Halloweenin ystävät ovat viimein saaneet haluamansa. Uusi Halloween on tyylipuhdas fanielokuva faneilta faneille, joka pyrkii tuomaan katsojien rakastamat elementit takaisin valkokankaille sopivasti parilla uudella twistillä. Elokuva mukailee alkuperäisen elokuvan tyyliä aina legendaarista alkutekstijaksoa myöten ja onnistuu kirvoittamaan valtavan määrän nostalgisia värinöitä. Asiaa auttaa luonnollisesti myös John Carpenterin legendaaristen tunnusmusiikkien käyttö, jonka kuuleminen teatteriäänentoistolla on todellista mannaa.

Ohjaaja David Gordon Green ja käsikirjoittajakumppani Danny McBride ovat tunnetuja lähinnä komediallisista tuotoksistaan. Hyppäys kauhuelokuvan puolelle on kuitenkin sujunut odottamattoman hyvin. Elokuva näyttää ja tuntuu varhaiselta slasheriltä ja sisältää muutamia oikeasti jänittäviä kohtauksia. Tekijöiden tausta näkyy lähinnä hyvässä mielessä, sillä erityisesti nuorten roolihahmojen kanssakäymisessä on mukana juuri oikea määrä huumoria. Elokuvan hahmot ovatkin verrattain eläväisiä ja pidettäviä, mikä erottaa elokuvan edukseen monista esikuvistaan.

Tämän vuoksi onkin harmillista, että elokuva tuntuu lopulta turhan riskittömältä. Tunne on vähän vastaavanlainen kuin Star Wars: The Force Awakensin kohdalla: vaikka elokuva on itsessään hyvä, pitkä odotus antoi luvan odottaa jotain enemmän. Riisuttuna nostalgiasta Halloween 2018 on vain tyypillinen keskivertoa parempi slasher-filmi. Samoin kuin TFA:n kohdalla, minun on hankala ymmärtää tämän elokuvan saamaa yltiöpäisen positiivista suitsutusta.

Silti, jos olet sarjan fani, voit huoletta lisätä arvosanaan yhden tähden lisää ja mennä viettämään nautinnollisen Halloween-illan sen ikonisimman Mörön seurassa.

Naamiomurhaajia tikittäviä kelloja: Halloweenin elokuvakattaus

Halloween on täällä taas! Tämä tietää luonnollisesti kauhuelokuvafanien karkkipäiviä. Takavuosina minulla oli tapanani pitää lokakuussa "kauhuelokuvahaasteita", jossa yritin katsoa yhden elokuvan jokaista lokakuun päivää kohti. Tänä vuonna en sellaiseen kuitenkaan pysty, sillä elokuviin keskittyminen on edelleen hiukan hankalaa kotioloissa päällä olevasta masennus- ja uupumusjaksostani johtuen.

Teatterissa meininki on kuitenkin ihan eri. Ilmeisesti mieleni on jotenkin asennoitunut siihen, että kun teatterin valot sammuvat, mielestä katoavat myös arkiset murheet. Onneksi teattereissa mahdollista nähdä tänä syksynä niin uutta kuin vanhaa kauhua enemmän kuin yhden Halloweenin tarpeeksi!
Tänä vuonna valkokankaat ottaa haltuunsa itseoikeutetusti todellinen kauhuelokuvan legenda, kun Michael Myers palaa takaisin valkokankaille. Halloween (2018) viittaa kinttaalla kaikille sarjan aiemmille jatko-osille ja saattaa viimein lopulliseen päätökseensä 40 vuotta sitten mielisairaalasta karanneen naamiomurhaajan ja Jamie Lee Curtisin esittämän Laurien tarinan.
Myös aito alkuperäinen Halloween - Naamioiden yö (1978) on mahdollista nähdä teattereissa Finnkinon kuukauden klassikkona. Tämä on luonnollisesti tilaisuus, jota en aio missata!
Finnkino tuo erikoisnäytökseen myös toisen klassikon, kun Sam Raimin (mm. Spider-Man -elokuvat) esikoisteos Evil Dead nähdään valkokankailla parahiksi Halloween-iltana 31. lokakuuta. Pienellä budjetilla, mutta valtaisalla luovuudella ja energialla toteutettu elokuva syrjäiseen mökkiin matkaavista ja demonin riivaamaksi joutuvista nuorista sai muutama vuosi sitten ison budjetin uusversionkin (Evil Dead, 2013). Alkuperäisen elokuvan hiomatonta charmia on silti mahdotonta ylittää.
Ohjelmiston uudempaa tarjontaa edustaa teiniyleisölle tarkoitettu Hell Fest. Juurikin Halloweenia (1978) surutta lainaava ja sen kaavaa orjallisesti noudattava slasher on visuaalisesti nautittava, mutta harmillisen matalaotsainen noustakseen omille jaloilleen. Elokuvan miljöönä toimiva kauhuaiheinen teemapuisto kummitustaloineen ja kauhukatuineen on sentään varsin toimiva.
Koko perheen syyslomaohjelmaksi voi puolestaan lämpimästi suositella Eli Rothin fantasiaseikkailua Talo jossa kello tikitti (The House with a Clock in Its Walls). Jack Blackin tähdittämä, John Bellairsin klassikkosatuun pohjautuva elokuva kertoo setänsä salaperäisestä asunnosta synkeän salaisuuden löytävästä orpopojasta. Taianomainen ja verrattoman viihdyttävä sisältää juuri sopivan määrän kauhumaistiaisa K12 -ikärajansa tarpeisiin.
Vielä pienemmän väen Halloween-herkuksi ohjelmistosta löytyy edelleen maino hirviöanimaatio Hotel Transylvania 3: Monsterit matkalla. Kreivi Draculan työuupumus hotellibisneksessä vie tutun monsteriperheen risteilylle Karibian öihin. Nopeatempoinen ja hauska animaatio on aivan yhtä hauska aikuisille kuin lapsillekin.
Arviot: Halloween (2018): 4/5
Hell Fest: 2/5
Talo jossa kello tikitti: 4/5
Hotel Transylvania 3: 4/5
Halloween (1978) 5/5
Evil Dead (1980) 5/5 

Hölmö nuori sydän - teiniraskaus ja valkoinen raivo

Hölmö nuori sydän

Ohjaus: Selma Vilhunen

Käsikirjoitus: Kirsikka Saari

Näyttelijät: Jere Ristseppä, Rosa Honkonen, Pihla Viitala, Katja Küttner, Ville Haapasalo, Abshir Sheikh Nur.

