The Star Wars Holiday Special (1978)

Tämä alkuperäisen Tähtien sodan huumassa tuotettu "jouluspesiaali" on ylivoimaisesti omituisin tuotos, johon nimi Star Wars on koskaan yhdistetty. Se on esitetty ainoastaan yhden kerran televisossa vuonna 1978 ja sen jälkeen levinnyt kädestä toiseen huonolaatuisina videotallenteina. George Lucas on itse sanonut haluavansa tuhota jokaisen kopion kyseisestä ohjelmasta. Ja mikä uskomattominta, ohjelmassa esiintyvät kaikki alkuperäisen elokuvan keskeiset näyttelijät Harrison Fordista James Earl Jonesiin.

Joulu ja Tähtien sota kulkevat käsikkäin arkielämässä ja mainonnassa, mutta miten kauan sitten kaukaiseen galaksiin sijoittuva elokuva saadaan yhdistettyä jouluun? Ei mitenkään. Kyseessä ei varsinaisesti ole jouluspesiaali, vaikka sitä sellaiseksi joskus kutsutaankin. Holiday Specialin "tarina" rakentuu wookie-rodun Elämän päivä (eng. Life Day) -juhlan ympärille. Ajatuksen tasolla nimitys on itse asiassa ihan fiksu. Samalla tavalla kuin Star Wars universumi tislasi kaikkien uskontojen ytimen mystiseksi energiaksi, joka tunnetaan ytimekkäästi nimellä Voima, keskitalven juhla jouluineen ja saturnalioineen muuntuu samalla kaavalla juurikin Elämän päiväksi. Ikävä kyllä se fiksuus loppuu tämän spesiaalin kohdalla tähän.

The Star Wars Holiday Specialilla on maine yhtenä kaikkien aikojen huonoimmista jouluspesiaaleista. Tämä maine on täysin ansaittu. Se ei ole niin huono että se on hyvä, vaan niin huono että se on nähtävä itse.

Periaatteessa Holiday Special noudattaa tyypillisen jouluspesiaalin kaavaa. Taustarinassa Chewbaccan perhe odottaa poikaansa kotiin Elämän päivän viettoon. Välissä katsellaan erilaisia lyhyempiä "sketsejä" tms. ohjelmanumeroita, jotka vaihtelevat musiikkiesityksistä kokkiohjelmiin ja hologrammisirkukseen. Ongelma on siinä, että mikään näistä ei ole miellyttävää katsottavaa. Kuten jokainen Star Wars -fani tietää, wookiet eivät osaa puhua! Millaisen ihmisen mielestä oli hyvä ajatus laittaa puolitoistatuntisen televisio-ohjelman pääosaan lauma murisevia ja ärjyviä karvaisia humanoideja?

Ikävä kyllä wookie-perheen elämää jaksottavat "hupinumerot" eivät käy sen kummemmin viihteestä. Jo ensimmäinen näistä saa fiksuimmat vaihtamaan kanavaa. Hologrammilla heijastettu "sirkus" tuntuu kestävän ikuisuuden. Musiikkiesityksiä on ihan saatanasti ja ne ovat sitä kaikkein alhaisinta 70-luvun musiikkivideotasoa. Naiseksi pukeutunut mies opastaa Chewbaccan äitiä tekemään kastiketta galaktisessa kokkiohjelmassa. Eräässä pätkässä joku ukko opastaa korjaamaan jonkun laitteen. Koko prosessi käydään läpi alusta loppuun. Mikäs sen hauskempaa.

Luojan kiitos Holiday Specialissa on myös jotain hyvää. Ohjelman kuuluisin osuus on lyhyt piirroselokuva, jossa Boba Fett tekee ensiesiintymisensä. Animaatio ei ole kovin kaunista, mutta kaiken karmeuden keskellä se tuntuu Disney-elokuvalta. Lisäksi itse pidin kovasti osiosta, jossa seurataan Mos Eisleyn elämää. Tyttökullista tuttu Bea Arthur tekee jopa ihan hyvän roolisuorituksen kanttiinaemäntänä, lauluineen kaikkineen.

Jopa taustatarina muuttuu lopulta ihan katsottavaksi. Toki mitään sen kummempaa siinä ei tapahdu, mutta vietettyään melkein tunnin wookieiden ja hirveiden musiikkinumeroiden seurassa Stormtrooperien ja Han Solon näkeminen on suunnattomalta tuntuva ilo. Lopun psykedeelinen kohtaus "Elämää" juhlivista wookieista ja Prinsessa Leian laulu ovat jollain kitschimäisellä tavalla miellyttäviä.

Ei The Star Wars Holiday Specialia voi vakavalla naamalla kenellekään suositella, mutta jos joku nyt välttämättä haluaa sen nähdä, ylivoimaisesti paras tapa katsoa se on terästetyn glögin kanssa käsi tukevasti kelauspainikkeen läheisyydessä. Joillain tallenteilla on myös vuoden 1978 amerikkalaisia mainoksia (mm. Kennerin Star Wars -lelut), joissa on myös oma hupinsa.

Hyvää joulua kaikille!

1/5

Jedin paluu (1983)

Hämmentävä ajatus, ettei tämä elokuva ole huomenna tähän aikaan enää Star Wars -saagan definitiivinen päätösosa, joka se on ollut yli 30 vuotta. Vai onko sittenkään? Täytyy myöntää, että katsellessani tämän elokuvan uudelleen sillä ajatuksella, että sarja vielä tästä jatkuisi, siitä huomaa siellä täällä viitteitä vielä paljastamattomista mysteereistä ja poluista, johon tarina voisi vielä mennä. Toki se silti on edelleen oman trilogiansa ja koko saagan tarinallinen kliimaksi, jossa Anakin Skywalkerin tarina saa loppuhuipennuksensa.

Täytyy myöntää, että minulla on hieman ristiriitaiset tunteet Jedin paluusta. Näin sen itse asiassa verrattain myöhään, noin 10-vuotiaana, sillä tätä elokuvaa meillä ei ollut nauhalla. Alkuperäisen Tähtien sodan ja Imperiumin vastaiskun lisäksi olin jo ehtinyt nähdä Pimeän uhan. Kaikista tuolloin näkemistäni Star Wars -leffoista Jedin paluu iski vähiten ("mainio mieli lapsen on, hmm?"). Jotenkin se ei vain iskenyt, vaikka yleensä pidän elokuvasarjojen päätösjaksoista muita osia enemmän. Saadessani koko sarjan DVD:lle aloin arvostaa osaa enemmän ja pidin sitä välillä jopa parempana kuin ensimmäistä osaa. Nyttemin olen jossain siinä välillä.

Jedin paluu on hyvin kaksijakoinen elokuva. Toisaalta se sisältää koko sarjan parhaita hetkiä, toisaalta alkuperäisen trilogian mitäänsanomattomimpia jaksoja. Elokuvan alku on loistava. Jabban palatsi, tuo synkkä ja uhkaava paheellisuuden pesä, jossa kaikenlaiset olennot, rikolliset ja palkkionmetsästäjät kokoontuvat, on yksi kiehtovimpia paikkoja koko saagassa. Olen myös aina pitänyt Jabbasta hahmona. Jokin tuossa ylensyöneessä ötökässä vain on. Tapa jolla tutut hahmot yksitellen astuvat estraadille on nerokas. Pelastusoperaatio itsessään on hienosti rakennettu kohtaus, vaikkakin olen aina ollut sitä mieltä, että Hanin ja Boba Fettin välillä olisi pitänyt olla kovempi kamppailu.

Tatoeeneilta lähdettäessä elokuva alkaa kuitenkin ajella vähän liian tuttuja polkuja. Juuri tästä syystä sanoin, että Imperiumin vastaiskun ainoa ongelma on se, ettei Jedin paluu pystynyt vastaamaan sen tasoon. Imperiumin vastaisku on uskomaton elokuva, koska se ottaa riskejä ja on sen ensikertaa katsovalle täysin ennalta-arvaamaton. Me olemme jo nähneet perinteisen kolminäytöksisen sankaritarinan ensimmäisessä osassa, nyt on aika viedä tarina uusille poluille. Siksi en pidä siitä, miten Jedin paluu kierrättää vanhoja ideoita, Kuolontähteä myöten.

Ja kyllä, ymmärrän ajatuksen toisen Kuolontähden takana. Ajatuksena on korostaa sitä, miten Imperiumi ei suostu oppimaan virheistään ja on pakotettu tekemään ne uudestaan, mikä lopulta johtaa sen tuhoon. Samoin ymmärrän järkeilyn Ewokien takana. Kyseessä on elementti, jota Imperiumi ei ole ottanut huomioon. Kuten pienet yhden hengen hävittäjät ensimmäisessä elokuvassa. Älä tuomitse koon mukaan, kuten Yoda opetti. Ymmärrän kyllä. Olen vain sitä mieltä, että jotenin tämä kaikki oltaisiin voitu toteuttaa paremmin.

Ewokit eivät sinänsä minua haittaa, vaikka silloin 10-vuotiaana inhosin niitä. En halunnut halinalleja Star Warsiin. Sittemmin olen kyllä oppinut hyväksymään ne, joskin toivon edelleen, että Ewokien taistelumenetelmät olisivat vähemmän koomisia. Tässä kuitenkin päihitetään galaktinen Imperiumi, jota ei edellisosan perusteella hidasta edes planeettoja tuhoavan avaruusaseman räjäyttäminen!

