Jedin paluu (1983)

Hämmentävä ajatus, ettei tämä elokuva ole huomenna tähän aikaan enää Star Wars -saagan definitiivinen päätösosa, joka se on ollut yli 30 vuotta. Vai onko sittenkään? Täytyy myöntää, että katsellessani tämän elokuvan uudelleen sillä ajatuksella, että sarja vielä tästä jatkuisi, siitä huomaa siellä täällä viitteitä vielä paljastamattomista mysteereistä ja poluista, johon tarina voisi vielä mennä. Toki se silti on edelleen oman trilogiansa ja koko saagan tarinallinen kliimaksi, jossa Anakin Skywalkerin tarina saa loppuhuipennuksensa.

Täytyy myöntää, että minulla on hieman ristiriitaiset tunteet Jedin paluusta. Näin sen itse asiassa verrattain myöhään, noin 10-vuotiaana, sillä tätä elokuvaa meillä ei ollut nauhalla. Alkuperäisen Tähtien sodan ja Imperiumin vastaiskun lisäksi olin jo ehtinyt nähdä Pimeän uhan. Kaikista tuolloin näkemistäni Star Wars -leffoista Jedin paluu iski vähiten ("mainio mieli lapsen on, hmm?"). Jotenkin se ei vain iskenyt, vaikka yleensä pidän elokuvasarjojen päätösjaksoista muita osia enemmän. Saadessani koko sarjan DVD:lle aloin arvostaa osaa enemmän ja pidin sitä välillä jopa parempana kuin ensimmäistä osaa. Nyttemin olen jossain siinä välillä.

Jedin paluu on hyvin kaksijakoinen elokuva. Toisaalta se sisältää koko sarjan parhaita hetkiä, toisaalta alkuperäisen trilogian mitäänsanomattomimpia jaksoja. Elokuvan alku on loistava. Jabban palatsi, tuo synkkä ja uhkaava paheellisuuden pesä, jossa kaikenlaiset olennot, rikolliset ja palkkionmetsästäjät kokoontuvat, on yksi kiehtovimpia paikkoja koko saagassa. Olen myös aina pitänyt Jabbasta hahmona. Jokin tuossa ylensyöneessä ötökässä vain on. Tapa jolla tutut hahmot yksitellen astuvat estraadille on nerokas. Pelastusoperaatio itsessään on hienosti rakennettu kohtaus, vaikkakin olen aina ollut sitä mieltä, että Hanin ja Boba Fettin välillä olisi pitänyt olla kovempi kamppailu.

Tatoeeneilta lähdettäessä elokuva alkaa kuitenkin ajella vähän liian tuttuja polkuja. Juuri tästä syystä sanoin, että Imperiumin vastaiskun ainoa ongelma on se, ettei Jedin paluu pystynyt vastaamaan sen tasoon. Imperiumin vastaisku on uskomaton elokuva, koska se ottaa riskejä ja on sen ensikertaa katsovalle täysin ennalta-arvaamaton. Me olemme jo nähneet perinteisen kolminäytöksisen sankaritarinan ensimmäisessä osassa, nyt on aika viedä tarina uusille poluille. Siksi en pidä siitä, miten Jedin paluu kierrättää vanhoja ideoita, Kuolontähteä myöten.

Ja kyllä, ymmärrän ajatuksen toisen Kuolontähden takana. Ajatuksena on korostaa sitä, miten Imperiumi ei suostu oppimaan virheistään ja on pakotettu tekemään ne uudestaan, mikä lopulta johtaa sen tuhoon. Samoin ymmärrän järkeilyn Ewokien takana. Kyseessä on elementti, jota Imperiumi ei ole ottanut huomioon. Kuten pienet yhden hengen hävittäjät ensimmäisessä elokuvassa. Älä tuomitse koon mukaan, kuten Yoda opetti. Ymmärrän kyllä. Olen vain sitä mieltä, että jotenin tämä kaikki oltaisiin voitu toteuttaa paremmin.

Ewokit eivät sinänsä minua haittaa, vaikka silloin 10-vuotiaana inhosin niitä. En halunnut halinalleja Star Warsiin. Sittemmin olen kyllä oppinut hyväksymään ne, joskin toivon edelleen, että Ewokien taistelumenetelmät olisivat vähemmän koomisia. Tässä kuitenkin päihitetään galaktinen Imperiumi, jota ei edellisosan perusteella hidasta edes planeettoja tuhoavan avaruusaseman räjäyttäminen!

Onneksi tarinallinen kliimaksi nähdään kuitenkin Kuolontähden kannella. Se on kerta kaikkiaan upea. Vaderin sisäinen konflikti ja Luken kamppailu pimeää puolta vastaan nousevat yhtäaikaisesti pintaan Keisarin läsnäollessa. Luke lyö isänsä maahan, empii hetken, kunnes rauhallisesti heittää miekkansa menemään sanoen olevansa Jedi. Vader tuijottaa ilmeettömänä kituvaa Lukea, kunnes heittää Keisarin kuiluun. Luke auttaa Vaderin kypärän pois paljastaen riutuneen hahmon, joka kutsuu Lukea pojakseen. Isot miehet kotikatsomoissa pyyhkivät kyyneleitä. Tällaisista hetkistä valkokangaslegendat muodostuvat!

Aion nyt olla täysin rehellinen. Tiedän, että internetin maailmassa jokaisen Star Wars -fanin on vihattava special editioneita ja muita Lucasin jälkikäteen elokuviin tekemiä muutoksia. Sen kuitenkin sanon, että vuoden 1997 special editionista alkaen elokuvan päätteeksi kuultava John Williamsin uusi sävellys on _merkittävästi_ parempi kuin alkuperäinen Ewokien juhlalaulu Yub Nub. Kuulleessani alkuperäisen kappaleen ensimmäisen kerran minun oli vaikea ottaa sitä vakavasti. Se kuullostaa lastenohjelmalta, ei sellaiselta eeppiseltä sävellykseltä, joka juhlistaa Imperiumin kukistumista, hyvän voittoa pahasta ja alkuperäisen trilogian päättymistä. Yub Nub saa pyörittelemään silmiä, uusi kappale saa vedet silmille. Katson vaikka tunnin Hayden Christenssenin tarpeettomasti elokuvaan liitettyä naamataulua tämän muutoksen vuoksi.

4/5