Genre: Draama

Kesto: 102 min

Tuotantomaa: Suomi

Tuotantovuosi: 2018
Tähdet: 4/5

Selma Vilhunen kirjoitti nimensä suomalaiseen elokuvahistoriaan vuonna 2014, kun hänen lyhtyelokuvansa Pitääkö mun kaikki hoitaa? nousi komeasti Oscar-ehdokkaaksi. Naisen esikoispitkä Tyttö nimeltä Varpu (2016) oli sekin suuri arvostelumenestys ja Vilhunen sai tällä kertaa pokata Pohjoismaisen elokuvapalkinnon. Jos maailmassa on vielä oikeutta, palkintosateelle on lupa odottaa jatkoa, sillä Vilhusen uutuus Hölmö nuori sydän on hänen tähän asti vahvin työnsä.

Itähelsinkiläisen Lenni-pojan (Jere Ristseppä) elämä heittää häränpyllyä, kun tyttöystävä Kiira (Rosa Honkonen) tulee raskaaksi. Aiemmin jo useamman raskaudenkeskeytyksen tehnyt tyttö päättää hetken mielijohteesta pitää lapsen, ja yhtäkkiä pojan olisi kasvettava yhdeksässä kuukaudessa isäksi. Koko elämänsä toisten tönittävänä ollut Lenni on kuitenkin saanut kasvaa vailla isähahmoa, joten miehen mallin olisi löydettävä jostain. Naapurin äärikansallismielisiä ajatuksia sylkevä Janne (Ville Haapasalo) kamppailulajiporukoineen tulee tähän tarkoitukseen kuin tilauksesta.

Hölmö nuori sydän on Vilhusen ja Pitääkö mun kaikki hoitaa? -lyhärin kynäilleen Kirsikka Saaren ensimmäinen pitkä yhteistyö. Taidokkaasti lähiöelämää jo koripallodraamassa Korso (2014) kuvannut Saari on päästänyt käsistään tekstin, joka on samalla ravisteleva, hauska, poliittinen kuin ajankohtainenkin. Kun tarinan aiheita ovat teiniraskaus ja nuoren miehen ajautuminen ääriliikkeeseen, nämä riittäisivät usein jo yksin tarinan aiheeksi. Vielä elokuvan jälkeenkin hämmästyttää, miten upeasti tarinan eri osa-alueet nivoutuvat elokuvassa yhteen elämänmakuiseksi kokonaisuudeksi.

Selma Vilhunen on kovaa vauhtia matkalla Suomen Lukas Moodyssoniksi. Elokuvistaan Fucking Åmål ja Lilja 4-ever tunnetun, tukahduttavasta ja realistisesta tyylistään tunnistettavan ruotsalaisohjaajan vaikute näkyy eteenkin Hölmön nuoren sydämen tapauksessa niin visuaalisesti kuin sisällöllisesti. Runsas käsivarakuvauksen käyttö, kuumottavien tilanteiden iholle menevä kuvaus ja ulkona painostavan pimeyden hyödyntäminen temaattisena elementtinä ryydittävät upeaa juonenkuljetusta. Vaikka elokuva on selvästi suomalainen, laadultaan se on lähempänä kansainvälistä tasoa kuin tyypillistä kotimaista elokuvaa.

Se missä ohjaaja osoittaa jälleen kerran olevansa todellinen velho, on nuorten näyttelijöiden käsittely. Tyttö nimeltä Varpu toi aikoinaan vasta 13-vuotiaalle Linnea Skåkille Jussi-palkinnon parhaasta naispääosasta. Vaikka miespuoliselle näyttelijälle moinen kunnia lienee suuremman työn takana, ei sama palkinto Jere Ristsepälle olisi vääryys sekään. On suorastaan uskomatonta, miten poika ilman minkäänlaista aiempaa näyttelijäkokemusta kykenee antamaan kasvot kokonaisen sukupolven nuorten miesten turhautumiselle ja valkealle raivolle.

Synkistä aiheistaan huolimatta äärettömän empaattinen ja paikoin aidosti hauska Hölmö nuori sydän on lämmin ja raikas nuorisokuvaus, ja ehdottomasti yksi vuoden parhaita kotimaisia elokuvia.

The Nun - vanhan luostarin salaisuus

Nunna (The Nun)
Ohjaaja: Corin Hardy
Pääosissa: Demian Bichir, Taissa Farmiga, Bonnie Aarons
Lajityyppi: Jännitys, kauhu
Kesto: 1 t 42 min
Ensi-ilta: 7.9.2018
Tähdet: 3/5

Jos 90-lukua hallitsivat itseironiset teinikauhuilut ja 2000-luku kihisi verta ja suolenpätkiä säästelemättömiä gore-elokuvia, 2010-luvusta on muodostunut kummitteluelokuvien vuosikymmen. Erityisesti James Wanin ja Peter Safranin luoma Kirottu-elokuvasarja on iskenyt kiistatta kultasuoneen. Sarjan elokuvat Kirottu (The Conjuring, 2013) jatko-osineen (2016), sekä Annabelle-elokuvat (2013 ja 2016) ovat kaikki karmivaan kuvastoon, hyytävään tunnelmanrakenteluun ja puhtaaseen säikyttelyyn perustuvia popcorn-kauhuelokuvia, jotka maksava yleisö on ottanut omakseen. Siispä tänäkin syksynä nähdään uusi itsenäinen pala Kirottu-elokuvauniversumia.