Onneksi tarinallinen kliimaksi nähdään kuitenkin Kuolontähden kannella. Se on kerta kaikkiaan upea. Vaderin sisäinen konflikti ja Luken kamppailu pimeää puolta vastaan nousevat yhtäaikaisesti pintaan Keisarin läsnäollessa. Luke lyö isänsä maahan, empii hetken, kunnes rauhallisesti heittää miekkansa menemään sanoen olevansa Jedi. Vader tuijottaa ilmeettömänä kituvaa Lukea, kunnes heittää Keisarin kuiluun. Luke auttaa Vaderin kypärän pois paljastaen riutuneen hahmon, joka kutsuu Lukea pojakseen. Isot miehet kotikatsomoissa pyyhkivät kyyneleitä. Tällaisista hetkistä valkokangaslegendat muodostuvat!

Aion nyt olla täysin rehellinen. Tiedän, että internetin maailmassa jokaisen Star Wars -fanin on vihattava special editioneita ja muita Lucasin jälkikäteen elokuviin tekemiä muutoksia. Sen kuitenkin sanon, että vuoden 1997 special editionista alkaen elokuvan päätteeksi kuultava John Williamsin uusi sävellys on _merkittävästi_ parempi kuin alkuperäinen Ewokien juhlalaulu Yub Nub. Kuulleessani alkuperäisen kappaleen ensimmäisen kerran minun oli vaikea ottaa sitä vakavasti. Se kuullostaa lastenohjelmalta, ei sellaiselta eeppiseltä sävellykseltä, joka juhlistaa Imperiumin kukistumista, hyvän voittoa pahasta ja alkuperäisen trilogian päättymistä. Yub Nub saa pyörittelemään silmiä, uusi kappale saa vedet silmille. Katson vaikka tunnin Hayden Christenssenin tarpeettomasti elokuvaan liitettyä naamataulua tämän muutoksen vuoksi.

4/5

Imperiumin vastaisku (1980)

Tähtien sota olisi ollut yksittäisenä elokuvanakin vallankumouksellinen teos, mutta voidaan perustellusti sanoa Imperiumin vastaiskun tehneen sarjasta legendaarisen. Yleinen konsensus on, että se ei ole pelkästään sarjan paras elokuva, se on yksi kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Mitäpä tuota kiistämään.

Se on tosin sanottava, että Imperiumin vastaisku ei toimi itsenäisenä teoksena. Se on selkeästi jatko-osa, joka luottaa siihen, että edellinen elokuva on hoitanut hahmojen ja maailman esittelyn. Se ei myöskään sisällä loppukliimaksia, vaan päättyyy (enkä usko, että spoilaan tällä enää ketään) lohduttomaan cliffhangeriin. Siksi elokuvaa on turha markkinoida ihmisille, jotka eivät ole koskaan katsoneet yhtään Star Wars -elokuvaa. Imperiumin myötä se on kaikki tai ei mitään.

Mutta määrittelyt sikseen. Imperiumin vastaiskua ei turhaan pidetä synonyymina poikkeuksellisen onnistuneelle jatko-osalle. Se ottaa pohjakseen itsenäisen teoksen ja muuttaa sen ensimmäiseksi näytökseksi kolminäytöksisessä tarinassa. Imperiumin vastaisku on toinen näytös, jossa hahmoja ja maailmaa syvennetään, tapahtumat eskaloituvat ja paha muodostaa todellisen uhan sankareille.

Imperiumin vastaiskun käsikirjoitus on täyttä neroutta. Jo pelkästään asetelma, josta elokuva alkaa, uhmaa kaikkia ennakko-odotuksia. Ajatelkaa nyt: edellinen elokuva päättyi siihen, että sankarit tuhoavat pahisten suurimman tuhokoneen. Tietämättä jatkosta mitään voisi kuvitella pahisten olevan tiukilla. Kuitenkin elokuva julistaa jo alkuteksteissä, miten Imperiumi on ahdistanut kapinalliset nurkkaan ja sankarit ovat joutuneet piiloutumaan koko sarjan vihamielisimpään ympäristöön Hothin jääplaneetalle.

Ylipäänsä kapinalliset ottavat tässä elokuvassa kuokkaan oikein olan takaa. Imperiumi näyttäytyy elokuvassa ärsytettynä ja pysäyttämättömänä tuhovoimana. Ajatus siitä, että Kuolontähden kaltaisen aseen tuhoaminen ei heikentänyt Imperiumia tuon vertaa, on kauhistuttava. Jos Darth Vader oli edellisessä elokuvassa uhkaava, tässä hän näyttäytyy todellisena hirviönä. Vader on elokuvassa klassinen julma sotapäällikkö, joka johtaa pelolla ja kuolemalla. Sitä voimakkaampi on se reaktio, joka elokuvan kuuluisimmasta paljastuksesta syntyy. Tämä on se elokuva, joka sinetöi Darth Vaderin aseman populaarikulttuurin ikonisimpana pahiksena.

Se mikä nostaa elokuvan aivan uudelle tasolle on kuitenkin se, miten se syventää edellisessä elokuvassa esiteltyä Voiman käsitettä. Suoplaneetta Dagobahilla tapahtuva jakso, joka esittelee yleisölle puolimetrisen jedimestari Yodan, on yksi elokuvahistorian hienoimpia. Erityisesti kohtaus, jossa Yoda selittää voiman merkityksen kärsimättömälle Lukelle ja nostaa sen jälkeen X-siipisen suosta ajatuksen voimalla, saa aikaan kylmiä väreitä joka ainoa kerta. Kyseessä on niitä yksittäisiä hetkiä elokuvahistoriassa, jotka laajentavat ihmiskunnan kollektiivista tajuntaa.

Yksittäisten huippuhetkien nimeäminen tästä elokuvasta on muuten täysin turhaa. Niitä on aivan tolkuttomasti alkaen Hothin taistelusta (se kuva, jossa AT-AT:n ensimmäisen kerran näkyvät kiikarista... Huh!) päättyen lohduttomaan finaaliin, jossa katsoja joutuu katsomaan kapinallisten laivuetta kokonaisuudessaan tiedostaen koko kapinan olevan yhdessä kuvassa. Imperiumin vastaisku on niitä harvoja elokuvia, joista ei löydy yhtä ainutta tylsää hetkeä. Minulla jäi kerran elokuva kesken puolen välin kohdalta ja jatkaessani muutaman tunnin kuluttua minun oli pakko kelata nauha alkuun.

Ainoa huono puoli Imperiumin vastaiskussa on, että se asettaa riman liian korkealle. Trilogian päätösosan oli täysin mahdotonta yltää sen tasolle. Kaikkein parhaiten Imperiumin vastaisku toimiikin, kun katsoo kaikki alkuperäisen trilogian osat peräkkäin yhtenä suurena elokuvana.

5/5

Tähtien sota (1977)

Miettikääpä, kuinka monen 70-luvulla tehdyn elokuvan action figuureita voi ostaa jokaisesta suomalaisesta supermarketista vuonna 2015.

En varmaan liioittele sanoessani, että alkuperäinen Tähtien sota on kenties modernin populaarikulttuurin tärkein yksittäinen elokuva. Kuten kaikki varmasti tietävät, tämä elokuva vallankumouksellisti tavan tehdä, katsoa ja markkinoida elokuvia. Ilman sitä meillä ei todennäköisesti olisi Sormusten herroja, Harry Pottereita, saati DC:n tai Marvelin elokuvauniversumeja.

Koskaan aiemmin erikoistehosteiden täyteistä tieteiselokuvaa ei oltu tehty sellaisessa skaalassa kuin nuoren George Lucasin visio edellytti. Lucas ammensi vaikutteensa aina antiikin tarustosta japanilaisiin samurai-elokuviin ja Flash Gordon -lyhytelokuvista kioskikirjallisuuteen. Lopputulos on universaali kertomus hyvän ja pahan, jalojen kapinallisten ja pahan imperiumin taistelusta kauan sitten kaukaisessa galaksissa.

Tähtien sota on edelleen elokuvakerronnan mestarinäyte. Katsoja heitetään heti keskelle toimintaa, apunaan ainoastaan vanhoista lyhytelokuvasarjoista tuttu alkutekstijakso, joka on sittemmin liitetty elimellisesti osaksi juuri Star Wars -elokuvia. Elokuvan monisyinen ja kiehtova maailma avautuu hiljalleen elokuvan edetessä ilman, että sen esittelemiseen tarvitaan yhtä ainutta ylimääräistä kohtausta (vrt. Sormuksen ritarit). Kaikki olennainen selviää luontevasti juonen edetessä, mutta elokuva uskaltaa myös jättää paljon selittämättä. Siksi sen maailma tuntuu eksoottiselta ja kiehtovalta - juuri sen vuoksi se on kehittänyt ympärilleen fanitarinoiden "laajennetun universumin".

Itse tarina on eräs elokuvahistorian kopioiduimpia. Hahmot edustavat populaarikulttuurin arkkityyppejä klassisimmillaan ja tulevat sen vuoksi nopeasti tutuiksi. Kyse ei ole kliseistä, vaan tietoisesta ratkaisusta. Mutta mikä tärkeintä, hahmot ovat kiinnostavia ja jokaisella on oma arkkinsa. Luke kasvaa unelmoijasta sankariksi, Han Solo oppii ajattelemaan muitakin kuin itseään, C3PO ymmärtää pitävänsä R2-D2:sta jne. Yksipuolisimmatkin hahmot ovat kiinnostavia ja saavat katsojan haluamaan tietää heistä lisää. Trilogian ensimmäisenä osana Tähtien sota onkin puhdas mestariteos. Se hoitaa tehtävänsä esitellä hahmot, konfliktin ja maailman samalla, kun se kertoo vauhdikkaan ja jännittävän, itsenäisen kolminäytöksisen tarinan.