  Nunna (The Nun) valottaa alkujaan Kirottu 2:ssan nähdyn Valak-demoninunnahahmon taustoja. 1950-luvun Karpaateille sijoittuvassa tarinassa ratkotaan vanhan nunnaluostarin salaisuutta, kun hengensisaret alkavat hirttäytyä epäilyttävään tahtiin. Keskiaikaiseen linnaan perustetussa luostarissa asuu muinainen pahuus, jota saapuvat selvittämään Vatikaanin lähettämä pappismies ja omalaatuisia kykyjä omaava nunnakokelas. Seuruetta täydentää rempseä paikallinen naistenmies.

Elokuvan ylivoimainen myyntivaltti on sen aihe ja miljöö. Kokonaisuudessaan Romaniassa kuvattu elokuva tulvii klassisten 30-luvun kauhuelokuvien henkeä vuoren laella sijaitsevine jylhine goottilaislinnoineen, sumuisine peltoineen ja synkkine käytävineen. Pimeän eri sävyissä näyttäytyvissä nunnissa on jo itsessään jotain karmivaa, mutta kun tarinaan sotketaan vielä katolilaista mystiikkaa ja keskiaikaista eskatologiaa, kiehtovat ainekset hyvälle epäpyhälle kauhulle ovat olemassa.

Myös näyttelijät ovat hyviä. Nunnakokelaana sisar Irenenä nähtävä Taissa Farmiga on suorastaan erinomainen, vaikka muistuttaakin häiritsevän paljon tosielämän isosiskoaan, Kirottu-elokuvien päähenkilöä Lorraine Warrenia näyttevää Vera Farmigaa - huolimatta siitä, että hahmot eivät ole sukua keskenään. Yllättäjä on belgialaisnäyttelijä Jonas Bloquet, joka tuo elokuvaan myös yllättävää huumoria.

Valitettavasti elokuvan juoni ei yllä puitteiden tai roolisuoritusten tasolle. Nunna ei ole aivan yhtä tolkuttoman tyhmä elokuva kuin saman sarjan heikoin tuotos Annabelle (2014), mutta ei lähelläkään Kirottu-elokuvien jämäkkää juonenkuljetusta ja sydämellisiä hahmoja. Nunnan juoni on lähinnä tekosyy sarjalle pitkitettyjä pelottelukohtauksia, jotka mahdollistavat karmivan kuvaston ja upean miljöön hyödyntämisen. Toisaalta, tämä ei sinänsä ole suurempi synti kuin pelkästään hauskojen vitsien takia tehty komedia.

Elokuvan onneksi säikyttelyssä on särmää. Vaikka useaan kertaan nähty kaava alkaa jo hiljalleen toistaa itseään, Nunna tarjoaa tarpeeksi luovaa ja näyttävää kummittelua pitämään aivot narikkaan -henkisten kauhuelokuvien ystävät tyytyväisinä.

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja - edeltäjäänsä hauskempi tragikomedia

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

Ohjaaja: Tiina Lymi
Pääosissa: Heikki Kinnunen, Satu Tuuli Karhu, Sulevi Peltola, Jani Volanen, Elina Knihtilä, Iikka Forss, Mari Perankoski, Kaisa Hela, Janne Reinikainen, Sari Siikander
Ensi-ilta: 24.8.2018
Kesto: 1 t 58 min
Arvio: 4/5

Tuomas Kyrön suomalaista kansanluonnetta osuvasti ja sydämellisesti parodioiva Mielensäpahoittaja on täällä taas. Dome Karukosken vuoden 2014 elokuvasovitus siirsi kirjasarjan onnistuneesti valkokankaille, eikä vähiten Antti Litjan Jussi-palkinnon arvoisen roolityön ansiosta. Nyt valkokankaille saapuvasta jatko-osassa edellisosan avaintekijät myöten loistavat kuitenkin poissaoloaan. Karukoski on vaihtunut Tiina Lymiin ja aivoinfraktin vuoksi näyttelijäuransa päättäneen Litjan tilalle nimirooliin nousi Heikki Kinnunen. Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja onkin ennemmin uuden sarjan aloitus kuin varsinainen jatko-osa.

Mielensäpahoittaja on päättänyt kuolla. Emännän hautajaisten jälkeen elämässä ei tunnu olevan mitään järkevää tarkoitusta. Kaikki elämän työt on tehty ja arkkukin on jo valmistumassa. Suunnitelmaa saapuu sotkemaan lapsenlapsi, 17-vuotias Sofia, joka kaipaa kipeästi jääräpäisen vanhuksen apua vanhempiensa korkealentoisia suunnitelmia vastaan. Klassisen parivaljakkokomedian ainekset ovat kasassa. Elokuvan keskeiseksi teemaksi nousee sukupolvien välisten yhteyksien oivaltaminen ja menneisyyden virheiden kohtaaminen.

Viimeksi Napapiirin sankarit 3:n ohjannut Tiina Lymi on osoittanut taitavansa elämänmakuisen, tragikoomisen huumorin. Ohjaajanvaihdos onkin tehnyt juuri Mielensäpahoittajalle hyvää. Siinä missä Karukosken elokuva oli kansainvälistä uraa tavoittelevalle ohjaajalleen tyypilliseen tapaan tyylitelty ja teknisesti mahtipontinen, Lymin elokuva pitää jalat tukevasti maanpinnalla. Elokuva keskittyy olennaiseen, näyttelijäohjaukseen ja hahmojen kehittämiseen. Karukosken elokuvaan nähden Lymin elokuva onkin selvästi kevyempi ja viihdyttävämpi tuotos - paikoin raskaistakin aiheistaan huolimatta.

Mielensäpahoittajalle ääntään ja kasvojaan vuosikauden lainanneen Antti Litjan mantteli ei missään tapauksessa ole helppo taakka perittäväksi. Jos rooli kuitenkin jollekin toiselle oli tarkoitettu, niin Heikki Kinnunen osoittaa olevansa juuri se mies. Kinnunen on Litjaan verrattuna vähintään yhtä karismaattinen, mutta puolen vuosisadan mittainen kokemus komedianäyttelemisestä ei voi olla näkymättä hänen edukseen. Niin pyhänhäväistykseltä kuin se tuntuukin myöntää, Kinnusen roolityö on merkittävästi Litjan vastaavaa hauskempi ja Kyrön tekstin huumori pääsee Kinnusen kautta vielä entistä paremmin oikeuksiinsa.

Elokuvan näyttelijäkaarti on muutenkin kotimaisen komedian ykkösrivistöä. Jani Volanen ja Elina Knihtilä uraohjusvanhempina, Janne Reinikainen kunnanlääkärinä ja Sulevi Peltola uteliaana naapurina kuuluvat elokuvan ehdottomiin valttikortteihin.

On mahdollista, että uuden työryhmän uusi tulkinta ei herätä kaikissa katsojissa välitöntä ihastusta. Karukosken ja Litjan elokuva on yksi viime vuosien katsotuimpia elokuvia ja osalle heistä komediallisempi, karrikatyyrimäisempi tulkinta saattaa herättää torjuntareaktioita. Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja ei ehkä ole yhtä hillitty, kunnianhimoinen ja syvällinen elokuva kuin edeltäjänsä, mutta varmasti hauskempi ja vähintään yhtä sydämellinen tapaus.

Toki siitäkin voi halutessaan mielensä pahoittaa.

Puhdistuksen yö tekee tuloeroista väkivaltaviihdettä

Lähitulevaisuuden Yhdysvalloissa on säädetty laki, jonka seurauksena kerran vuodessa kaikki rikollisuus on sallittua 12 tunnin ajan. Tämän seurauksena rikostilastot ovat painuneet alas, työttömyysprosentti on yksi ja taloudellinen tuottavuus on noussut huimiin lukemiin. Salaisuus piilee siinä, että vain taloudellisesti tuottavalla varakkaamalla väestöllä on varaa piiloutua "Puhdistukselta" turva-aitojensa taakse, kun taas köyhät ja eteenkin kodittomat ovat vapaata riistaa.

Tässä perusidea vuonna 2013 ilmestyneelle elokuvalle The Purge - Puhdistuksen yö. James DeMonacon käsikirjoittama ja ohjaama elokuva esitteli pienimuotoisen suljetun tilan trillerin muodossa kiinnostavan konseptin, joka ylitti muutoin parhaimmillaankin keskinkertaisen elokuvan rahkeet. Jatko-osat Puhdistuksen yö: Anarkia (The Purge: Anarchy, 2014) ja The Purge: Election Year (2016) ottivatkin sitten aiheesta jo kaiken mahdollisen irti, vieden sen suurkaupunkimiljööseen ja lopulta avoimen poliittisille urille. Sarjan neljäsosa The First Purge sai ensi-iltansa tänä kesänä ja aiheesta on rakennettu myös TV-minisarja.

Kirjoitin kahdesta ensimmäisestä Purge-elokuvasta jo taannoin 2015, mutta uusien elokuvien myötä katson aiheelliseksi palata aiheen pariin. On mielenkiintoista huomata, miten sarjan arvostus on yllättäen noussut vuosien varrella. Syitä voidaan toki pohtia, mutta tuskin mitättömin on amerikkalaisen kapitalismin nykytilan kiristyminen ja Doland Trumpin shokkivoitto vuoden 2016 presidentinvaaleissa.

Korjataan heti alkuun yleinen harhaluulo: Purge-leffojen maailman ei ole tarkoitus olla "mahdollinen tulevaisuuden skenaario" tai tarkka kuvaus "mahdollisesta todellisuudesta". Elokuvien tyylilaji tunnetaan kirjallisuudessa nimellä social sciense fiction, sosiaalinen tieteisfiktio. Vaikka elokuvat sijoittuvat nimellisesti "tulevaisuuteen", esteettisesti ne ovat täyttä nykypäivää. Aivan kuten tieteiskirjallisuudella yleensä, tarinan tarkoituksena ei ole pyrkimys realismiin, vaan heijastella omaa aikaamme. Siinä missä useimmissa tieteisfiktioissa (esim. Nälkäpeli-sarja) viittaukset nykypäivän poliittis-sosiaalisiin ongelmiin ovat hienovaraisia, Purge-elokuvat ovat pidättelemättömän exploitatiivisia kuvauksia amerikkalaisen kapitalismin nykytilasta.

Purge-elokuvien kuvitteellisessa maailmassa yhteiskunnan heikko-osaisia kurittava jokavuotinen väkivalta-aalto on ritualisoitu osaksi amerikkalaista kulttuuria. Sarjan avausosa alkaa montaasilla, jossa sarjaan väkivaltaisia videoklippejä on liitetty maan kansallishymni America the Beautiful. Turvalaitemyynnillä vaurastunut perheenisä kuuntelee kasuaalisti paikallisradiosta, millaisia laittomuuksia ihmiset suunnittelevat tulevan illan ratoksi. Maittavan juhla-aterian jälkeen sireenit soivat Puhdistuksen alkamisen kunniaksi. Perhe linnouttautuu yöksi turvaan sulkien kuvainnollisesti silmänsä 12 tunnin verikekkereiden ajaksi. Vaikka yö meneekin monella tavalla pieleen, aamun sarastaessa kaikki jatkuu taas kuin mitään ei olisi tapahtunut. Valtaapitävä puolue Uudet perustajaisät (New Founding Fathers) pysyy vallassa vetoamalla talouskasvuun ja korkeisiin työllisyystilastoihin.