Kaikkien muiden tapaan olen katsonut elokuvan käytännössä puhki sen jälkeen, kun katsoin sen ensi kertaa kuusivuotiaana R-kioskin vuokravideolta 18-tuumaisesta matkatelevisiosta. Tähtien sota on minulle kuin parhaat Disney-elokuvat: muistan koko elokuvan ulkoa, mutta katsominen on aina kokemus. Se on niitä elokuvia, jotka olivat lapsena mahtavia seikkailuja, mutta joista vanhempana huomaa kokonaan uusia puolia. Jo pelkästään elokuva- ja kulttuuriviittausten oivaltaminen on mieltäylentävää.

Ja tietysti siihen liittyy myös iso annos nostalgiaa. Muistan ne kaikki hetket kun olen katsonut sitä sairaana sängystä, uudenvuoden yönä omasta televisiosta tai kesäiltana Ylen TV-esityksenä. Olen omistanut elokuvan joka ainoassa käytettävissä olevassa formaatissa ja nähnyt jokaisen koskaan julkaistun version. Osaan luetella eroavaisuudet ulkomuistista. Katson sen säännöllisesti myös VHS:ltä.

Tähtien sodan uskomattomin juttu on se, miten se on kestänyt aikaa ja miten se edelleen kiehtoo sukupolvesta toiseen. Paras asia siinä on se, että tämä on vasta avausosa. Lisää on tulossa, tämä huikea seikkailu on vasta ensimmäinen askel suurempaan maailmaan.

5/5

Star Wars: episodi III - Sithin kosto (2005)

Tähän elokuvaan liittyy erittäin lämpimiä muistoja: se on ensimmäinen Star Wars -elokuva, jonka olen nähnyt elokuvateattereissa! Oli lämmin toukokuinen keskiviikkoilta, kun saavuin loppuunmyytyyn yönäytökseen silloiseen elokuvateatteri Rioon. Tilanteesta teki erityisen jännittävän se, että olin päättänyt lintsata seuraavan päivän koulusta. Näytös alkoi kolme minuuttia keskiyön jälkeen. Elokuvan jälkeen oli vaikea pidätellä kyyneleitä.

Luonnollisesti vanhempana ja kyynistyneenä olen sittemmin joutunut huomaamaan elokuvan ilmiselvät ongelmat, mutta kykenen silti edelleen laittamaan uskottavuuteni peliin väittäessäni Sithin koston olevan hyvä elokuva. Tietenkään sitä ei voi täysin erottaa Star Wars -viitekehyksestä, mutta jopa itsenäisenä teoksena se on ansiokas, viihdyttävä ja tunteita herättävä toimintaseikkailu.

Jo ensimmäisestä kohtauksesta huomaa, että Kloonien hyökkäyksen tympeä kankeus on taakse jäänyttä elämää. Planeetan ilmatilassa tapahtuva avaruustaistelu ja sitä seuraava pelastusmissio ovat kuin anteeksipyyntö edelliselokuvan väsyneestä finaalista. Muutenkin toiminnassa on vihdoin oikeaa menoa ja meininkiä, mutta ennen kaikkea tunnetta.

Tarinallisesti Sithin kosto on käytännössä se elokuva, jota varten koko prequel-trilogia on tehty. Anakinin hahmo saavuttaa edellisessä elokuvassa alkaneen kehityksensä päätepisteen ja pahan keisarin monimutkainen juoni paljastuu. Itse rakastin tätä juonenkäänettä nuorempana ja annan sille tunnustusta vieläkin. Viittaukset antiikin tragedioihin ja kolmannen valtakunnan syntyyn ovat paitsi kiehtovia ajatuksia, myös mitä täydellisintä symboliikkaa hahmojen kokemalle muutokselle.

Kahdessa aiemmassa elokuvassa iso ongelma on ollut se, että näyttäväkään toiminta ei ole koskettanut katsojaa tunnetasolla. Sithin kostossa ei ole tätä ongelmaa. Jedien kansanmurha on oikeasti surullista katseltavaa. Kyse ei ole niinkään hahmoista, vaan siitä ajatuksesta, että nämä alkuperäistrilogiasta tutut muinaiset soturit kohtaavat loppunsa julman petoksen seurauksena. Se pieni hetki jolloin Yoda pudottaa keppinsä tuntiessaan värähdyksen voimassa on saa aina silmät vettymään.

Anakinin käännöstä pimeän puolelle on kritisoitu hätäiseksi ja tönköksi. Minusta se on toteutettu hyvin. Tässä avainasemaan nousee Palpatinen ja Anakinin keskinäiset kohtaukset, jotka ovat draamallisesti ehkä parhaita yksittäisiä kohtauksia, mitä prequel-trilogialla on tarjota. Erityisesti futuristisessa oopperatalossa tapahtuva keskustelu on poikkeuksellisen hieno, ja mikä tärkeintä, olennainen kohtaus. Jos edelliselokuvan äidin kuolema olikin hutaistu ja tyylitön, tämä Padmen pelastamista sith-voimien avulla valottava kohtaus on ärimmäisen tyylikäs ja mieleenjäävä.

Valitettavasti elokuva keskittyy niin kiinteästi Palpatinen ja Anakinin ympärille, että tärkeille sivuhahmoille ei oikein tahdo löytyä järkevää tekemistä elokuvan ajaksi. Erityisesti Padme lähinnä vain oleskelee suurimmas osan elokuvasta. Obi-Wanin seikkailu maakuopassa nelikätistä robottikenraalia metsästämässä ei tuo tarinalle minkäänlaista lisäarvoa. Koska Palpatine on konnana täysin ylivoimainen, kenraali Grievous ei tunnu oikein miltään. Sanoisin jopa, että kyseessä on koko sarjan typerin pahishahmo. Kone, joka osaa käyttää laser-miekkoja? Melkein mikä tahansa Clone Wars -animaatiosarjan pahiksista olisi ajanut saman asian huomattavasti paremmin. Toisaalta olisin mieluummin jättänyt koko homman vaikka sinne televisioon ja antanut Obi-Wanille roolin itse päätarinassa. Nyt hän on suurimmaksi osaksi jossain muualla, kun asioita tapahtuu.

Sithin kosto on kuitenkin niitä elokuvia, jotka saavat lopulta anteeksi, mitä virheitä ikinä alkupuolella tekevätkin. Elokuvan viimeinen näytös on puhdasta kultaa jokaiselle Star Wars -fanille. Anakinin ja Padmen viimeinen yhteinen kohtaus, mestarin ja oppipojan viimeinen välienselvittely, Obi-Wanin sydäntäsärkevä monologi menetetylle ystävälle ja elokuvahistorian ikonisimman pahiksen synty ovat huikeaa katsottavaa. Kun elokuva vielä loppuu kuviin Darth Vaderissa Imperiumin tähtihävittäjän kannella seuraamassa kuolontähden rakennusta ja Luken ottovanhempien katsoessa Tatoeenien kaksoisauringonlaskuun Obi-Wanin hiljaa vetäytyessä taustalla, on kyyneleissä jälleen pidättelemistä.

Sivumennen sanoen, ne joiden mielestä Darth Vaderin totaaliromahdus Padmen kuoleman johdosta on jotenkin sopimatonta, kasvakaa aikuisiksi. Kyseessä oli nainen jonka vuoksi hän petti tärkeimmän ystävänsä, luopui elinikäisestä unelmastaan ja teurasti jumalauta lapsia! Jos se ei ole klassisen "Eeeiii!" -huudon arvoinen niin mikä sitten on?

Sithin kosto on niitä elokuvia, jotka laajentavat ihmiskunnan kollektiivista tajuntaa. Koko prequel-trilogia, oli se kuinka viallinen tahansa, saa tämän elokuvan myötä merkityksen olla olemassa. Ja minä olen siitä iloinen.

4/5

Star Wars episodi II: Kloonien hyökkäys (2002)

Yleinen mielipide on, että prequel-trilogian keskimmäinen osa on huono elokuva, mutta silti parempi kuin edeltäjänsä Pimeä uhka. En tiedä voinko allekirjoittaa tätä konsensusta sellaisenaan. Henkilökohtaisesti pidän tätä elokuvaa koko saagan heikoimpana osana ainakin siinä mielessä, minkä osan jättäisin väliin mieluiten. Silti tunnustan katsoneeni sen useammin kuin edes kykenen muistamaan.

Kloonien hyökkäys oli ensimmäinen Star Wars -elokuva, joka ei aiheuttanut minussa välitöntä wow-efektiä. Vaikka olin sen nähdessäni 11-vuotias ja periaatteessa tykkäsin tuolloin vielä kaikesta, jokin tässä elokuvassa ei tuntunut yhtä tajunnan räjäyttävältä kuin aiemmissa osissa - mukaan lukien PImeä uhka. Yksikään kohtaus ei jäänyt samalla tavalla mieleen kuin rakettirekikilpailu tai miekkataistelu Darth Maulin kanssa. Uudet hahmot olivat aika tylsiä ja muutenkin koko elokuvasta tuntui puuttuvan se jokin.

Kloonien hyökkäys yrittää selkeästi toistaa Imperiumin vastaiskun kaavan. Se on edeltäjäänsä selkeästi synkempi väliosa, jonka tarkoitus on pedata tapahtumia finaalia varten. Se mikä Lucasilta ilmeisesti unohtui oli kaikki se, mikä teki Imperiumin vastaiskusta niin hyvän: hahmojen syventäminen, maailman laajentaminen. Tapahtumat kyllä eskaloituvat odotuksia herättävästi ja suuri kertomus saavuttaa käännekohtansa, mutta samalla elokuva joutuu esittelemään väkisin uudet hahmot, jotka siirtyvät edelliselokuvan sivuosista pääosiin (toki tästä voidaan syyttää Pimeää uhkaa).