Yhtäläisyyksien vetäminen todellisuuteen on kaikkea muuta kuin vaikeaa. On tunnettu tosi asia, että amerikkalaisessa yhteiskunnassa ihmisen varallisuus vaikuttaa merkittävästi hänen mahdollisuuksiinsa selvitä elämän väistämättömistä vastoinkäymisistä. Yhteiskunnan turvaverkon puute mahdollistaa alhaisemman verotuksen ja makean elämän rikkaille, mutta vähäosaiselle esimerkiksi sairastuminen saattaa olla kuolemantuomio. Ihmisarvo määräytyy taloudellisen tuottavuuden perusteella. Elokuvien keskeisin väite on, että ihmiset ovat lopulta valmiita hyväksymään millaisen epäoikeudenmukaisuuden tahansa, kunhan se ei kosketa heitä henkilökohtaisesti.

Tässä vaiheessa voi katseen suunnata kotoisesti vaikka Sipilän hallituksen politiikkaan. On järkyttävää huomata, miten nopea muutos Suomen oikeistossa on käynyt muutaman viime vuoden aikana. Vielä Jyrki Kataisen kaudella kokoomuskin oli vielä puolue, joka rikkaita suosivasta politiikastaan huolimatta allekirjoitti vielä yleisen tavoitteen kaventaa tuloeroja ja edistää vähäosaisten hyvinvointia. Viimeistään tämän vaalikauden aikana Juha Sipilän ja Petteri Orpon johtamassa oikeistossa kaikki inhimillisyys tuntuu kadonneen. Empatia köyhiä kohtaan on vaihtunut puhtaaksi ilkeämielisyydeksi, jonka esimerkkeinä ovat aktiivimallit ja palkattomien työsuhteiden räjähdysmäinen yleistyminen. Ja milläs se hallitus puolustautuu kritiikkiä vastaan muulla kuin työllisyys- ja talousluvuilla.

Mutta palataanpa hetkeksi vielä Yhdysvaltoihin.

On mielenkiintoinen kysymys, kuinka näin avoimesti poliittinen ja amerikkalaisen poliittisen järjestelmän peruspilareita kritisoiva elokuvasarja on noussut tällaiseen suosioon? Vuoden 2013 Yhdysvalloissahan oli vielä kaikki mallillaan. Maata hallitsi toiselle kaudelleen valittu liberaali presidentti, talous kasvoi kohdisten 2008 talouskriisin jäljiltä ja työttömyys painui historiallisen alhaiselle tasolle.

Totuus on toki paljon karumpi. Valtaosa amerikkalaisista ei koskaan päässyt hyötymään taloudellisesta nousukaudesta. Hallitus pelasti pörssikeinottelijat tappioilta, moni tavallinen perhe menetti kotinsa. Valtaosa uusista työpaikoista oli elämiseen riittämättömiä minipalkkatöitä. Puolet amerikkalaisista kotitalouksista jäi pysyvästi köyhiksi. Kapitalismi on vuoden 2018 Yhdysvalloissa epäsuositumpaa kuin koskaan historiassa.

The Purge: Election Year (2016) päättyy iloisiin tunnelmiin, kun Puhdistusta vastustava senaattori päihittää valtaeliittiä edustavan vastaehdokkaansa ja nousee Yhdysvaltojen presidentiksi. Taustalla voidaan kuitenkin kuulla synkkiä nuotteja, kun Puhdistuksen kannattajat nousevat protestoimaan uutta hallitusta vastaan. Elokuva ilmestyi vuoden 2016 kesällä- aikana, jolloin juuri kukaan ei pitänyt Donald Trumpin vaalivoittoa mahdollisena. Ehkä hieman yllättäen sarjan uusin osa ei jatka ensimmäisen kolmen osan tarinaa, vaan palaa syklin alkuun kuvaamalla ensimmäisen Puhdistuksen syntyä. Unelma oikeudenmukaisesta lopusta haluttiin jättää elämään.

Vaikka Purge-elokuvat ovat elokuvina korkeintaan keskinkertaisia, olen edelleen innostunut seuraamaan, mihin suuntaan tämä sarja menee. TV-sarjasta puhutaan alan foorumeilla positiiviseen sävyyn. Ehkä joskus saamme Purge-tuotteen, joka vastaa laadultaan ideoidensa korkeuksia.

Päivitys: The First Purge oli lievä pettymys. Vähemmän ajankohtainen kuin aiemmat elokuvat. Sarja alkaa toistaa itseään.

Info:

The Purge (2013) 2/5
The Purge: Anarchy (2014) 3/5
The Purge: Election Year (2016) 3/5

The First Purge (2018) 2/5

Hereditary - tulevaisuuden kauhuklassikko

Hereditary - pahan perintö
Ohjaaja: Ari Aster
Pääosissa: Toni Collette, Gabriel Byrne, Alex Wolff, Milly Shapiro
Ensi-ilta: 20.6.2018
Kesto: 2 t 8 min
Tähdet: 5/5

Kauhuelokuvia paljon katsovalle tulee harvoin vastaan tapauksia, jotka pääsevät todenteolla ihon alle. Silloin kun sellainen sattuu kohdalle, tapaukselle on syytä antaa sille kuuluva arvo. Tällainen on Hereditary - pahan perintö, joka palkitaan tämän arvostelun päätteeksi viiden tähden maksimipistemäärällä. Kyseessä on The Babadookin (2013) ja The VVitchin (2016) ohella yksi parhaista kauhuelokuvista vuosikausiin.
 
Hereditary on niitä elokuvia, jotka soisi voivan katsoa tietäen sen sisällöstä mahdollisimman vähän. Väkeviä teemoja muun muassa vanhemmuudesta, kuolemasta ja sukupolvien välisistä juovista käsittelevä tarina punoutuu yhden perheen ympärille, joka yrittää palata arkeen isoäidin kuoleman jälkeen. Suruprosessi repii auki hädin tuskin arpeutumaan ehtineitä haavoja, mutta se on vasta alkua.
 
Useimmat Suomessa teattereihin pääsevät kauhuelokuvat ovat enemmän tai vähemmän kertakäyttöistä viihdettä, jotka eivät juuri vaivaa päätä lopputekstien jälkeen. Niiden viihdyttävyys perustuu yleensä joko hyppysäikäytyksiin tai graafisiin monsterinkuvatuksiin. Hereditary valitsee tyystin toisenlaisen reitin. Sen kauhu perustuu puhtaasti sen vahvaan tarinaan ja järkyttäviin elementteihin, joiden ankkuri on tiukasti todellisuudessa. Näin elokuva onnistuu olemaan aidosti hermoja raastava ilman ainuttakaan shokkiäänitehostetta.

Ohjaajadebytantti Ari Aster kipparoi tuotantoa huikealla itseluottamuksella. Hereditary on uniikki visio, joka missä tahansa muussa muodossa ei olisi lainkaan sama elokuva. Alun tavanomaisuus, hiljalleen kiristyvä tahti ja ajoittaiset surrealistiset elementit ovat täydellisessä suhteessa toisiinsa. Realistisena perhedraamana alkava elokuva äityy loppuhetkillä sellaiseksi alastoman kauhun ja terrorin sirkukseksi, että näkemäänsä on vaikea unohtaa. Kaiken kruunaa Toni Colletten hyytävän hieno roolisuoritus elokuvan pääroolissa.

Liikaa elokuvalta ei kannata silti odottaa. Kun lajityyppi on yhtä vanha kuin moderni elokuvateollisuus ja suurin osa jipoista keksitty, on haihattelua odottaa poikkeuksellisenkaan tapauksen olevan jotain täysin ennennäkemätöntä. Oleellista on se, miten elokuva onnistuu hyödyntämään kliseisestä asetelmaansa ja näennäistä sovinnaisuuttaan katsojaa vastaan. Elokuva rikkoo joitain kauhuelokuvien kirjoittamattomia sääntöjä tavalla, joka järkyttävyydessään pakottaa katsojan olemaan jatkuvasti varpaillaan, oli kyseessä millainen konkari tahansa.

Vaikka klassikoihin vertaaminen onkin usein teatterielokuvien kohdalla pahasti ennakoitua, Hereditary ansaitsee tulla mainituksi samassa lauseessa sellaisten lajityyppiä ravistelleiden tapausten kuin Manaaja (1973) ja Kauhun kierre (1973) kanssa. Vahva epäilys sille, että tästä elokuvasta puhutaan vielä vuosienkin päästä ylistävään sävyyn.

Solo: A Star Wars Story - nuori kapinallinen ja wookie

Solo: A Star Wars Story
Ohjaaja: Ron Howard
Pääosissa: Alden Ehrenreich, Woody Harrelson, Emilia Clarke, Donald Glover, Thandie Newton, Phoebe Waller-Bridge, Joonas Suotamo
Ensi-ilta: 23.5.2018
Kesto: 2 t 15 min
Tähdet: 4/5

Star Wars -elokuvat ovat viime vuosina jakaneet mielipiteitä rajusti. Vuonna 2015 ilmestynyt The Force Awakens oli toisille nostalginen rakkauskirje alkuperäisille Star Wars -elokuville, toisille taas mielikuvitukseton uusinta ensimmäisestä Tähtien sodasta (1977). Viime jouluna ilmestynyt The Last Jedi puolestaan joko tuuletti raikkaasti samoja polkuja tallaavaa saagaa, tai heitti romukoppaan kaikki sen kiinnostavimmat elementit.

Myös Rogue One: A Star Wars Story (2016) jakoi mielipiteitä, mutta ei herättänyt aivan yhtä suuria tunteita. Tämä johtunee siitä, että saagan suuren jatkumon ulkopuolisena antologia-elokuvana sitä oli lupa tarkastella enemän itsenäisenä teoksena. Nyt teattereihin saapunut Han Solon nuoruusvuosia kuvaava Solo: A Star Wars Story kuuluu samaan kategoriaan.

Kukaan ei voine kiistää, etteivätkö nämä antologia-elokuvat olisi pohjimmiltaan melko turhia tapauksia. Saagan suuren tarinan kannalta ei ole millään tavalla olennaista tietää, kuinka nuoresta kapinallisesta tuli galaksin paras salakuljettaja, kuinka hän sai haltuunsa legendaarisen Millenium Falconin tai tapasi luotetun wookie-ystävänsä. Mutta kukaan sarjan fani ei voi vakavalla naamalla sanoa, etteikö se olisi edes hiukan mielenkiintoista.

Solo: A Star Wars Story on täysverinen fanifilmi klassisen sarjan ystäville. Se näyttää, kuullostaa ja tuntuu kaikista Disneyn tuottamista elokuvista eniten alkuperäisiltä Star Wars -elokuvilta. Sarjan luoja George Lucasin henki on elokuvassa vahvana, mikä ei ole sinänsä ihme, sillä elokuvan ohjaajana toimii Lucasin pitkäaikainen ystävä Ron Howard (mm. Apollo 13, Kaunis mieli).