Periaatteessa asetelma on kunnossa. Jos Pimeän uhan fokus oli hukassa, niin Kloonien hyökkäys muodostaa yhdessä trilogian päätösosan kanssa kiinteän tarinallisen kokonaisuuden, jonka keskiössä on Anakinin luisuminen pimeälle puolelle. Siitähän tässä prequel-trilogiassa on lähtökohtaisesti kyse. Paljon parjattu rakkaustarina Anakinin ja Padmen välillä on tärkeä osa tätä kertomusta. En ole aivan varma, miksi sitä vihataan niin valtavasti, minä näen siinä lähinnä hukattua potenttiaalia. Kyllä, dialogi on kökköä ja näyttelijöiden väliltä on vaikea löytää kemiaa, mutta ei se nyt ihan kaikkea riitä pilaamaan. Minulle ei ole koskaan ollut vaikeaa uskoa, että nämä kaksi ovat rakastuneita hahmoja.

Hayden Christenssenia on sanottu tämän elokuvan Jar-Jar Binksiksi. En ole koskaan ymmärtänyt sitä inhoa ja loan määrää, jota Christenssen on roolistaan saanut. Suoritus ei varmasti ole täysin onnistunut, mutta ollaanpa nyt rehellisiä: näytteleminen ei ole koskaan ollut Star Wars -elokuvien vahvinta osa-aluetta. Kukaan ei vakavalla naamalla voine väittää Natalie Portmania tai Samuel L. Jacksonia huonoiksi näyttelijöiksi, mutta siitä huolimatta myös heidän suorituksensa jäävät pahvisiksi. Minun on vaikea nähdä, miksi Christenssen erottuisi tästä joukosta jotenki erityisen negatiivisesti. Voisiko olla, että Hayden-vihan taustalla on se, että hän viettää niin paljon aikaa Evan McGregorin rinnalla, joka tekee ylivoimaisesti parhaan roolisuorituksen koko elokuvassa?

Kloonien hyökkäyksen tarina on edelleen mielenkiintoinen ja tapahtumien eskaloituminen on itse asiassa varsin kiehtovaa seurattavaa. Kävi se järkeen tai ei, minusta on kiva nähdä Boba Fettin isä sekaantuneena klooniarmeijan syntyyn ja näin olevan edistämässä tasavallan muuttumista diktatuuriseksi imperiumiksi. Kreivi Dooku on periaatteessa erinomainen hahmo, joskin toivoin loppuun saakka, että hän olisi ollut oikeasti idealistinen jedi, joka haluaa tuhota sithin kynsiin joutuneen tasavallan. Periaatteessa siis kaikki hyvän elokuvan ainekset kasassa. Kysymys kuuluu, mistä sitten kiikastaa?

Kloonien hyökkäyksessä on ongelma on puhtaasti toteutuksessa. Se sisältää hyviä aihioita ja hienoja kohtauksia, mutta jostain syystä ne eivät tunnu juuri miltään. Esimerkiksi Anakinin äidin kuolema on oikeasti koskettava juonielementti ja olisin halunnut tuntea sen hetkellä enemmän kuin mitä elokuvalla oli tarjota. Se on ensimmäinen kohtaus, jossa Anakin päästää pahuuden valloilleen. Miksi se menee ohi niin nopeasti, sitä en ymmärrä. Kuten jo sanoin, yksikään kohtaus ei pääse sille tasolle, mitä Pimeän uhan huippuhetket olivat. Jango Fettin ja Obi-Wanin taistelu vesisateessa olisi varmasti ollut voinut olla tällainen, miksi se siis on vain yksi geneerinen toimintakohtaus muiden joukossa?

Pimeä uhka käytti paljon tietokonetehosteita, mutta niiden vastapainona oli myös merkittävä määrä oikeita kuvauspaikkoja ja käytännön tehosteita. Kloonien hyökkäyksessä digi-ihmeet menevät sitten jo yli hilseen. Erilaiset maailmat ovat toki kiva lisä Star Wars -universumiin, mutta jos Lucas todella kuvitteli, ettei katsoja huomaa eroa siinä, milloin näyttelijä oikeasti juoksee liukkaalla tasolla ja milloin green screenin edessä, hän erehtyi.

Kloonien hyökkäys sisältää ylivoimaisesti koko saagan noloimman yksittäisen kohtauksen. Geonosiksen droiditehtaan liukuhihnalla tapahtuva "toimintakohtaus" on niin vaivaannuttavaa katsottavaa, että olen ottanut tavakseni skipata sen kokonaan. Se ei tuo tarinaan yhtään mitään ja saa vain ja ainoastaan pahalle tuulelle. Jo silloin lapsena pidin kohtausta typeränä! Minusta se oli kuin suoraan Kananlennosta (Chicken Run, 2000).

Myös lopun pakollinen miekkataistelu jättää Kloonien hyökkäyksessä kylmäksi. Ei ole Christopher Leen syy, ettei yli 80-vuotias näyttelijä ollut enää uskottava miekka-akrobaatti, mutta juuri sen vuoksi olisin halunnut nähdä jotain muuta kuin normaalia miekkailua parkkihallissa. Olen myös sitä koulukuntaa, jonka mielestä Yodan pitäisi olla se äärimmäisen voimakas jedimestari, joka nostaa avaruusaluksia mielensä avulla, ei hyppele piruetteja valosapelin kanssa.

Kokonaisuudessaan Kloonien hyökkäys jättää valjun maun, vaikka näenkin siinä paljon potenttiaalia. Mielenkiintoista sinänsä, että siinä missä PImeä uhka oli viihdyttävä avaruusseikkailu, vaikka teki periaatteessa kaiken väärin, Kloonien hyökkäys on kankea ja väsähtänyt, vaikka tekee monia asioita oikein. Ikävä kyllä se muodostaa hyvin kiinteän tarinallisen jatkumon kolmannen osan kanssa, joten sen katsomista ei voi välttää, jos haluaa kokea prequel-trilogian tarinan kokonaisuudessaan.

Se on toki sanottava, että kertoo paljon Star Warsin viehätysvoimasta, että näin epäonnistutta elokuvaa katsotaan edelleen ympäri maailmaa ja sen ongelmista puhutaan vielä 13 vuotta sen ilmestymisen jälkeen. Myös itse katson elokuvan uudelleen säännöllisin väliajoin, ikään kuin toivoen sen joskus muuttuvan vielä hyväksi.

2/5

Star Wars: Episodi I - Pimeä uhka (1999)

Lähestyvän uuden Star Wars -elokuvan (alle viikko omg!!!) ensi-illan kunniaksi ajattelin laskea päiviä tarjoamalla oman, rehellisen mielipiteeni tämän elämää suuremman avaruussaagan aiemmista osista. Aloitan luonnollisesti saagan ensimmäisestä osasta.

Aion nyt kulkea vahvasti valtavirtaa vastaan ja puolustaa tätä elokuvaa. En ole koskaan kuullut minkään elokuvan saavan yhtä paljon lokaa niskaansa kuin tämän prequel-trilogian avausosan, joka muuttui hetkessä kaikkien aikojen hypetetyimmästä elokuvasta kaikkien aikojen vihatuimmaksi elokuvaksi. Suurilla ihmisjoukoilla on taipumus äärimmäisyyksiin, mutta totuus löytyy harvemmin kummaltakaan laidalta.

Pimeä uhka ilmestyi minun kannaltani täydelliseen aikaan. Olin kahdeksanvuotias ja siinä ikävaiheessa, että pystyin jo suurinpiirtein lukemaan tekstityksiä. Parasta maailmassa olivat tuolloin dinosaurukset, Mika Häkkinen ja Star Wars. Pimeä uhka iski aivan törkeällä tavalla. Se oli pitkään lempielokuvani ja katsoin sen aina kun vain pystyin. Sen lisäksi luonnollisesti vuorasin huoneeni oheistuotteilla action figuureista julisteisiin. Minulla on edelleen tallessa Darth Maulin pään muotoinen reppu!

En oikeasti tiennyt tämän olevan niin vihattu elokuva ennen kuin aivan viime vuosina somen kautta. Vartuttuani hiukan ymmärsin kyllä, ettei se ole täydellinen elokuva, saati yhtä hyvä kuin alkuperäinen trilogia, mutta että yksi huonoimmista elokuvista koskaan? En ymmärrä tätä väitettä vieläkään. Sille ei ole mitään muita perusteita kuin epärealistiset ennakko-odotukset ja pohjaton saivartelu.

Alkuperäinen Star Wars -trilogia oli simppeli kertomus hyvän ja pahan taistelusta kaukaisessa galaksissa. Sen lumo perustui eri kulttuurien ja kertomaperinteiden mutkattomaan yhdistämiseen, klassisiin hahmoihin ja rikkaaseen maailmaan. Prequel-trilogia keskittyy eniten näistä jälkimmäiseen ja laajentaa Star Warsin universumia pyrkimällä kertomaan alkuperäistrilogiaa monisyisemmän ja kunnianhimoisemman tarinan. Se ettei se onnistu siinä täydellisesti ei ole syy olla antamatta elokuvalle krediittiä yrityksestä.

Enkä ole koskaan ymmärtänyt niitä ihmisiä, joiden mielestä "kauppareittien verotus" on jotain ylitsepääsemättömän hankalaa ymmärrettävää ja sillä ei pitäisi olla mitään tekemistä Star Warsin kanssa. Kasvakaa aikuisiksi, sanon minä. Minusta on pelkästään hyvä juttu, että tällaisessa elokuvassa merkittävä tapahtumasarja saa alkunsa niin arkisesta asiasta kuin kauppa ja verotus. Lukaiskaapa vasiten esimerkiksi maustekaupan historiaa tai tutustukaa Amerikan itsenäistymisen syihin.