Koska elokuva sijoittuu aikaan ennen ensimmäisen Tähtien sota -elokuvan tapahtumia, tarinalla on liikkumatilaa varsin vähän. Elokuvassa nähdään juuri ne jutut, joita katsoja odottaakin näkevänsä. Kaikki alkuperäisistä elokuvissa kuullut viittaukset Han Solon menneisyyteen saavat käsittelynsä. Lähtökohdat huomioon ottaen elokuva onnistuu kertomaan yllättävän koherentin ja otteessaan pitävän tarinan, jossa on myös aitoja yllätyksiä mukana.

Vaikka elokuva kantaa nimen omaan Han Solon nimeä, päähenkilö ei varsinaisesti ole elokuvan kiinnostavinta antia. Alden Ehrenreich tekee hyvää työtä ilmentäessään nuoren Harrison Fordin karismaa, mutta itse hahmo jää hiukan pinnalliseksi. Elokuvan todellinen tähti tulee koti-Suomesta: Joonas Suotamon esittämä Chewbacca varastaa shown jokaisessa kohtauksessaan. Hanin ja Chewien ystävyys on elokuvan koossapitävä voima.

Solo: A Star Wars Story on tämän vuosikymmenen ensimmäinen Star Wars -elokuva, jota voi varauksetta suositella sekä uusille että vanhoille faneille. Oli suhtautuminen Disneyn saagan suhteen valitsemaan linjaan mikä tahansa, Millenium Falconin hyperajon kyytiin hyppää varmasti mielellään.

Deadpool 2 - kun yksi hyvä ei riitä

Deadpool 2
Ohjaaja: David Leitch
Pääosissa: Ryan Reynolds, Josh Brolin, Morena Baccarin, T.J. Miller, Zazie Beetz, Eddie Marsan
Ensi-ilta: 16.5.2018
Kesto: 1 t 59 min
Tähdet: 4/5

Vuonna 2016 ensi-iltansa saanut Deadpool oli kuin raikas tuulahdus pahimman supersankarielokuvabuumin keskelle ja tismalleen sitä, mitä itseääntoistava  lajityyppi tarvitsi. Näyttelijä Ryan Reynoldsin pitkäaikainen unelmaprojekti tehtiin pienellä budjetilla ja suurella riskillä, sillä kukaan Hollywoodissa ei ollut varma aikuisyleisölle suunnatun, hyvin erilaisen supersankarielokuvan menestyksestä.

Riski kannatti: Deadpool oli jättimäinen hitti ja keräsi budjettinsa moninkertaisena takaisin. Sekä yleisö ja kriitikot rakastivat elokuvan itsetietoista tyyliä ja teräväsanaista, neljättä seinää alati rikkovaa nimihahmoa. Oli vain ajan kysymys, milloin jatko-osa olisi tosi asia.
Kun pienen budjetin ja äärimmäisen luovan tekijätiimin yllätyshitille aletaan puuhata isomman budjetin jatko-osaa, ei tarvitse olla kummoinen pessimisti ounastellakseen, ettei lopputulos voi mitenkään olla yhtä hyvä. Kun supersankarielokuvien jatko-osilla on vielä ihan lähihistoriassa melkoinen joukko epäonnistuneita esimerkkejä, ei edes metatasolla liikkuvalle supersankarille voinut realistisesti odottaa kummoista onnistumista.

Välillä on virkistävää olla täysin väärässä. Deadpool 2 näyttää, että tekijöiden rakkaus aiheeseen on lopulta se, mikä merkitsee myös ison budjetin supersankarirymistelyjen kohdalla. Käsikirjoittajakolmikko Rhett Reese, Paul Wernick ja nyt myös krediitteihin asti nostettu Ryan Reynolds on päästänyt käsistään elokuvan, joka on ilman yllätysmomenttiakin on vähintään yhtä viihdyttävä ja hurmaava tapaus kuin edeltäjänsä.

Deadpool 2 hyötyy merkittävästi siitä, ettei sen tarvitse kertoa hahmonsa syntytarinaa, joka oli kiistatta edellisosan selkein kompastuskivi. Jatko-osa painaa sananmukaisesti kaasua ja vie hahmon aivan uusille vesille, esittelee joukon uusia hahmoja, syventää ja tarjoilee roppakaupalla uusia vitsejä sekä nautittavaa toimintaa. Edelliselokuvassa toimineet elementit ovat toki edelleen tallella ja elokuvan suola on edelleen nimihahmon hykerryttävän itseironisessa asenteessa, aikuisessa huumorissa ja kaiken kattavassa häpeilemättömyydessä.

Liki täydellisessä jatko-osassa näkyy kuitenkin lievästi myös studion ahneus. Koska kyseessä on supersankarielokuva, sen olemassaolo lienee tänä päivänä mahdotonta ilman tulevaisuudessa mahdollisesti siintävien spinoff-elokuvaprojektien pohjustamista. Niinpä myös Deadpool 2 käyttää turhan paljon aikaa ja energiää X-Force -supersankariryhmän kokoamiseen. Paha tästä on jättää kritisoimatta, kun elokuva tekee sen päähenkilönsä suulla myös itse.

Lopputulos on joka tapauksessa kuin metatason keskisormi kaikille jatko-osan onnistumista epäilleille. Elokuvan päätyttyä toivoo vain, että Deadpool 3 valmistuisi mahdollisimman pian.

A Quiet Place - karmiva hiljaisuus huutaa kauhun ystäviä teattereihin

Hiljainen paikka
(A Quiet Place)

Ohjaaja: John Krasinski
Pääosissa: Emily Blunt, John Krasinski, Noah Jupe, Millicent Simmonds
Ensi-ilta: 13.4.2018
Kesto: 1 t 30 min
Tähdet: 4/5

Kauhuelokuvien lajityyppi on monille se kaikkein mieluisin lajityyppi, sillä se tarjoaa innovatiivisille tekijöille liki rajattomat mahdollisuudet toteuttaa mitä hulluimpia ja synkimpiä visioita. Useat kuitenkin karsastavat genren valuvikoja, joista tyypillisimpiä ovat liiallinen kirkuminen ja myötähäpeää herättävä dialogi. Heidän rukouksiinsa on nyt vastattu: Hiljainen paikka on nimensä mukaisesti varsin vähäpuheinen elokuva, jossa huutokin loppuu lyhyeen.