Trilogian ensimmäisenä osana Pimeä uhka tekee kuten alkuperäinen Star Wars, eli pyrkii esittelemään maailman ja keskeisimmät hahmot samalla kertoen omana kokonaisuutenaan toimivan tarinan. Kumpikin tavoite tosin jää hiukan puolitiehen. Tässä pääsemmekin elokuvan ylivoimaisesti suurimpaan ongelmaan: sen fokus on aivan väärissä asioissa. Qui-Gon Jinn on päähenkilönä yhtä fiksu valinta kuin Ben Kenobi olisi ollut päähahmo Uudessa toivossa. Qui-Gonilta puuttuu tyystin hahmon kaari, joka on yleensä se ensimmäinen asia, joka päähenkilöltä vaaditaan. Sellaista ei tunnu löytyvän oikein keneltäkään koko tarinasta. Obi-Wankin jätetään elokuvan toisessa näytöksessä käytännössä kokonaan pois tarinasta melkein puoleksi tunniksi! Ainoa poikkeus on - ja tästä te ette pidä - Jar-Jar Binks.

En aio valehdella. Pienempänä Jar-Jar ei minua kauheasti haitannut. Näin hänet enemmän jonkinlaisena digitaalisena Hessu Hopona, sillä suurimpiirtein sellainen hänen roolinsa on. Näin jälki käteen olen huomannut, että Jar-Jarin tehtävä tarinassa on pitkälti sama kuin C3PO:lla alkuperäisessä Star Warsissa, toimia katsojalle samaistuttavan sivustaseuraajan roolissa ja samalla koomisena elementtinä. Ikävä kyllä Jar-Jarissa korostuu juuri jälkimmäinen ja jos me jotain tiedämme, George Lucasin huumorintaju kauniisti sanottuna huono.

Se että Jar-Jar on ainoa hahmo, jolla voidaan elokuvan lopussa nähdä selkeä kehitys alkuun verrattuna on merkki huonosta hahmojen kirjoittamisesta. Se onkin Lucasin perisynti koko prequel-trilogian aikana. Hän on niin keskittynyt suuren kertomuksen lankojen punomiseen, että unohtaa hahmot sivustaseuraajiksi. Näin prequel-trilogian tarina ei pääse kertaakaan koskettamaan samalla emotionaalisella tasolla kuin alkuperäinen trilogia. Se on suunnaton sääli. Jos Pimeästä uhasta pitäisi mainita sen suurin yksittäinen virhe, se ei olisi Jar-Jar vaan hahmojen jättäminen puhuviksi päiksi. Kuten tiedämme, Darth Maulilla on elokuvassa yksi repliikki.

Pimeä uhka on siis pahasti viallinen elokuva. Miksi sitten en lyttää sitä kuten se 99 % netin kriitikoista? Koska se on kaikesta huolimatta viihdyttävä, vauhdikas avaruusseikkailu rakastamassani fiktiivisessä maailmassa. Olkoon elokuva täynnä CGi:tä, juuri tällaista kuvastoa varten se tekniikka on kehitetty! Elokuva sisältää tukun loisteliaita kohtauksia, jotka herättävät positiivisia tunteita vielä tänä päivänäkin. Ben-Hur -henkinen rakettirekikilpailu on vanhalle formula-fanille edelleen namupala ja kunnon avaruushävittäjätaistelun näkeminen on aina mannaa Star Wars -elokuvassa. Elokuvassa on myös ehkäpä koko saagan paras yksittäinen miekkataistelu. Ylipäänsä lopun hajautettu kliimaksi on upeaa seurattavaa gunganien ja droidien mittelöä myöten. Kuvaus on luokkaa mestarillinen ja John Williamsin musiikki ei petä koskaan.

Vanhemmiten olen myös kiinnittänyt huomiotani siihen, miten kivalla tavalla elokuva hyödyntää katsojan nostalgista rakkautta alkuperäiseen trilogiaan. Katsojalle ei tarvitse näyttää kuin vilauttaa Jabba the Huttin naamaa ja kirjoittaa pari dialogin pätkää hänen vakaasta valta-asemastaan, Star Wars -fani on jo myyty. On mukavaa yhdistellä pisteitä keskenään. Jos Anakin Skywalker C3PO:n rakentajana onkin tarpeeton sivujuonne, mitä sitten? Onko kukaan koskaan ollut pahoillaan siitä, että näkee C3PO:n?

Ylipäänsä elokuva pysyy heikosta hahmojen kehittelystä huolimatta hyvin kasassa ja etenee jouhevasti keskivaiheen notkahdusta lukuunottamatta. Ikävä kyllä tämä notkahdus on kokonaisuuden kannalta se tarinan tärkein vaihe, jossa Kuningataren alus jämähtää Tatoeenille. Rakettirekikisaa lukuunottamatta koko jakso hiekkaisella planeetalla on liian verkkaisesti etenevä ja tapahtumaköyhä verrattuna muuhun elokuvaan. Onneksi sen jälkeen alkaa jo valmistautuminen eeppiseen finaaliin.

Olen nähnyt Pimeän uhan useammin kuin muistan ja tulen katsomaan sitä jatkossakin. Se ei ole täydellinen elokuva, ei välttämättä edes perinteisessä mielessä hyvä, mutta sillä on silti osansa Star Wars -sarjan ajattomasta viehätysvoimasta. Varmasti jonkin verran siitä johtuu puhtaasti nostalgiasta, mutta väitän vakavasti, että jos elokuvan katsoo ilman suurempia ennakko-odotuksia, siitä on mahdollista saada irti yllättävän paljon.

Tyydyn sanomaan vain, että muodostakaa itse omat mielipiteenne, älkääkä antako internetin muodostaa niitä puolestanne. Se on kuitenkin se sama internet, joka uhkuu pyhää vihaa Kristallikallon valtakuntaa kohtaan, mutta joka palvoo jotain Jurassic Worldia.

Arvosana: 3/5

Köyhät kyykkyyn pesismailalla - The Purge 1 & 2

Hollywood on hyvin pitkän aikaa kärsinyt kroonisesta ideapulasta. Valtaosa viime vuosien menestyneimmistä elokuvista on perustunut johonkin jo olemassa olevaan lähdemateriaaliin tai vähintäänkin kierrättänyt jotain sataan kertaan nähtyä konseptia muutamalla uudella twistillä. Siksi onkin äärimmäisen raivostuttavaa, kun vastaan tulee hienolla, tuoreella ja aidosti omaperäisellä idealla varustettu elokuva, joka ei tekijöidensä taitamattomuuden vuoksi saa siitä käytännössä mitään irti. Tästä malliesimerkki on vuoden 2013 yllätyshitti The Purge - puhdistuksen yö.

Lähitulevaisuuden Yhdysvalloissa on säädetty laki, jonka mukaan kerran vuodessa kaikenlainen rikollisuus on sallittua 12 tunnin ajan. Tämän seurauksena rikostilastot ovat painuneet alas, työttömyysprosentti on yksi ja taloudellinen tuottavuus on noussut huimiin lukemiin. Salaisuus piilee siinä, että vain taloudellisesti tuottavalla varakkaamalla väestöllä on varaa piiloutua "puhdistukselta" turva-aitojensa taakse, kun taas köyhät ja eteenkin kodittomat ovat vapaata riistaa.

Elokuvan idea on hyytävä ja ajankohtainen vertauskuva taloudellisesta väkivallasta nimeltä markkinatalous. Keskiluokan ja sitä ylempien yhteiskuntaluokkien ahneus aiheuttaa konkreettista hätää ja kärsimystä niille, jotka ovat järjestelmän häviäjiä. Työttömien, köyhien ja vääristä lähtökohdista tulevien ihmisten ihmisarvo ei ole enää samaa luokkaa kuin taloudellisesti suorituskykyisempien yksilöiden. Taloudellinen epätasa-arvo ja kasvaneet luokkaerot aiheuttavat kasvavassa määrin konflikteja ihmisryhmien välille. Silti kaikki vannovat markkinatalouden nimeen, "koska se toimii".

Siksi on äärettömän sääli, että The Purge on tosi asiassa vain geneerinen koti-invaasioelokuva, jossa rettelöivät teinit uhkaavat keskiluokkaisen ydinperheen rauhaa. Vaikka tarinassa on omat twistinsä, jää koko homman juju, itse puhdistus melkoiseksi kuriositeetiksi. Jos jätetään huomioimatta mahdollisuus soittaa apua viranomaisilta (puhdistukseen kuuluu, että linjat ovat poikki), elokuvalle ei varsinaisesti ole mitään syytä sijoittua tällaiseen vaihtoehtoiseen tulevaisuuteen. Lähtökohtaisesti tunkeutujat eivät välitä siitä, onko heidän toimintansa laillista.

Kaikenlainen poliittinen kommentointi jää The Purgessa sivuseikaksi. Toiminta lähtee liikkeelle siitä, kun perheen pojan käy sääliksi kadulla karkuun juoksevaa mustaa miestä. Tämän seurauksena perhe saa riesakseen joukon hyväosaisia nuoria, jotka haluavat "puhdistautua" tappamalla kyseisen miehen. Sen lisäksi, mikä on ilmiselvää, mitään muuta ei yritetäkään ilmaista. Rikkaat voivat olla pahoja ja köyhät mustat hyviä, kaikki ovat ihmisiä. Tämä on jotain, mitä jokainen henkisesti yli 12-vuotias ymmärtää. Elokuvan kypsimmillekin hahmoille se on suuri henkisen valaistumisen paikka.

Seuraa pieni sploileri: elokuvan lopussa perheen kimppuun hyökkäävät kateelliset naapurit, jotka ovat mukana ainoastaan tekemässä heidän pelastamastaan mustasta miehestä sankarillisen hahmon ja täten osoittamassa hyväksi heidän päätöksensä suojella tätä. Hyvästä ajatuksesta huolimatta tämä on elokuvan noloimpia kohtauksia. Paitsi että hahmot käyttäytyvät epäloogisesti, he tekevät puhdistuksesta jonkinlaisen uskonnollisen rituaalin, mikä syö lähes kaiken uskottavuuden ja satiirin terän aiheen ympäriltä. Huolimatta huonosta fokuksesta muu elokuva on edes jotenkin onnistunut pitämään asetelman uskottavan siinä maailmassa, jossa päähenkilöt elävät. Kun ryhmä naapureita alkaa käsi kynkkää horisemaan uskonnollistyylistä mantraa "uusille perustajaisille" (maan hallitsijat) se ei tunnu mitenkään sopivan yhtään mihinkään.

The Purge ei ole kovin kaksinen elokuva. Hyvästä ideastaan huolimatta se on huolimattomasti toteutettu, kömpelösti etenevä ja auttamattoman tyhmä elokuva, joka silti yrittää olla jotain paljon enemmän kuin mihin rahkeita riittää. Lopputulos on teennäinen ja vaivaannuttava katsomiskokemus.

Elokuva sai vuotta myöhemmin myös isomman budjetin jatko-osan, joka tottelee nimeä The Purge: Anarchy. Jatko-osa korjaa ensi töikseen ensimmäisen elokuvan suurimman ongelman. Elokuva seuraa mustan äidin ja tyttären, autonsa hajoittaneen avioparin sekä yöllisellä kostoretkellä olevan poliisin matkaa halki laillisen rikollisuuden villitsemän kaupungin.

Jatko-osa saa aiheestaan merkittävästi enemmän irti. Se heittää joukkoon soppaan valtiovallan motiivien arvelua, vastarintaliikkeitä ja eri tavalla puhdistukseen suhtautuvia hahmoja, joiden avulla elokuvasta tulee huomattavasti kiinnostavampi. Omalla tavallaan jatko-osa tuo mieleen suositun Nälkäpeli-sarjan, sen verran lähellä niiden yhteiskuntakritiikki on toisiaan. Yläluokan siunaamasta alaluokkien kurittamisesta molemmissa on kyse.

Ikävä kyllä myöskään The Purge: Anarchy ei ole aivan yhtä loistava elokuva kuin se ideansa puolesta voi olla. Vaikka kritiikin terä on huomattavasti tehokkaammassa tikissä kuin edeltäjässä, myös jatko-osa kärsii fokuksen puutteesta. Kun elokuvan keskeisinä hahmoina toimivassa ryhmässä on sekä keskiluokkaan kuuluva pariskunta että puhdistusten kohteena oleva musta perhe, on anteeksiantamatonta, ettei käsikirjoituksessa rakennettu minkäänlaista konfliktia näiden varalle. Muutenkin hahmojen motiivit ovat välillä varsin vaikea selkoisia, mikä johtuu huonosta käsikirjoituksesta. Tarinallisesti homma etenee mallikkaasti ja viihdyttävästi, hahmojensa puolesta ei niinkään.

Siitä huolimatta viihdyin suuresti The Purge: Anarchyn parissa. Jos ensimmäisen osan aikana piti vilkuilla kelloa, jatko-osa on menevää ja jopa suhteellisen tunnelmallista väkivaltaviihdettä alusta loppuun. Myös juoni tempaa mukaansa ja elokuvan maailmasta kasvaa sen verran rikas, että elokuvalle näkisi mielellään jatkoakin. Ainahan sitä mieluummin katsoo vähän keskinkertaisempaakin elokuvaa hyvällä idealla kuin edes laatuviihdettä huonolla.

Jostain käsittämättömästä syystä elokuvasarjalle pohditaan kolmannen osan sijaan esiosaa. Se viimeistään paljastaa sen, että The Purgen takana oleva James DeMonaco ei välttämättä ole ihan kärryillä siitä, millainen idea hänellä on käsissään. The Purgen idea on satiiri. Satiiri ei tarvitse esitarinaa tai uskottavaa selitystä. Satiirin avulla kerrotaan, mikä oikeassa maailmassamme on vikana. Tämän satiirin looginen päätös on, mitä meidän tulisi tehdä korjataksemme sen.

Arviot:

The Purge: **
The Purge: Anarchy: ***½

Disneyn taikaa osa 2: minun Disney-lapsuuteni

Hieman enemmän kuin pari viikkoa on vierähtänyt siitä, kun kirjoitin edellisen viihdejätti Disneyä käsittelevän kirjoitukseni. Nyt ajattelin ottaa vahingon takaisin ja lypsää aihetta niin pitkään kun jutun juurta riittää. Jatkossa tulen mm. arvostelemaan kaikki kokoelmassani olevat Disneyn blu-ray-elokuvat sekä täällä blogissa että sivustolla leffatykki.com. Tässä kirjoituksessa käsittelen omaa suhdettani Disneyn animaatioklassikoihin.

***

Varhaisin elokuviin liittyvä muistoni on se, kun viisivuotiaana pikkupoikana pääsin näkemään Prinsessa Ruususen suurelta kankaalta paikkakuntamme monitoimitalolla. Muistan tilanteen elävästi kelanvaihtoineen ja kahden markan läpinäkyvine irtokarkkipusseineen. Turha sanoakaan, että kokemus jätti lähtemättömän vaikutuksen.

Kuten liki kaikille 90-luvulla lapsuutensa viettäneille, Disney on aina tärkeä osa elämää. Tarkemmin ajatellen, historiassa ei ole parempaa vuosikymmentä olla elokuvia katsova lapsi läntisessä maailmassa. Elettiin Disney-renessanssin kuuminta aikaa: joka vuosi vuodesta 1989 aina vuoteen 1999 nähtiin teattereissa uusi iso Disney-filmi, jonka kaikki halusivat nähdä. Tämän lisäksi vuosikymmenellä nähtiin tuttuun tapaan uusintajulkaisut kaikista isoista nimikkeistä, elettiinhän VHS-nauhoitteiden kulta-aikaa.

Tulen kodista, jossa on aina katsottu paljon elokuvia. Minun ja sisareitteni videot löytyivät piirongin kaapista, jossa ne ovat edelleenkin. Vanhemmista Disney-elokuvista kokoelmiimme kuuluivat Lumikki, Pinokkio, Bambi, Tuhkimo, Prinsessa Ruusunen, Aristokatit, Topi ja Tessu sekä Basil Hiiri - mestarietsivä. Vaikka opin jo nuorella iällä arvostamaan esimerkiksi Lumikin ja Bambin kaunista animaatiota ja arvokasta klassisuutta, ylivoimainen suosikkini oli ehdottomasti toiminnantäyteinen Basil Hiiri nerokkaine päähenkilöineen ja ilkikurisine pahiksineen.

Aladdin oli lapsuuteni ylivoimainen suosikkielokuva.

Sisareni haltioituivat erityisesti Tuhkimosta, jota itse pidin välillä lällynä tyttöjen elokuvana, toisin
kuin Prinsessa Ruususta, jonka fantasista kuvamaailmaa rakastin silloin ja rakastan edelleen. Se ei ollut mielestäni niinkään prinsessasatu, vaan yksinkertaisesti satu, jonka kiehtovin hahmo oli huikein Disney-pahis ikinä, Pahatar. Kuten useimmat pojat, hullaannuin täysin Pahattaren linnan ulkoasusta ja kaikista sen täyttämistä karmeista olioista. Se olikin inspiraatio useille lapsuuteni leikeille.

Eläinsadut eivät koskaan olleet minun tai sisarteni suosiossa, minkä vuoksi niitä ei meille koskaan enempää hankittukaan. Topista ja Tessusta pidin itse, mutta tulimme siitä aina jotenkin surullisiksi, joten sitä emme katsoneet kovin usein. Aristokateissa nautin lähinnä hovimestari Edgarin hahmosta, kissahahmoja pidin lähinnä ärsyttävinä.

Pinokkio oli kokoelmamme outolintu siinä mielessä, että pelkäsimme sitä kuollaksemme sen inhottavan nuhruisen realismin ja intensiivisten aasimuodonmuotosten vuoksi. Siitä huolimatta testasin jatkuvasti itseäni katsomalla elokuvaa tasaisin väliajoin. Teoriani on, että vastoin monien aikuisten oletusta, lapsi tykkää olla peloissaan huomattavasti enemmän kuin antaa ymmärtää. Mikään muu lapsuudessani katsomani elokuva ei ole päässyt lähellekkään sellaista ahdistavuutta kuin Pinokkio aikoinaan teki.

Kaikkien aikojen arvostetuin animaatioelokuva.

Koska olen syntynyt vasta loppuvuodesta 1991, minulta meni sivu suuhun mahdollisuus monen monituisen Disney-renessassin elokuvan näkemiseen teattereissa. Jostain syystä muistan kumminkin nähneeni Pienen merenneidon valkokankaalta, mutta muistukuva on niin hämärä, etten voi tätä varmuudella sanoa. Tuohon aikaan Oulussa kuitenkin toimi yksityisiä elokuvateattereja, jotka saattoivat näyttää myös vanhempia elokuvia. Pientä merenneitoa emme kuitenkaan koskaan omistaneet videona, joten jossain olen sen nähnyt. Kauniisti animoitu elokuva ei kuitenkaan ollut mitään verrattuna sitä seuranneeseen mestariteokseen, joka oli koko lapsuuteni ajan yksiselitteinen suosikkini kaikista Disney-elokuvista: Aladdin räjäytti potin täydellisesti nähdessäni sen ensi kertaa serkkuni luona videona. Jostain käsittämättömästä syystä myöskään Aladdin ei ikinä kuulunut osaksi videokirjastoamme. Siitä huolimatta osaan edelleen elokuvan laulujen joka ainoan säkeen painotuksineen päivineen.