Hiljainen paikka sijoittuu maailmaan, jonka ovat vallanneet verenhimoiset, kuulon perusteella saalistavat otukset. Tämä on pakottanut hengissä selvinneet ihmiset omaksumaan liki äänettömän elämäntavan. Vaara vaani kaikkialla ja yksikin liian kova kolahdus voi koitua kohtaloksi. Elokuva seuraa yhden perheen yritystä selvitä parhaansa mukaan poikkeuksellisessa ympäristössä. Asioita mutkistavat perheen tyttären kuurous ja äidin viimeisillään oleva raskaus.

Kuten usein tämän tyyppisissä elokuvissa, myös Hiljaisen paikan pääasiallinen viehätys perustuu sen erikoiseen asetelmaan. On tavattoman virkistävää nähdä elokuva, jossa ääniraitaa hallitseva hiljaisuus tuntuu aidosti karmivalta ja jokainen ylimääräinen ääni saa katsojan hätkähtämään. Halvimmat hyppysäikäytykset loistavat onneksi poissaoloaan. Kyseessä on tyylitajuinen ja piinaavan tehokas kauhuelokuva, jonka lähimmät vertailukohdat ovat viimevuotinen It Comes At Night (2017) ja M. Night Shyamalanin mainio Signs (2002).

Jotain asetelman kiehtovuudesta kertoo sekin, että katsoja huomaa pohtivansa yhtenään, kuinka itse toimisi vastaavassa tilanteessa. Näissä tapauksissa vaarana on usein se, että elokuvan hahmot alkavat tuntua katsojasta liian tyhmiltä. Elokuva kuitenkin väistää tämän sudenkuopan lähes loppuun asti ja hahmot toimivat pääasiassa loogisesti hahmon iän ja luonteen mukaisella tavalla.

Elokuvan ainoa todellinen heikkous on se, että se paljastaa korttinsa liian varhain. Katsoja oivaltaa elokuvan loppuratkaisun avaimen jo toisen kolmanneksen kohdalla, mutta hahmoilta saman asian ymmärtäminen kestää aina elokuvan loppupuolelle. Tämä vie sinänsä viihdyttävältä loppunäytökseltä rutkasti tehoa.

Vaikka elokuva ei ymmärrettävästi leveile muhkealla ääniraidallaan, Hiljainen paikka on ehdottomasti tapaus, joka suorastaan huutaa tulla nähdyksi nimen omaan teatterissa. Syvän hiljaisuuden täyttämässä elokuvasalissa on jotain poikkeuksellisen karmivaa, jota ei kovin usein pääse kokemaan.

Hevi reissu (2018) - sydämellisen absurdi hevikomedia

Hevi Reissu
Ohjaaja: Juuso Laatio, Jukka Vidgren
Pääosissa: Johannes Holopainen, Minka Kuustonen, Max Ovaska, Ville Tiihonen, Samuli Jaskio, Antti Heikkinen, Chike Ohanwe, Kai Lehtinen, Martti Syrjä
Ensi-ilta: 9.3.2018
Kesto: 1 t 32 min
Tähdet: 3/5

\,,/

Kainuulaisesta kellarihevibändistä kertova komedia Hevi Reissu on yksi piristävimpiä poikkeuksia suomalaisten komediaelokuvien joukossa. Se on erikoinen, hullu suomalainen komedia, joka kierrättää hevikulttuurin ja bändileffojen kliseitä raikkaan kotikutoisella tavalla.
Elokuva ei missään tapauksessa ole mestariteos. Sen käsikirjoitus poukkoilee välillä täysin pidättelemättömästi, eivätkä kaikki vitsit osu lähellekään maalia. Mutta se kuuluu juttuun. Elokuva on kuin kuvaamansa peräkylän hevibändi, jonka tietää yrittävän parhaansa ja jonka mokat ovat osa sen hiomatonta charmia.
Elokuvan henki on niin uskomattoman vilpitön, että sille haluaa antaa todella paljon anteeksi. Elokuvan huumori on eräänalainen yhdistelmä Monty Pythonin, Kummelin ja Studio Julmahuvin kaltaista absurdia hölmöilyä, mutta ilman kyynistä sarkasmia. Elokuvassa on sydäntä enemmän kuin kymmenessä tusinakomediassa yhteensä.
Lisäksi, elokuvalla on oikeasti isot etunsa verrattuna ulkomaalaisiin vastaaviin. Vaikka varsinkin loppupuolella lyödään yli, elokuvan alkupuoli juurruttaa tarinan vahvasti todellisuudeen. Maailma, jossa päähenkilöt elämät, on aito. Taivalkosken pikkukylästä tulee mieleen oma kotikyläni Haukipudas 2000-luvun alussa amisjätkineen ja tunkkaisine ilmapiireineen. Älyttömyyden alkavat vasta tunnin jälkeen, kun revohka lähtee Norjaan.

On hämmentävää, että Hevi Reissun kaltainen elokuva on ylipäänsä olemassa. Vielä jokin vuosi sitten tällainen kahdessa maassa kuvattu, erikoistehosteilla ryyditetty hevimusiikin maailmaan sijoittuva ison budjetin komediasekoilu olisi ollut täysi mahdottomuus. Ohjaajat Juuso Laatio ja Jukka Vidgren ovat tehneet omaperäisestä unelmastaan mahdollista ja se ansaitsee ison tunnustuksen.
Tylsää elokuvan parissa ei ainakaan ole sekunttiakaan.
3/5