Kaunotar ja hirviö hankittiin kotiimme vanhemman sisareni ollessa vielä pieni. Muistan hämärästi, kuinka katsoimme elokuvan ensimmäisen kerran vanhempieni kanssa heidän makuuhuoneensa pienestä matkatelevisiosta uudenvuoden (tai jouluaaton) yönä (tai ainakin oli suhteellisen myöhä minun olla valveilla). Sen muistan, että elokuvan loputtua minun oli vaikea pidättää itkua: niin vaikuttava elokuva oli ollut. Vanhempanakin erityisesti tanssiaiskohtaus nostaa edelleen kyyneleet pintaan. Vaikka Aladdin oli suosikkielokuvani, huomasin ajattelevani Kaunotarta ja hirviötä jotenkin esimerkkinä hyvästä elokuvasta. Se oli kaunis, hauska, vähän pelottava, siinä oli hyviä lauluja... Pitkälti niitä elementtejä, jotka kuuluvat Disney-klassikkoon.

Jos oli Kaunotar ja Hirviö hyvä elokuva, niin Leijonakuningas oli se, joka sai minut katsomaan Disneyn brändiä ylöspäin ja odottamaan yhtiön uusia elokuvia täysin malttamattomana. Se oli kuin suurusluokaltaan jättiläismäinen superversio Bambista, joiden yhtäläisyydet huomasin jo lapsena.  Leijonakuningasta en muista nähneeni valkokankaalta, mutta se tarjosi aivan yhtä vahvan kokemuksen kotisohvallakin. Kaikista omistamistamme Disneyn elokuvista Leijonakuningas on kenties se, jonka VHS-nauha on pyörinyt nauhurissamme kaikkein useimmin. Se opetti minulle käsitteen "eeppinen" ilman, että tiesin vielä moneen vuoteen sanaa sitä kuvailemaan.

Frollon laulu helvetin tulista oli kovaa kamaa viisivuotiaalle.

Notre Damen kellonsoittaja on ensimmäinen uusi Disney-elokuva, jonka voin varmuudella sanoa nähneeni elokuvateattereissa. Siitä alkoi vuosikausia kestänyt tapa, jossa tätini vei minut ja myöhemmin sisareni aina joulun alla elokuviin, mäkkäriin ja Lelutapuliin valitsemaan elokuvaan liittyvät lelut joululahjoja varten. Ensimmäisellä kerralla taisin kuitenkin olla mukana yksin, sillä vuonna 1996 en usko kolmivuotiaan siskoni päässeen katsomaan alle 7-vuotiailta kiellettyä elokuvaa. En tiedä, olisiko minunkaan pitänyt päästä, sillä kokemus oli aivan uskomaton. Kuten tunnettua Notre Damen kellonsoittaja on epäilemättä yksi Disneyn synkimpiä ja vaikuttavimpia elokuvia helvetinliekkeineen ja noitarovioineen. Olin  luonnollisesti täysin myyty ja rakastin joka sekunttia siitä. Harmi kyllä elokuvaa ei koskaan hankittu meille kotiin, joten näin sen seuraavan kerran vasta DVD-aikakaudella reilusti vanhempana.

Seuraavina vuosina ilmestyneet Herkules, Mulan ja Tarzan olivat taattua kauraa. Jokainen niistä oli vuorollaan lempielokuvani, eteenkin Herkules, joka auttoi minua kehittämään innostustani kreikkalaiseen mytologiaan, antiikkiin ja sitä kautta myös historiaan. Tarzan taas sai minut haluamaan muuttaa viidakkoon. Mulanissa hieman häiritsi se, että päähenkilö oli tyttö, mutta kiinalainen kulttuuri, sota ja hauskat sotilashahmot olivat sitäkin miellyttävämpiä. Herkules oli näistä ainoa, mitä en pyynnöistäni huolimatta saanut videolle, mutta elokuvasta tuli sitäkin tutumpi runsaasti elokuvan kohtauksia sisältäneen PlayStation-pelin myötä, joka näin jälkikäteen ajateltuna edisti varmasti myös englanninosaamistani. Olen pelannut peliä niin paljon ja nähnyt elokuvan niin harvoin, että Herkules on nykyään niitä harvoja poikkeuksia, joissa englanninkielinen ääniraita on minulle jopa tutumpi kuin suomalainen.

Välistä jääneet Pocahontas ja Bernard ja Biancca Australiassa eivät varsinaisesti kuuluneet lapsuuteni, vaan jäivät jotenkin paitsioon. Pocahontas meillä oli joskus jonkinlaisena satukasettina, joten tarina ja laulut ovat tuttuja, vaikken elokuvaa ole niin usein nähnytkään. Bernardin ja Bianccan Australiassa näin ensimmäisen kerran vasta 2008 - ja se oli loistava!

Uudelle vuosituhannelle siirryttäessä Disney alkoi jäädä paitsioon. Vaikka olin vasta kymmenen vuotias ja katsoin edelleen säännöllisesti yhtiön elokuvia, mielenkiintoni uusimpia tuotoksia kohtaan alkoi laskea. Vuosi 2000 oli ensimmäinen, jolloin en käynyt katsomassa lainkaan uutta Disneyn päästudion elokuvaa. Siltä vuodelta muistan kaksi teattereissa katsomaani elokuvaa: Toy Story 2 ja Tiikerin oma elokuva. En ole koskaan ollut erityisen suuri Nalle Puh -fani, sillä en pienempänä pitänyt sen tavasta saada minut itkemään, jälkimmäinen elokuva muutenkaan tuntunut aivan samalta kuin aiempina vuosina nähdyt suurteokset. Sen sijaan Toy Story 2 oli tajunnanräjäyttävä jatko-osa vanhalle suosikilleni, kaikin puolin edeltäjäänsä parempi ja kypsempi seuraaja hurmaavan kekseliäälle leluelokuvalle.

Disneyn vuoden 2000 "pääelokuva" Fantasia 2000 jäi minulta kokonaan näkemättä. En itse asiassa tainnut tiedostaa koko elokuvan olemassa oloa lukuunottamatta muutamia mainoksia Aku Ankka -lehden filminurkassa. Keisarin uudet kuviot kävin vielä katsomassa teattereissa, ja vaikka pidinkin siitä, oli sivu selkeästi kääntymässä. Disney oli jäävä lopullisesti kakkoseksi nuoruuteni tärkeimmän elokuvasarjan saadessa ensi-iltansa: jouluna 2001 kukaan ei puhunut sanaakaan Atlantiksesta, kun Harry Potter ja viisasten kivi sai ensi-iltansa. Disneyn vaihtuminen Harry Potteriksi kuvaa konkreettisesti siirtymistäni lapsuudesta teini-ikään. Sen jälkeen en nähnyt ainuttakaan Disney-elokuvaa tuoreeltaan elokuvateattereissa.

Toy Story 2:n kuvaus lapsuuden lopusta sattui sopivaan saumaan.

On sanomattakin selvää, että Disney on merkinnyt minulle paljon lapsuudessani. Tänä päivänä se on minulle, kuten miljoonille muillekin aikuisille, tapa elää osaa lapsuudesta uudelleen. Sattumalta fiilikseni voi summata täydellisesti kohtauksella, joka löytyy Disneyn pitkät piirroselokuvat kohdallani syrjäyttäneestä Toy Story 2:sta. Muutaman minuutin mittaisessa laulunumerossa Jesse-nukke kertoo, miten hänen entinen omistajansa Emily kasvettuaan isoksi hylkäsi hänet. Hieman sama juttu tahtoo käydä kaikille, jotka samaistavat Disneyn animaatioklassikot vahvasti omaan lapsuuteen. Teini-iässä tulee leikittyä "kovaa jätkää" ja ylenkatsottua kaikkea sitä, mitä on alkanut pitää lapsellisena. Vasta jonkin ajan kuluttua "nälkä" palaa takaisin ja silloin se kaikki, mikä vielä äskettäin tuntui lapselliselta, on muuttunut nostalgiaksi.

Viime vuosina Disney on taas noussut valokeilaan pitkän korpivaelluksen jälkeen (tavallaan minun onneni, että teinivuosieni Disney-tuotanto oli pääasiassa täyttä roskaa, olkoonkin että käsinpiirretyissä animaatioissa oli vielä jonkin verran särmää niin kauan kun niitä tehtiin). Se on palauttanut myös minun innostukseni yhtiön elokuviin - sekä vanhoihin että pitkästä aikaa myös uusiin. Tänä viikonloppuna aion korjata virheeni ja lähteä katsomaan ensimmäisen Disneyn päästudion animaatioelokuvan neljääntoista vuoteen! Big Hero 6, älä petä minua.

Turkkalainen uhoaja - Jari Halosen erilaiset suomifilmit

Jos jota kuta voi kutsua suomifilmin pahaksi pojaksi, jonka rinnalla niin Harlinin Renny kuin Spedekin ovat sovinnaisia hymypoikia, se on ehdottomasti Jari Halonen. Jumalan teatterilla aikoinaan maineeseen noussut Jouko Turkan kasvatti on kulkenut visusti omia polkujaan jo kolmannelle vuosikymmenelle ulottuvan uransa aikana, jonka tuotoksena on ollut viisi palaa suomalaista elokuvahistoriaa.

Halosen elokuvat eivät ole olleet varsinaisia menestyksiä, itse asiassa niistä jokainen on vähintäänkin flopannut pahasti teatterikierroksillaan. Useampaa niistä ei ole siellä edes nähty muutamia yksittäisnäytöksiä lukuunottamatta. Tämä yhdistettynä kotivideojulkaisujen puuttumiseen on kuitenkin ollut omiaan luomaan elokuville suomalaisittain ainutlaatuista kulttimainetta. Siksi onkin todellinen kulttuuriteko, kun VLMedia toissa vuonna julkaisi koko satsin DVD:nä!

Satunnainen katsoja kiinnittää Halosen elokuvissa ensimmäisenä huomionsa seikkaan, joka leimaa koko miehen filmografiaa. Näytteleminen on teatraalista. Hyvin teatraalista. Näyttelijät lausuvat repliikkinsä sellaisella lihallisella fyysisyydellä, että en kuollaksenikaan muista vastaavaa missään toisessa elokuvassa nähneeni. Lähemmäs pääsee ehkä hahmojensa häiritsevyyteen kauhunsa pohjaava kulttiklassikko Sleepaway Camp (1983). Sekin on äärimmäisen huono vertailukohta. Jouko Turkan fyysisen ja raivoisan metodin sisäistänyt Halonen on luonut kokonaan oman todellisuuden, joka on rosoinen yhdistelmä turkkalaista teatteria, halpaa exploitaatioelokuvaa ja teatterikorkeakoulumaista performanssitaidetta. 

Jo Halosen debyyttiohjaus Back to the USSR (1992) iskee suoraan vyön alle. Suomalaisessa elokuvahistoriassa täysin ainutlaatuinen elokuva kertoo Neuvostoliiton romahtamisesta katkeroituneesta pikkukylän viimeisestä stalinistista, joka saa vieraakseen itse Vladimir Lenininiä kovasti muistuttavan vampyyrin. Äärimmäisen halvalla kuvattu, äärimmäisen omalaatuinen tragikoominen örvellys on makaaberi tulkinta 1900-luvun lopun sukupolven suurimmasta aatehistoriallisesta mullistuksesta. Piti sen rujosta ulkoasusta, raivokkaasta näyttelemisestä ja väliin todella mauttomasta huumorista tai ei, on elokuvaa äärimmäisen mielenkiintoista seurata jo pelkästään siksi, ettei tällaisia elokuvia yksinkertaisesti ole montaa tehty. Omalla tavallaan Halonen saa kerrottua poikkeuksellisella teoksellaan jotain hyvin olennaista ihanteiden katoamisesta.

Myös toisella elokuvallaan Halonen jatkoi varsin ainutlaatuisella linjalla, tällä kertaa jopa genrensä osalta. Luulitteko että Iron Sky oli ensimmäinen suomalainen scifi-elokuva? Sitten ette ole nähneet Lipton Cocktonia! Suomalainen kyperpunk-elokuva Blade Runnerin hengessä valmistui vuonna 1995 Suomen sukeltaessa syvimpään lamaan. Budjetti oli edelleen pieni, mutta se ei näy lopputuloksessa oikeastaan mitenkään. Teatteritausta näkyy kekseliäisyytenä sekä lavastuksessa että sen visuaalisessa ilmaisussa. Sanoisin jopa, että budjettiinsa nähden Lipton Cockton on yksi komeimpia näkemiäni scifi-elokuvia. Ja toisin kuin Iron Sky, se on sekä kuvastoltaan että juoneltaan aidosti omaperäinen pieni klassikko.

Materialismin, kapitalismin, yksilökeskeisyyden ja maskuliinisuuden kritiikki on paikoin kuitenkin varsin korkealentoista, eikä elokuvaa voi siksi aivan kenelle tahansa suositella. Suoraviivaisempana juonielokuvana se tuntui itselleni puitteistaan huolimatta jopa pieneltä pettymykseltä verrattuna Back to the USSR:n pidättelemättömään häröilyyn.

Todellinen kulttiklassikko Joulubileet (1996) on Halosen omannäköisin elokuva. Kesäiseen Helsinkiin sijoittuvassa elokuvassa pikkurikolliset järjestävät kovien panosten joulujuhlat vankilasta vapautuvalle toverilleen. Kaikista Halosen elokuvista juuri Joulubileet hyödyntää pääosanesittäjiensä teatraalista esiintymistä kaikkein parhaiten. Pääasiassa yhteen tilaan sijoittuva elokuva muistuttaa paikoin filmattua teatteria, mitä sävytetään äärimmäisen elokuvallisilla visualisoinneilla. Tällä tavoitetaan suomalaisille komedioille poikkeuksellista hurjuutta ja välittömyyden tunnetta.

Elokuvan kulttimaine lienee kuitenkin peräisin muutamissa legendaarisissa kohtauksissa. Samalla kun miehet ottavat löylykilpailua komeroon rakennetussa saunassa, juhla-aterialle varastettu elävä sika pistää poskeensa juhlaruuat. Rujoudessaan lämminhenkinen tarina tuntuu ymmärtävän rikollisten sielunmaisemaa ja absurdista asetelmastaan huolimatta saavuttaa jopa sen kuuluisan joulufiiliksen. Kuullaanpa elokuvassa jopa evankeliumin ilosanomaa - vessanpöntön kautta (vertauskuvan ymmärtäminen saa nauramaan ääneen). Täydellinen elokuva vaihtoehtoista jouluelokuvaa etsivälle!

Joulubileet oli Halosen viimeinen todellinen kulttielokuva. Seuraavaa elokuvaa saatiin odottaa aina vuoteen 2002, jolloin esille astui uusi mies monella tapaa. Aleksis Kiven elämää leimasivat jo reilusti isompi budjetti, laajempi levitys ja huomattavasti valtavirtaisempi tyyli laajakuvaformaatteineen ja Tuomas Kantelisen säveltämine musiikkeineen. Myös aiemmissa elokuvissa pääosia esittänyt Jorma Tommila sai väistyä uusien kykyjen tieltä. Kriittiselle ja lähes anarkistiselle Haloselle oli myös jostain syttynyt vahva nationalistinen palo. Kotimaisena suurmiehen elämänkertaelokuvana se on kaikesta huolimatta poikkeuksellisen reipashenkinen, humoristinen ja persoonallinen tapaus. Pitkähkö kesto alkaa tosin tuntua, kun aiemmissa elokuvissa turkalaista teatteri-ilmaisua on tottunut katselemaan noin puoli tuntia vähemmän.

Aleksis Kiven elämä pohtii suomalaisuutta kansalliskirjailijan kautta. Aihe ei ole yhtään niin herkullinen kuin ihanteiden kuolemat tai pikkurikollisten elämä, eikä Halonen saa siitä myöskään yhtä paljon irti. Isommassa ja vakavammassa elokuvassa Halosen ajattelun karkeus ja jalostumattomuus pistävät silmään aiempaa enemmän. Kun vampyyri-Leninin jääminen kiinni petipuuhista oli vielä suhteellisen hauskaa symboliikkaa, tuntuu Runebergin ja Snellmannin ruotsinkielisyydelle naureskelu vähän lapselliselta. Samoin se paatoksellisuus, joka aiemmin oli mennyt ironian piikkin, alkaa isommassa elokuvassa tuntua vaivaannuttavalta.

Kalevala: uusi aika (2013) on monella tavalla loogista jatkoa Aleksis Kiven elämälle. Tässä elokuvassa Halosella on käytössään vielä suurempi budjetti ja se näkyykin väliin varsinaisena fantasiakuvastona. Voi vain kuvitella, mitä rahoittajat mahtoivat ajatella antaessaan Haloselle tällaisen budjetin, sillä mies on selvästi päättänyt tehdä elokuvallaan ihan mitä itse tahtoo. Tähän kuuluu muun muassa luopuminen perinteisen elokuvakerronan lainalaisuuksista ja siirtyminen lähes pamflettimaiseen rakenteeseen. Vuosikymmenien ajan asioita ja ilmiöitä osuvasti kuvannut ja tulkinnut ohjaaja on nyt noustanut itsensä jalustalle, sillä hänellä on tärkeää sanottavaa.

Ai mitäkö? Jotain sen suuntaista, että Kalevalaa on tulkittu väärin, koska ruotsalaiset ja ulkomaalaiset ovat saastuttaneet sen. Kahdella eri aikatasolla etenevä elokuva etenee välitekstien kautta erillisissä, huonosti kokonaisuuden muodostavissa episodeissa, joissa välillä seikkaillaan Kalevalan ajassa ja välillä seurataan lähitulevaisuuden pahisyritystä, jonka kellarissa on myyttinen Sampo. Sekava ja yleisönsä täydellisesti kadottanut elokuva on kenties tarkoitettu enemmän ajatusten herättäjäksi, kuin valmiiksi puheenvuoroksi. Se selittäisi sen, miksi Halonen kierteli niin antaumuksella pitkin kotimaan kirjastoja elokuvan teemoista luennoimassa kuin lähetyssaarnaaja ikään.

Hyvä elokuva Kalevala: uusi aika ei missään tapauksessa ole, mutta vähintäänkin kiinnostava elokuvallinen kokeilu kaikesta huolimatta. Se että näin epätyypillinen elokuva saa käyttöönsä suuren budjetin tässä maassa on jo sinänsä syy katsoa se. Vähintäänkin se saa pohtimaan, millaisen spektaakkelin Halonen olisi kyseisellä rahalla Back to the USSR:sta tai Lipton Cocktonista taikonut.

Joku voisi erehtyä pitämään Halosta ylimielisyyteen taipuvana, liian suuren itsetunnon vuosien varrella kasvattaneena taidehörhönä. Se olisi kuitenkin aliarviointia. Pikemminkin Jari Halonen on sataprosenttisesti itseensä ja visioihinsa uskova luova hullu, oli kyseessä sitten pienen budjetin humoristinen taideleffa tai suuren budjetinluokan kulttuurisaarna. Halonen tekee mitä haluaa ja se hänelle sallittakoon. Suomalainen elokuva olisi paljon köyhempi ilman hänenlaistaan hienhajuista väriläiskää.

Back to the USSR 4/5
Lipton Cockton 3/5
Joulubileet 5/5
Aleksis Kiven elämä 3/5
Kalevala: uusi aika 2,5/5